Let Go(d)

Varoitus! Seuraava teksti on kovin henkilökohtainen ja jos et pidä julkisista avautumisista tai oot herkkä kohtaamaan toisen kipua tms, niin en suosittele lukemaan.

Muutoin, vuorossa tunteiden vuoristorataa. Tää on mun tyyli ja tällä mennään.




Mä oon elänyt yhden elämäni rankimmista vuosista just. Vielä on pari kuukautta tätä vuotta jäljellä, mutta voin sanoa niin jo silti. On ollut kaikenlaista myllerrystä jo vuosia, mutta jotenkin nyt on taas kerran käyty äärimmäisyyksissä. Monen asian kanssa on vedetty tiukoille.




Blogia viimeisimmät ajat tai pidempäänkin seuranneet tietävätkin jo mistä on ollut kyse. Olen siis käynyt läpi avioeroa. Jep, toistamiseen.
Alkuvuosi oli aluksi henkisesti verrattavissa siihen, että olis jäänyt junan alle ja selvinnyt just ja just hengissä. Sit kuin olis laitettu letkuihin teholle ja siitä pikkuhiljaa toipumaan ja kuntoutumaan. Mä tiedän, että liian moni tietää mistä mä puhun. Avioerot kun on kokoajan nousussa. Se on jotenkin tän ajan henki. Tai en mä tiedä, siltä vaan tuntuu. Liian usein kuulee lauseen (jopa uutisissa), että nykyaikana harva on enää valmis sitoutumaan perinteisesti.

Jokaisella eronneella on kuitenkin omanlainen tarinansa ja silläkin on eroa, että lähdetkö sä itse siitä liitosta vai päätetäänkö sun puolesta, että nyt se on kertakaikkiaan ohi. Myös se vaikuttaa, onko sotkussa kolmatta osapuolta tai vaikka useampia. Lisäksi se, että jääkö liitosta lapsia vai ei. Se on todella iso tekijä. Täähän ei ollut meidän ensimmäinen ero, joten tiedän miltä se tuntuu lapsen kanssa, sekä ilman. Aivan kamalaa kummallakin kerralla, mutta en osaa sanoa kumpi on ollut pahempaa. Puolensa kummassakin.

Kun meidän tarinan lopun alku alkoi, niin mä olin vaan ihan tosi surullinen. Sydän aivan vereslihalla ja rikki. Surin. Yötä päivää. Sitten tuli pettymys, mikä pian muuttui vihaksi. Katkeruuden kautta tietenkin. Vihasin vähän lisää.Toimin joissakin tilanteissa täysin vastoin sitä, miten normaalisti käyttäytyisin. Koska vihasin. Sen jälkeen taas surin. Ikävöin ja surin. Epätoivoissani mä toivoin kaiken jotenkin ihmeellisesti olevan vaan niin kuin ennen. Just niin kuin kaikki oli ennen "junan alle jäämistä". Mun sydän oli edelleen ihan pelkkää veristä jauhelihaa.




