Kolme

Mikä mieletön aurinko on paistanut monena päivänä! Niin kaunis! Ja heti aamusta ikkunasta sisään laulavat linnut.. Voiko tosiaan oikeesti olla niin, että ne pikku mussukat on nyt vihdoin palannet tänne ilostuttamaan lauluillaan! Vihdoin! KEVÄT!

Edellämainitut sirkuttajat ja lämpöinen aurinko on varma kevään merkki. Niin ja kamalalla metelillä hurisevat katujen lakaisulaitteet..

 Itselleni kevät alkaa virallisesti sillä, kun tämä pieni elämäni aarre viettää synttäreitään. Ja TÄNÄÄN tulee vuosia täyteen jo kolme! Miten voi jo olla kolme vuotta siitä, kun lumisena iltana lyllersin kätilöopistolle ja kahden sateisen päivän jälkeen oli kadut sulina, lakaistuina ja saatiin viedä maailman ihanin olento mukanamme kotiin. Hänen syntymänsä toi siis todella mukanaan kevään. Se oli kyllä yksi elämäni keväistä. Aikasempina vuosina olen järjestänyt isot juhlat hänen synttäreidensä kunniaksi, mutta tänä vuonna ei nyt suuria juhlia ole tulossa. Jotain pienimuotoista ihan vaan perheen kesken.

Oikeastaan poika ei ole itse viihtynyt yksissäkään omissa juhlissaan tähän asti..on ollut liikaa porukkaa ja härdelliä hänen makuunsa ja viimeistään puolivälissä juhlaa hän on alkanut kiukkuamaan ja hakeutumaan itkuisena syliin. Selkeästi huokaissut helpotuksesta, kun viimeisetkin vieraat on poistuneet. Miksi siis väkisin vääntää, jos hän juhlii mielummin pienemmällä volyymilla. Ehkä myöhemmin sitten taas isommin. Toinen aika painava syy suurien juhlien järjestämättömyydelle on tämä meidän nykyinen elämäntilanne. Ei vaan riitä äidillä resurssit. Eikä oikeastaan kiinnostus suurten juhlien emännöintiin. Ihanaahan on, että ei oikeasti ole pakko, jos ei vaan jaksa. 

Rääppiäisiä tulee toivon mukaan kuitenkin olemaan useita. Tällä hetkellä pieni määrä kerrallaan tuntuu hyvältä.

Olen viime aikoina miettinyt kuluneita kolmea vuotta erityisen paljon. En todellakaan aavistanut, mitä kaikkea edessä siinsi. En myöskään todella tiennyt sitä, mihin kaikkeen olin venymässä. Ihan fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Minulla kun on ainoastaan tämä yksi kokemus pienen lapsen äitinä niin voin puhua vaan siitä. Jokainen lapsi on yksilö ja niin myös äitikin. Jokainen kokee asiat erilailla ja tahtoo myös toimia eritavalla. Siksi puhunkin nyt vain täysin omista tunteistani ja miten itse olen asiat halunnut tehdä. Monia asioita on kuitenkin todella vaikea pukea sanoiksi. Monia asioita jopa lähes mahdoton. Montaakaan asiaa en ole pystynyt itse päättämään ja jotkut asiat taas on ollut täysin itseni päättämää. Esimerkkinä se, että päätin heti alusta, että nämä lapsen kolme ensimmäistä vuotta tahdon keskittyä siihen, että poika saa parhaan mahdollisen perustan elämälleen. Ovathan nämä ensimmäiset kolme vuotta kuitenkin elämän perustan kannalta ne kaikista tärkeimmät. Tässä asiassa en ikinä päättäisi tehdä toisin. Se on ollut tähän astisen elämäni tärkein minulle suotu tehtävä. Ettenkö sanoisi kunniatehtävä. Satasella olen antautunut, enkä kadu. Tämä ei tarkoita sitä, että tärkeä tehtäväni olisi jollain tavalla nyt ohi, mutta koen uuden aikakauden elämässäni alkaneen. Monillakin tavoin. Poika pärjää jo paremmin ja pidempiä aikoja toisen aikuisen kanssa, sillä hän osaa muunmuassa ilmaista itseään jo paremmin (vaikka sanoja ei vieläkään ole), ymmärtää jo monia asioita ja leikkii kokoajan enemmän itsenäisemmin. Muutenkin kasvaa ja kehittyy isommaksi pojaksi koko ajan. Omalla tahdillaan toki, mutta kehittyy kuitenkin. Koen itse olevani koko ajan luottavaisempi ja sitä myötä myös vapaampi sen suhteen, että meidän on hyväkin olla aikoja erillään. Tarvitaan sitä kumpikin. Meidän suhde on ollut kovinkin symbioottinen ja se on ollut ihan tietoista. Minun näkemykseni kun on, että symbioosi on hyvä asia, kunhan sen osaa myös katkaista. Siinäkin asiassa, kaikelle aikansa. Erityislapsella toki erityistarpeet ja meillä tulee varmasti hänen kanssaan aina olemaan hyvin läheiset välit, sillä luulen, että Luda tulee tarvitsemaan vielä pitkään erityisen paljon tukea ihan pelkästään jo perusasioiden kanssa. Silti me tarvitaan myös sitä omaa tilaa aika -ajoin. Uskon, että Ludalle on muodostunut hyvä perusluottamus elämään ja on silmin nähtävää, että hän on onnellinen pieni poika. 