Tätä vuoristorataa rullasin menemään aikani. Edelleen kaikki tunteet tuntui luissa ja ytimissä saakka. Pääsääntöisesti tärisin. Ja kun oli voimakas vihanpuuska meneillään, niin mä koin ihan fyysistä pahoinvointia, yhtä jaksoisesti pahimmillaan parikin viikkoa mulla oli ihan sappinesteen maku suussa. Oksetti tapahtuneet. Ei siinä ruoka juurikaan maistunut. Mä tunsin silloin niin voimakasta vihaa, että mun kasvojen lihakset oli otsasta kaulaan asti jumissa. Purin hampaita yötäpäivää yhteen hillittömällä raivolla. Rikoin kolme hammastakin sillä puremisella, ne vaan lohkesi. Ja sit mä taas tärisin, koska tunteet tuli niin syvältä ja lujaa. Loppujen lopuksi mä rupesin vihaamaan sitä vihaamista. Väsyin siihen. Se oli niin kokonaisvaltaista ja uuvuttavaa. Samalla lopetin myös kaikkien turhien toiveiden elättelyn. Sitten mulle tuli se olo, että halusin kertakaikkiaan luopua siitä vihastakin. Halusin luovuttaa siitä puukosta, mikä mun sydämessä oli. Ja samalla halusin luopua niistä ajatuksista, mitä mä vihapäissäni ajattelin. Olin aivan uupunut siitä, että vihasin niin paljon. Katkeraksi en halunnut jäädä. Katkeruus kun vaan on pahinta, mitä ihminen voi tehdä itselleen. Ei se ketään toista satuta, itseänsä sillä vaan tuhoaa. Ajan myötä se nakertaa sisintä niin, että persoonakin muuttuu. Sitten sen näkee naamasta ja kuulee puheesta. Hyi että. Sitä mä en halunnut, enkä koskaan halua. Se voi kuitenkin tapahtua tosi helposti ja joskus myös salaa itseltä. Katkeruus on kunnon lieroke.

Mulla se oli se päätös. Päätös siitä, että halusin rueta ajattelemaan asioista eri tavalla. Hyväksymään sen mitä on käynyt ja sitä mitään ei voi enää muuttaa. Päätin hyväksyä sen, etten vaan voi päättää mitä ihmiset mun ympärillä tekee. Ne kun tekee kumminkin niin kuin haluavat, halusin mä tai en. Päätin, että annan anteeksi itselleni ja annan anteeksi mua vastaan rikkoneelle. Kaikkea ei voi ikinä unohtaa, eikä tarvitsekkaan, mutta omaksi parhaaksi on kuitenkin antaa anteeksi. Ja tietenkin se on myös toisen parhaaksi. Siinä sä ikäänkuin vapautat molemmat osapuolet.

Tapahtumat ja asiat on sen päätöksen myötä muuttuneet mulle neutraalimmiksi. Kuukausia on kulunut tässä näitä asioita, tunteita ja kuvioita selvitellessä. Nyt tässä kohtaa, monikaan juttu ei vaan oikeastaan enää hetkauta samaan tyyliin. Mulla on mun oma elämä ja mä voin ainoastaan päättää sen tapahtumista.
 Lisäksi tässä on kuitenkin se, että mulla on myös pieni poika ja eron myötä on täytynyt opetella monta asiaa uudestaan häneenkin liittyen. Mun täytyy sanoa, että mä oon niin iloinen siitä, että oon onnistunut diilaamaan niitäkin asioita tilanteeseen nähden hyvin. Ja ihan vaan sillä, että olen päättänyt onnistua tekemään niin. Oon toiminut vastoin mun tunteita ja haavoja. Henkisesti oon treenannut tosi kovaa ja usko mua, se on auttanut. Moni juttu, mitä en vielä muutama kuukausi sitten olisi uskonut pystyväni näihin asioihin liittyen hyväksymään, niin on nyt kuitenkin mennytkin ihan allright, kun mä olen vaan luovuttanut ne asiat pois ja päättänyt hyväksyä kuviot niin kuin ne on. Mitä mä en voi hallita, sitä mun ei kannata edes yrittää hallita. Mä voin hallita ja hillitä vaan ja ainoastaan itseäni. Se on ollut mulle tässä iso oppi. Lisäksi oon tajunnut asioita eri vinkkeleistä katsoessani, että toisen tuomitsemisella ei saa mitään hyvää aikaan. Mua on harmittanut, että oon syyllistynyt siihen. Siitäkin oon ollut pahoillani. Aika arvokasta oppia mun mielestä.
Me vaan ollaan samalla viivalla kaikki ja vastataan omista tekemisistämme. Omissa nahoissamme.

Kaikki tää on kuitenkin pitänyt käydä läpi. Koko vuoristorata, jokainen tunne. Ja vielähän tätä kaikkea tulee aivan varmasti käymään aikanasa läpi. Jotenkin vaan ehkä mun kohdalla, kun käyn eroa läpi jo toistamiseen, niin toipumisnopeus on ollut reippaampi. Edellinen kokemus (vaikkakin oli erilainen) on auttanut. Mä haluisin vaan rohkaista jokaista, missä elämäntilanteessa kukin elää, että kannattaa aina pyrkiä pois katkeruudesta. Se tekee hyvää myllätä siinä oman aikansa, mutta sitten on hyvä pyrkiä siitä pois.

Moni asia ja tapahtuma siihen helposti ohjaisi, mutta on meidän itsemme päätettävissä, että pidetäänkö me puukkoa visusti rinnassamme hamaan loppuun, vai halutaanko elää kevyemmin, ilman.

Tällä mun kirjotuksella en halua yrittää olla mikään yli -ihminen tai superselviytyjä, sillä en sitä ole ja mä oon itsekkin vielä täysin prosesseissa. Haluun vaan jakaa omat kokemukseni, jos vaikka joku sattuu kipuilemaan samanlaisten tunteiden kanssa. Tuntee sitä sitten vihaa itseään tai toista kohtaan. Tai kumpaakin.

Viime viikolla sain postia. Käräjäoikeudesta. Siinä luki:

"Puolisot tuomitaan avioeroon."

Tiesin aiemmasta kokemuksesta, että sellainen tulisi. Aika raju tuomio. Mä oon saanut vuosien varrella jo kaksi samanlaista ja oon hädin tuskin vasta kolkyt. Huh.Välillä en tiedä itkiskö vai nauraisko sille.. Useimmiten nykyään ehkä hymähdän. Harvemmin itken. Mutta jos itken, niin en enää paljon. Enkä pitkään.
Suuriltaosin kuitenkin koin helpotusta tästä kirjeestä, nyt kun kerran tälle tielle lähdettiin. Nyt se on virallisesti ohi. Yksi ovi sulkeutui. Mutta elämä jatkuu. Mielummin kuitenkin keveämmällä, kuin katkeralla mielellä.

Jokaisella meillä on omat tapamme käsitellä asioita. Mikä sitten auttaa kenenkin kohdalla. Itselläni on ollut käytössä monia eri tapoja. Yksi on ollut tehdä ihan konkreettisia juttuja. Esimerkiksi tää blogi, lisänä omat päiväkirjat ja ihan oikea terapia. Oon myös halunnut käydä paikoissa millä on ollut jokin merkitys aiemmin tai vaikka kuunnella lauluja, mitkä tuo mieleen jotain syvempää muistoa. Oon katsellut vanhoja valokuvia. Se on ollut ehkä yks vaikein juttu, mutta en oikeistaan ole halunnut säilytellä mitään mörköjä, pikemminkin vaan kohdata ne kaikki ja päästää menemään.

Yksi tälläinen iso juttu oli kaapissa lojuva hääpukuni vuodelta 2007. Jossain kohti elämää se tuntui yhdeltä tärkeimistä asioista löytää täydellinen puku, missä astella alttarille. Ja löysinkin. Täydellisen tylliunelman.

Nyttemmin puvulla ei ole ollut enää mitään arvoa minulle. Se on vaan ollut yksi iso kasa kangasta.
Halusin kuitenkin hyvästellä sen näyttävästi ja samalla siinä monta ajatustakin.
Kesänkorvilla mä olin mukana taidekurssilla, missä yksi osuus oli voimauttava valokuvaus. Halusin kuvata kuvasarjan, mikä kuvastaisi tilannettani. Mietin silloin voiko niitä julkaista, mutta ne sopii tähän kirjoitukseen, enemmän kun paremmin. Musta tän kuvasarjan nimeksi sopii kaikista parhaiten:

"Let Go(d)."