On siis todella ihan tervettä, että eenenevissä määrin alan keskittymään siihen, kuka minä taas olinkaan ja mitä muuta minä haluan tehdä, kuin vain leikkiä autoilla tai lukea kirjaa. Ne asiat pysyvät mukana jokatapauksessa, mutta on myös korkea aika alkaa antaa enemmän tilaa muullekkin. Ihan vain asioille, jotka ovat itseäni varten. Siihen olenkin nyt saanut ihanasti apua perheeltäni ja sosiaalitoimen kotipalvelulta.

Pojan oli tarkoitus nyt keväällä aloittaa päiväkoti ja minun palata työelämään. Se ei kuitenkaan onnistunut tiettyjen erityiskuvioiden takia ja koska en halunnut sekoittaa pojan pienen pientä päätä millään huonolla väliaikaisratkaisulla. 

Päätin siis jatkaa kotipäiviä vielä elokuulle asti, jolloin Luda tulee toivottavasti vihdoin saamaan parhaan mahdollisen hoitopaikan. Ei ollut mitenkään helppo ratkaisu, mutta uskon että ehdottomasti paras. Ihan kaikin puolin. Ja varsinkin jos ajattelee elämäämme muutenkin juuri nyt.  Päiväkodin aloitus ja töihin paluu olisi ollut ihan liikaa tähän kohtaan. Viime kirjoituksessahan kerroin, että meidän ruokakunnassa on tapahtunut muutoksia. Muutoksia on todellakin tapahtunut ja siitä syystä ollaankin pojan kanssa asuttu nyt jo reilun kuukauden päivät ihan vaan kaksistaan. Paljonhan me ollaan aiemminkin kaksin pojan kanssa oltu, mutta onhan tämä nyt ihan next level koko tilanne..

Voi olla, että joskus pureudun siihen asiaan enemmän (en kuitenkaan itse tapahtumiin, vaan tilanteen tuomiin tunteisiin..), mutta vielä se ei tunnu hyvältä. Asia on minulle vielä melkoisen iso avohaava. Olen saanut onneksi mielettömän paljon tukea ihmisiltä ympärillä. Ja onneksi elämä todellakin voittaa, päivä kerrallaan. Näihin elämän iskemien puukkojen haavoihin voi jäädä märehtimään, mutta itse haluan tehdä kaikkeni, että minulle ei niin käy. Arvet nyt on sitten asia erikseen ja niistä tuskin mihinkään pääsee, mutta haavat tulevat varmasti paranemaan, kun hoitaa ne mahdollisimman hyvin. Onhan näistä selvitty ennenkin. Ajan kanssa.

Mutta näinä kolmena vuotena ollessani kotona lapsen kanssa, olen oppinut enemmän elämästä, kuin ikinä. Vaikkakin se, että alla oli todella kivulias (aiempi) avioero on kyllä auttanut käymään monia raskaita asioita läpi nyt lapsen kanssa. Jotkut asiat on tuntuneet hyvinkin pieniltä sen koettelemuksen jälkeen, jonka viisi vuotta sitten kävin läpi. Siihen mennessä se oli kyllä suurin taisteluni. Siltikin on viime vuosina saanut venyä oikein kunnolla ja kasvaa ihmisenä vielä lisää. Olen oppinut aivan uudella tavalla elämään hetkessä ja keskittymäää siihen, mitä käsillä on milloinkin. Kuitenkin olen pystynyt hahmottamaan kokonaiskuvaa siitä, että kaikelle on oma aikansa. On ollut aika olla kotona ja umpiväsynyt, räjähtänyt pyykkimuija ja pikkuhiljaa on taas aika, kun takapuolenikin pääsee kirjaimellisesti uuteen nousuun ja voin hyvillä mielin taas esiintyä ihan vaikka bikineissä. Heh.

Kärsivällisyyteni on kasvanut huikeisiin mittasuhteisiin. Ja olen myös löytänyt itsestäni puolen, joka murahtaa. Olen oppinut oikein karjaisemaankin ja myös osoittamaan omia rajojani. Sisäinen taistelijani on voimistunut ja saanut itsevarmuutta. Olen lisäksi oppinut vielä entistä paremmin näkemään yksinkertaisia kauniita asioita ja olemaan kiitollinen pienistäkin jutuista. Kaikenkaikkiaan, tämä aika on ollut samalla onnellisinta koskaan. Enkä valehtele, kun sanon niin. Minusta kun suurimman onnen saavuttaa niin, että antaa toiselle. On valmis jättämään omat tarpeet toiselle sijalle, ilman että odottaa sille vastinetta. Ainakin itse olen kokenut sillätavoin suurta onnea. Kiitos tulee sitten itsessään sen aidon antamisen kautta. Jos sen on tehnyt sydämestään. Pyytettömästi. En ole koskaan mistään yksittäisestä asiasta ammentanut näin paljon iloa. En kyllä myöskään mistään ole koskaan ollut niin väsynytkään..varsinkin viimeisin puolivuotinen on ollut melkoista tunnemylläkkää..tunteita on riittänyt ihan laidasta laitaan. On ollut paljon vaikeita asioita käsiteltävänä, mutta uskon niin vahvasti siihen, että kun jaksaa kohdata vaikeatkin ajat ja puskea niiden läpi, niin saa nautittavakseen niitä elämän tarjoamia hyviä hedelmiä. Luovuttamalla jää niistä paitsi. Mutta siis kaikenlaikkiaan siis rikastuttavaa aikaa ollut ja tämä pieni suloinen ihminen saa ihan itsessään minussa aikaan niin suurta onnea pelkällä läsnäolollaan, saatika sitten väläyttämällä valloittavan hymynsä.. Että en voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen hänestä olen! Äidin mussukka..

Voisin kertoa näistä tunteista vielä vaikka kuinka, mutta ehkäpä alan lopetella. Sen mitä kuitenkin vielä tähän kohtaan haluan sanoa on, että en ikimaailmassa vaihtaisi tätä kokemusta äitinä, saatika sitten erityislapsen äitinä. Iloitsen joka päivä, että saan olla äiti tälle maailman parhaalle tyypille, joka on tuotu elämääni opettamaan minulle kuinka tätä elämää oikein eletään. Uskallan väittää ja jopa ääneen sanoa, että tämä pieni ihminen on tehnyt minusta paremman ihmisen. Ja jatkossakin saan varmasti oppia häneltä paljon lisää. Äidin oma pikkuinen. Mittaamattoman arvokas. 

Tänään kolme.

Äiti <3 Luda.