Tämän kirjoituksen halusin kirjottaa vähän niin kuin itselleni, mutta suuriltaosin myös muille, varsinkin henkilöille, jotka ovat kipuilleet tai edelleen kipuilevat samojen asioiden kanssa.
Musta on hyvä pitää mielessä, että kipu on kasvuksi, kun päättää siitä haluta parantua. Järjenlähtöhän tässä on ollut monessa kohtaa lähellä, mutta onneksi on Jumala ja Häneen haluan jatkossakin turvata. Niin ja kaikki te ihan mielettömän hienot ihmiset ympärillä.
Kiitos ihan jokaiselle.

-Tiia

.

Eikä siinä vielä kaikki

Huh, aika lentää.

Elokuu vaihtui syyskuulle, että humps vaan.
Ihanan lämmin kesä takana. Historiallisen lämmin. Pitkästä aikaa moneen kesään pääsin nauttimaan useasta kesäillastakin, mikä oli todella ihanaa. Katselin auringonlaskua ja kävin jopa yöuinnilla.
Se on yhteishuoltajuuden mukana tullut plussapuoli, että itselle on tullut yhtäkkiä enemmän omaa- aikaa. Väillä, vaikka "pakollista" tekemistäkin on kädet täysi, niin on ollut pakko vapauttaa itseni myös ihan vaan nauttimaan. Ja siis oikeastikkin pakko niin on ollut tehdäkin, että on taas jaksanut.
Säiden puolesta siis aivan tosi kaunis kesä takana, henkisesti kylläkin rankka. Sanoinkuvailematon määrä asioita päässä käsiteltävänä ja ihan hurja työmaa oman elämän raiteilleen palauttamisen kanssa..

 Tosiaan, kolmio pakattiin heinäkuun puolella laatikoihin ja heinä- elokuun vaihteessa oli muutto. Tavarat on suurimmaksi osaksi purettuna nyt kaksioon, mutta onhan noita nyssäköitä ja muuttolaatikoita tuolla vielä..

Pakko vaan sanoa, että hyi ja yök. Muutto nyt on aina vaan niin epämielyttävää puuhaa. Uuvuttavaa. Etenkin jos käy jo valmiiksi säästöliekillä. Tietenkin hyvä puoli on, että tulee tehtyä kunnon suursiivous siinä samalla ja väsymyksissään on sitten helpompi luopua kaikenlaisesta romppeesta ja sellaisesta turhasta kaapintäytteestä, mikä on vaan lojunut jossain ja turhaan odotellut käyttöönottoa. Olen halunnut sellaisen puhdistuksen tehdä jo pitkään, mutta jotenkin nää vuodet on olleet niin ruuhkaiset kaikkine käänteineen, ettei kertakaikkiaan ole rahkeet riittäneet. No, ei olis välttämättä nytkään ollut voimia, mutta tosipaikan tullen sitä vaan jostain aina kuitenkin löytyy. Ja avun kanssa tietenkin. En mä yksin olis millään pystynyt mun pikku termiittini kanssa mitään tekemään. Ja vaikka kyseessä on niin suloinen mussukka, niin vastapainoksi hän kyllä osaa tehdä tuhojaan. Esim. kun olin saanut jotain pakatuksi, niin hän hoiti hienosti tavarat laatikoista takaisin vapauteen. Lattialle levälleen..

Siispä. Kiitos jokaiselle kultaiselle käsiparille, jotka oli muutossa apuna. Pakkauspuolella, hoitoapuna ja loppusiivouksessa. Henkisestä tuesta saa myös kiittää monia. Oikeesti, mulla on niin mielettömiä ihmisiä ympärillä. Huh.

Kolmisen viikkoa sitten muutettiin vihdoin tähän uuteen kotiin ja samoihin aikoihin alkoi päiväkoti pojalla. Se oli jossakin kohtaa mulla päässä ihan sellaisena kauhuskenariona, että nää kaks isoa asiaa tapahtuisi päällekkäin ja yritin välttää sitä kaikin tavoin. Oli kuitenkin luovuttava ajatuksesta, että nää jutut olis jotenkin helposti vaan itsellä valittavissa. 