-Tiia

ps. Kuvattava ei meinannut pysyä hetkeäkään paikallaan, mutta hätä keinot keksii: Telkusta Late Lammasta ja puhelimesta YouTubea.. :D

Mikä ei tapa niin se todellakin hajoittaa

Viimeksi kirjoittelin tänne ystävänpäivänä. Jotenkin absurdia, nimittäin kun miettii elämääni nyt, tasan kuukausi kirjoituksestani. Luulin silloin asioiden olevan muuta, kun todellisuudessa olivatkaan. Tässä kohdin on kuitenkin nyt ehkä asiallista olla puhumatta tapahtumista täällä sen enempää. Sen verran voin sanoa, että asiat eivät meidän ruokakunnassa ole enää ihan ennallaan.

Siksipä ei ole paljon kirjoituttanut viime aikoina. On ollut taas vähän hommia. Sydämen tuhansien sirpaleiden keräilyä ja korjaushommia, jotka kyllä jatkuu edelleenkin. Elämä kun voi tosiaan muuttua silmän räpäyksessä.

Mutta hei, se kevät aurinko! Se on paistanut! Ei vielä ihan sydämessäni asti, mutta ainakin ikkunasta sisään! Voi miten siitä saakaan aina energiaa! Oli olosuhteet mitkä hyvänsä! Vaikkakin omassa elämäntilanteessani se on kylläkin niiin maailman pieni murhe, että paistaako vai sataako taivaan täydeltä. Tänäänkin siis vaikka alkoi takatalvi, niin se on oikeastaan aika yhdentekevää. Sama se jos Converset kastuu loskasta.

Ihan tärkeintä on, että vielä hengitän ja tiedän, että tulen selviämään tästä(kin) elämäntilanteesta. Kunhan en anna periksi sille pahalle hengelle, joka on kuvitellut minut kaatavani. Minulla kun on turvanani tuhansien enkelien armeija ja elämäni johtajana itse maan ja taivaan luoja. Kuka voisi todellisuudessa minut kaataa? Ei kukaan, eikä mikään.

Ihmiset voi muuttua, mutta Jumala on ja pysyy.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 

Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. 

Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. 

Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat." 

Psalmi 23

En pysty mitenkään järjellä käsittämään kaikkea tässä elämässä tapahtuvaa, mutta sen tiedän, että ihan kaikesta selviää. 

Haloo Helsinki laulaa, että : "Mikä ei tapa niin se todellakin hajoittaa". Niin totta. Mutta onneksi se ihan lopulta myös vahvistaa. Tekee entistä kestävämmäksi, kunhan vaan muistaa pitää päästään huolen. Hulluksi kun en aio päätyä. Kaikesta lähiaikoina tapahtuneesta hulluudesta huolimatta.

Elämä jatkuu. Ja onnenrusina jatkaa.

Muista vaalia sisintäsi.

Halein, Tiia 

Hengissä ja pian taas elossa

Viimeksi kerroin pitäväni taukoa asioiden järjestelyistä ja ympäriinsä soittelusta ym. tylsästä ja voimia vievästä, aikomukseni oli keskittyä mieluisiin asioihin. Onnistuikin ne asiat kyllä hyvin unohtumaan. Nimittäin, kun hyppäsin hetkeksi ulos ahdistavasta hakemusviidakosta, niin tilaa saikin ihan muut vaikeat asiat ja niskaan kaatui oikein iso sangollinen juuri sitä itseään. Ja sitähän ropsahti ihan kunnolla, niin että muut vaikeudet tosiaan unohtuivat hetkeksi..Asiat voivat joskus saada uuden mitoituksen ihan yks kaks. No tämä kyseinen lasti ei kuitenkaan yksityiskohtineen ole blogimatskua, joten se siitä. 

Onneksi olen jo suhteellisen monissa liemissä keitetty, joten uskon tästäkin läjästä nousevani. Ilman Jumalaa en tosiaan tiedä, miten selviäisin tai ylipäänsä olisin koskaan mistään selvinnyt, mutta onnekseni minulla on Hänen suuri käsi ohjaamassa ja varjelemassa tässäkin kohtaa elämää.

Nyt on selkeästi ollut voimakkaan koettelemuksen aika elämässäni ja jotakin suurempaa murrosta on tapahtumassa. Elämä on näyttänyt vuorollaan hyvät ja pahat puolensa ja nyt on ollut ihan suoranaisesti takapuolen näytön vuoro. Heh. Ei tässä oikeasti kauheasti ole naurattanut, mutta uskon huumorin osittain kantavan synkkien aikojen yli.

Mutta kuten sanoin, tästä(kin) selvitään. Minä ainakin uskon vahvasti, että best is yet to come! Ilman suuria taisteluja ei ole suuria voittoja ja mitä kaikkea sitä nyt tälläisinä aikoina tupataankan sanoa. Ei kun läpi vaan! Tuntuu nimittäin, että pskansieto mittarini on tullut siihen pisteeseen, että nyt saa tosiaan riittää taas hetkeksi ja taistelu parempaa kohden on nyt julistettu! Päivä kerrallaan.

Olen ajatellut, että jossakin kohtaa tulevaisuudessa kokoaisin tänne blogiin listaa tärkeistä asioista, mitä ensimmäiseksi kannattaa ottaa huomioon, jos lapsellesi tai jollekkin tuttusi lapselle diagnosoidaan jokin vamma tms. Lähinnä osaan kertoa tästä Fragile X syndroomasta, mutta uskon samoista yhteystiedoista ja lomakenumeroista olevan monenlaisissa eri tapauksissa hyötyä. Minä sain esimerkiksi vasta tällä viikolla kuulla eräästä sosiaalitoimiston palvelusta, josta todella olisi ollut meille avuksi jo heti alkumetreillä. Ihan suututtaa, että ei ole ollut yhtä tahoa, joka olisi heti alkuun kertonut kaiken tarvittavan ettei perheen olisi ollut pakko palaa aivan loppuun. Kai niitä kultasuonia joidenkin kohdalle on osunut, mutta mitä meidän tapaukseen tulee, niin tiedonlähde on polkenut välillä aivan tyhjää. Mutta siis, sellainen kooste on aivan varmasti jossakin vaiheessa tulossa tänne toisten samankaltaiseen elämäntilanteeseen joutuneiden avuksi. 

Sillä välin täällä Onnenrusinassa haluaisin päästää kevät auringon paistamaan ja ottaa enemmän esille erityisesti sellaisia voimauttavia ja hyvänmielen juttuja. Teidän rakkaiden lukioiden tähden, mutta itseni takia myös. Eihän tällaista ankeutta kukaan jaksa pidemmän päälle lukea, saatika edes kirjoittaa. Huomaan välillä todella olevani henkisesti aivan piipussa, joten nyt tarvitsen kaiken tunkkaisen ja sisäisesti hiljalleen tappavan tilalle paljon vaan kaikkea energisoivaa ja kaunista ajateltavaa, ettei niin vaan oikeasti pääse käymään. 

Vaikka on varmastikkin vaikea lukea toisen vaikeista tunteista, niin on kuitenkin ollut tosi hyvä purkaa fiiliksiä vähän myös tännekkin, mutta nyt en toistaiseksi vaan jaksa enää. Tappi on tavoitettu. Jaa ja että miksikö pitää julkisesti näin avautua? Noh, avautumisen syynä on myös tarjota vertaistukea sellaiselle, joka kuvittee vain oman elämänsä olevan vaikeaa. Tässä veneessä kun on oikeasti useampi matkustaja, kun usein annetaan ymmärtää. Moni haluaa piilottaa vaikeat asiat ja esittää kaiken olevan hyvin, ettei vaan oma heikkous paljastuisi. Niin toki saa toimia jos parhaaksi kokee, ei se aina ole helppoa kertoa totuutta tunteistaan.

Uskallan väittää, että vaikka kuinka sivusta hyökätään, niin silti kukaan muu ei ole vastuussa omasta hymystäni ja hyvästä olostani, kuin minä itse ja minulla alkaa olla jo ikävä hymyillä enemmän ja voida paremmin. Omasta päätöksestäni se siis taas lähteköön nyt uuteen nousuun!