No nyt käytännössä sitten.. Onhan tää jonkin tason kauhua ollut seurata vierestä pienen ihmisen sopeutumista näihin isoihin asioihin. Valmiiksikin jo niin isoja muutoksia ollut tässä meneillään.

Äitinä olenkin sitten saanut kokea niiden tunteiden purkautumista ja ihan kirjaimellisesti nahoissani. Kiukuttelua, umpiväsymystä, epävarmuutta ja välillä harmitusta aiheuttaa ihan vaan vaikka se, että olen hetkellisesti poistunut paikalta, ihan pelkästään toiseen huoneeseen.

Päiväkotiin jääminen on onnistunut päivittäin eri meiningillä. Useimmiten poika on jäänyt koko aamupäiväksi suremaan, mutta onneksi kuulema päiväunien jälkeen toipunut tilanteesta ja esittäytynyt ihan uutena pikkumiehenä. Päiväkodin hulinaan tottuminen on vienyt omaa rauhaa rakastavalta pieneltä voimia niin, että alkupäivinä hän nukahteli ruokailuaikoina ruokapöytään ja hänet oli muutamia kertoja kannettu siitä suoraan päiväunihuoneeseen. Pikku muru. Kotiin tullessa on sitten pääsääntöisesti mun päälle tullut sarjatulella pikkuautoja ja puupalikoita.. Mulla on ollut reidet myös ihan mustelmilla, kun tästä pikku jässikästä nimittäin löytyy voimaa enemmän kuin uskoisi. Hänellä kun ei ole juurikaan sanoja kertomaan tuntemuksistaan, niin mottailu on ottanut silloin sijaa. Pientä protestointia. Ja ymmärtäähän sen, vaikkakin jokseenkin on ollut välillä raskasta.

Päivökodin henkilökunnan on ollut vaikea uskoa näitä kuvailemiani purkauksia, kun poika on niin enkelinä siellä. Ehkä tämä tästä tasoittuu.. Koville on ottanut meillä kummallakin, mutta mä luulen, että me selvitään tästä ja kun saan vaan kunnolla kodin kuntoon, niin sekin alkaa enenevissä määrin tuntumaankin siltä. Myös pienelle miehelle. 

Päiväkodin jälkeen bongaillaan autoja ässän kulmalla. Vähän mustelmareisin.

Omat fiilikseni muuton ja päiväkotiarjen alkamisen myötä oli varsinkin aluksi myös todella erikoiset.

Oon kova analysoimaan kaikkea ja jotenkin lisäksi mun ajatuksia selkeyttää aina se, että löydän jonkun vertauskuvan asioille. Tämän jakson olen nimennyt teemalla "Tiia ihmemaassa". Oon nimittäin huomannut olevani vähän turistina. Omassa elämässäni siis. Siltä musta on tuntunut. Oon ollut jo jonkin aikaa tällaisessa murroksessa, mutta nyt kun koti ja arjenkuvakin muuttui, niin tää ihmemaa aukesi. Siihen kun lisää päälle työkuvioiden alkamisen niin hupsista keikkaa.

Käytännössähän mun elämässä on tämän vuoden sisällä muuttunut lähes kaikki perusasiat. Lapsuuden perhe, ystävät ja lapsi, sekä mun usko Jumalaan on säilynyt ennallaan. Ja joo, silmien väri on edelleen myös sama. Mutta muut jutut on kyllä ollut isossa väännössä ja muutoksessa. Oon joutunut luopumaan paljosta. Paljon vanhaa itseäni on kyllä myös palautunut ja uutta tullut tilalle, mikä on hyvä. Mutta tässä isojen muutosten keskellä sitä on vaan jotenkin vähän hukassa. Mä olen paljon vaan möllöttänyt, haahuillut ympäriinsä ja ihmetellyt elämääni.