En ole aikoihin pystynyt ottamaan kunnon kuvia, sillä järkkäristäni on akku loppu ja laturi jossain paikassa nimeltä hukka. Olen yrittänyt räpsiä kuvia tällä viiskyyttuhatta kertaa maahan tippuneella älypuhelimellani ja kuvien laatu on sen mukaista, mutta onneksi se ei ole niin vakavaa. Hyvän mielen lähetti Luda ei vaan ole tallentunut aikoihin kovinkaan teräviksi kuviksi ja se on harmittanut vähän. Monia heilahtaneita touhukuvia on kyllä tullut räpsittyä. Niin ja samoin nämä ihanat kukat, joita olen saanut viimeaikaisen vanhenemisen johdosta. Ne ei ole ollenkaan päässyt ikuistettaviksi kauniisti ja suurin osa onkin jo roskiksen omina. Harmi.

Tänään on ystävät olleet erityisesti juhlinnan aiheena. Ystäväni järjesti ystävänsä kanssa ystävilleen Frendit (se tv-sarja) -teemaiset syntymäpäivä juhliat, jonne vein mukanani oman parhaan ystäväni, niin ja sitruunapiiraan. Oli kivat juhlat ja paikalla oli paljon ystäviä, sekä ystävien ystäviä.

Pitäkää hyvä huoli ystävistänne ja etenkin siitä parhaasta. Tosi ystävä on se, joka menee kanssasi läpi harmaan kiven, päättää pysyä rinnallasi mitä ikinä vastassa onkaan ja vaikka kuinka ottaisi koville. Ja jos kaadutte, nousette yhdessä ylös. Ystävä antaa anteeksi, vaikket siinä hetkessä kokisikaan ansaitsevasi. Ja päin vastoin. Ystävyys ei aina ole helppo diili, mutta jos löydät tosi ystävän, pidä tiukasti kiinni. Minä ainakin. No matter what.

Näiden glitterisen kliseisten, mutta todellisissa tilanteissa testattujen faktojen myötä haluan toivottaa jokaiselle hyvää ystävänpäivää (vähän myöhäistä kylläkin..) ja voimauttavaa viikonloppua. <3

Mus ja pus!

-Tiia

Ps. Mitä hei teille kuuluu? Kertokaa.  :)

Maanantai on toivoa täynnä

Maanantai on pääsääntöisesti inhotuin viikonpäivä. Se tietää hauskanpidon loppua ja arki on taas vastassa. Pitkä työviikko edessä ja viikonloppuunkin on vielä ihan liian monta päivää aikaa.

En muista kuitenkaan aikoihin inhonneeni maanantaita, mutta muistan kuitenkin mistä siinä inhossa on kyse. Se miksi en inhoa, saattaa johtua osittain siitä, ettei ole moneen vuoteen tarvinnut joka maanantaiaamu lähteä kotoota kylmään maailmaan, vaan hommat on olleet siinä ihan käden ulottuvilla ja useinkaan viikonpäivällä ei ole ollut niin suurta merkitystä (kääntöpuolensa toki siinäkin). Maanantai tarkoittaa useasti rauhottumista viikonlopun touhuilta ja monesti haluankin pitää sen ihan kotipäivänä. Oikeastaan se tuntuu silloin tällöin erityisen ihanalta. Etenkin jos edellinen viikko on ollut raskas.