"Kuka, missä, miksi, kenen elämää, miten ihmeessä.."

 Huomasin, että mä oon oikeestaan aika uupunut kaikkeen. Ehkä eniten uuvuttaa jaksaminen. Koko ajan on vaan pitänyt jaksaa. Ei oo oikeestaan ollut vaihtoehtoja. Tai ainakin musta on tuntunut siltä. Aina jos mä en jaksa, niin jonkun muun on jaksettava. Mutta nyt huomaan, että kun päivähoito alkoi, niin annoin itselleni luvan osa -aikaiseen uuvahdukseen. Iltapäivästä aamuun tietenkin taas jaksamisen tulisi jatkua.

Mä tajusin, etten mä ole kolmeen ja puoleen vuoteen juurikaan onnistunut rentoutumaan..
Tai muistan mä oikeestaan viime Joulukuulta yhden illan, kun mä hehkutin ihan mun instagramiin asti, että "Pitkästä aikaa sohvarentoilua.." tms. Silloin muistan mulla olleen aidosti rento -olo, mutta siitäkin on jo pian kulunut vuosi..
Lisäksi en oo nukkunut kunnollisia unia aikoihin ja kaikki on ollut jotenkin vaan yhtä suurta härdelliä. Nyt olinkin sitten vaan minä ja MUN omaa- aikaa.  

Ja nyt hetki sitten yhtenä viikonloppuna (kun poika oli isällään) sain nukutuksi kymmenen tuntia ja kertaakaan heräämättä. Oikeesti..sitä on varmaan vaikea käsittää, että se on jollekkin niin iso asia. 

Mutta mulle se oli juhlapäivä. Jatkoin juhlapäivääni tekemällä muitakin asioita, mitä en ollut aikoihin tehnyt.

Mun päässä on soinut jo melko pitkään se TV -shopin mainosmiehen ääni..
"Eikä siinä vielä kaikki!" Tiedättekö sen?
Se mies siis, joka esittelee jonkun megatuotteen ja kun se on esitelty, niin johan on kylkeen tulossa liuta lisää tuotetta.. sit se hokee sitä lausetta:
"Eikä siinä vielä kaikki!"
Ja loppuun vielä joku huipennustuote.. You know. Se mies.
Sama tyyppi on ollut mun pään sisällä jo tässä jonkun matkaa..aika pitkään itseasiassa.