Siitä syystä olen myös tänään nauttinut uuden viikon alkamisesta. Vähän kuin olisi annettu uusi toivo. Uskon kyllä oikeastikkin, että tästä viikosta tulee parempi kuin edeltäjänsä. Joka viikko kun ei onneksi tarvitse tehdä suuria päätöksiä tulevasta tai huomata olevansa paniikkikohtauksen partaalla. Kuten esimerkiksi viime viikolla. Lisäksi päätin, että tällä viikolla ainakin pyrin siihen, että teen enemmän mukavia asioita. Sellaisia mitkä itsestä tuntuu mukavalta. Tai ainakin jätän pienelle tauolle sellaisten asioiden hoitamisen, mistä meinaa lähteä järki. Otan siis tietoisen pienen irtioton pyrokratiaviidakostani, missä olen nyt rämpinyt kohta puolivuotta. Tästä voikin siis päätellä, ettei käytännön asiat rullaa edelleenkään ilman vääntämistä. Joiltain osin se ei varmasti tule vielä hetkeen helpottamaan, mutta kun saan tämän järkyttävän paljon voimavaroja vievän pohjatyön valmiiksi, niin ehkä sitten moni asia helpottaa. Ainakin taakan luulisi kevenevän. 

Ei ollut kyllä aluksi minkään näköistä käryä siitä, että mitä kaikkea sitä joutuukaan käydä läpi lapsen diagnoosin saamisen jälkeen. Kaikki nämä hermoja raapivat käytännön asiat ja siihen vielä lisäksi kaikki tunnepuolen jutut.. Surutyöt ja uudelleen asennoitumiset. Kaikkea uuden opettelua ja siinä samalla perusarjen ylläpitoa. En arvannut sitäkään, miten lujille parisuhdekkin kaiken keskellä joutuisi. Onneksi tässä ollaan kuitenkin säilytty yhteisenä kappaleena, vaikka välillä on ollut enemmän tai vähemmän järjen lähtö lähellä. No, saadampahan taas jatkaa entistä lujempana tiiminä eteenpäin. 

Se on vaan jotenkin niin vaikeaa käsittää, miten hankalaksi on tehty se, että asiat lähtisivät rullaamaan, varsinkin kun ei tässä nyt ihan ensimmäisiä ihmisiä tämän kaltaisen uuden elämäntilanteen kanssa olla. Luulisi, että tähän mennessä olisi jo keksitty vähän helpotusta. Tai sitten tämä on jollain tasolla nimenomaan suunniteltu näin vaikeaksi.. No oli miten oli, niin kyllä tämä aivan varmasti tästä. Vaikka välillä ei meinaa nähdä ulospääsyä tästä viidakosta, niin onneksi tiedän, että asioilla on aina tapana hoitua ajan kanssa. Lisäksi uskon vahvasti siihen, että jokaisen raskaan elämänvaiheen jälkeen on taas entistä vahvempi ja toivon, että voin joskus olla jollekkin toiselle samassa tilanteessa olevalle tueksi.

Maanantaista sosekeittoväriterapiaa.

Asiasta vielä ihan kukkaruukkuun, sillä pakko nyt tähän loppuun mainostaa, että jos et vielä ole nähnyt elokuvaa Walter Mittyn ihmeellinen elämä, niin suosittelen katsomaan. Perjantaina saatiin vihdoin ja viimein aikaiseksi tyttöjen leffailta (sanoinkuvailettoman ihanan) ystäväni Matun kanssa. Viime kerrasta laskettiin olleen vajaat 4 vuotta aikaa.. oli siis todellakin jo korkea aika! Käytiin katsomassa kyseinen elokuva ja tykättiin vaan niin tosi paljon. Lähdettiin teatterista hymy suussa ja hehkuteltiin elokuvan idean lisäksi kauniita kohtauksia, hyvää musiikkia ja todettiin kumpikin, että tekisi mieli tältä istumalta lähteä seikkailemaan ympäri maailmaa. Monin tavoin inspiroiva elokuva. Muutenkin oli huippu ilta. 

Sai ajatuksetkin vähän tuuletusta ja vielä ihan huippuseurassa! <3 

Pojat viettivät sillä aikaa isä-poika koti-iltaa ja se oli kuulema (arvatenkin) pieru-röyhyhuumorilla ja pienen pojan kikatuksilla höystettyä laatuaikaa. :)

Leffailta räpsy. 

Uusi viikko, täältä tullaan! Taas vahvempana viimeviikon jäljiltä. :)

Voimia itsekullekkin!<3

-Tiia