Elokuu kului melko samalla kaavalla, välillä purkasin muutaman muuttolaatikon ja jatkoin siitä sitten"teen just mitä nyt vaan haluan" -meiningillä. On tuntunut, että noin pääpiirteittäin olen vähän pakoillut. Henkisesti. Lähinnä omaa elämääni ja siihen liittyviä haasteita. Taustalla on kytenyt se uupumus koko ajan..sitäkään en ole jaksanut miettiä. Kunnes, noin puoltoista viikkoa sitten mulla nous tosi kova kuume. Mä olin joka päivä vajaan 40 asteen kuumeessa. Buranalla sain aina hepotusta ja sit taas jatkui sama korkea kuume. Poika oli osana sellaista hoitopalapeliä, että ihan sydäntä riipasi. Onneksi siis kyseessä perheeni ja pojan isä, mutta jokaisella omat työnsä, niin palapeli on ollut ihan pakollien. Päiväkodin päätteeksi aina joku eri henkilö haki ja joku leikitti iltapäivän ja joku sitten otti yöksi hoitoon ja vei aamulla päiväkotiin.. Musta itsestä ei ollut yhtään hoitajaksi. Vaikka hoitajat koostui onneksi Ludan läheisistä, niin silti vaihtuvuus oli aika rankkaa pojalle ja lisäks mulle iso stressi, kun piti aina päiväksi kerrallaan soitella paletti kasaan. Neljä päivää kuumeiltuani musta tuntui että nyt ei oo asiat kunnossa. Oli pakko lähteä päivystykseen. Olo oli niin kipeä, että mä mietin jo ihan oikeesti kuolemaa. Rukoilin ja mietin mm. pojan kohtaloa sitten, kun mä poistun. Muutenkin kävin vaan läpi ihmisiä ja hyvästelin muutamat jo valmiiksi henkisesti.. Siis olin vaan niin kipeä ja joo, kuumehöyryissä. Onneks ei ollut vielä mun aika lähteä ja mun ajatukset oli vaan osa kuumesekoilua.  Keuhkokuvan perusteella multa löytyi keuhkokuume ja sain siihen heti lääkityksen. Meni vielä neljä päivää, että lääke alkoi puremaan ja olo vähääkään helpottumaan.. Nyt tämän viikon poika on ollut isänsä vanhemmilla.. ja mulla meinaa sydän solmuttua ikävästä. Viime viikkoinen hoitajahärdelli ja nyt viikko pois kotoa sisältäen lisäksi siis isi -viikonlopun. Mutta onneksi kyseessä on niin reipas pieni mies. Täytyy nyt vaan asettaa tää paraneminen etusijalle..ja tietenkin parasta, että pojalla on ollut nyt tasainen viikko, saa hänkin levätä. Onneksi pojalla on paljon perhettä ympärillä, joka mielellään hoitaa touhulaista. Hän on hyvissä käsissä, vaikkakin mulla on järjetön ikävä. Mut sitten kun seuraavaks nähdään niin oon terve ja sit halitaan.

Jotenkin mä osasin arvaillakkin, että näin kävisi, että saattaisin hetkellisesti vähän hukkua kaiken tapahtuneen alle. Ja täällähän mä olen edelleen, täytyy vaan kaivautua ylös.
Käsittääkseni jo ihan pelkästään kotiäitiyden päättyminen yleensä laukaisee ison kriisin. Ja tässä kun on sen lisäksi ollut tapahtuma jos toinenkin.. Ei se ole ihme jos kroppa vähän tilttaa ja pakottaa itsensä lepoon. Tää keuhkokuume nyt on voinut tulla mistä vaan, mutta kyllä kroppa on ollut väsyksissään varmasti vastaanottavaisempi. Stressihän on myös yksi hyvä keino heikentää omaa vastustuskykyä..

On vuosi aikaa siitä, kun saatiin pojalle diagnoosi FraX -syndroomasta. Vaikka tuntuu, että elämä on iskenyt tämän naaman asfalttiin useita kertoja vuoden sisään, niin kaikesta on kuitenkin selvitty.  Tuntuu hyvältä olla tänään tässä, kun moni juttu on kuitenkin nyt takana. Edessäkin, mutta noi jo tapahtuneet jutut ei enää koskaan tuu tapahtumaan uudestaan ja se tuntuu hyvältä tietää. Perspektiiviä elämään on taas tullut lisää, eikä se ole mielestäni koskaan huono asia. Täytyy nyt alkaa kovemmin ottein poistamaan sitä TV -shopmiehen ääntä mun päästäni.. En oikeestaan nyt jaksais enää kuunnella sitä samaa fraasia. Kyllä ne mainoksetkin onneks aina aikanaan loppuu ja sit alkaa jotain muuta. Nyt kiitos, jotain muuta. Niin ja täytyy enenevissä määrin ottaa taas haltuun   Onnenrusina -mentaliteettia. Musta se on aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Heh.

Minä <3 mun syyssaappaat

 Tänään on ollut taudin jäljiltä jo melko hyvä happi ja oon ollut ihan ihmisten ilmoillakin. Loppuviikoksi on kaikkea kivaa tiedossa, niin eiköhän viimeisään silloin ole jo valmis taas juhlistamaan elämää. Tietenkin mun uusissa superhienoissa syyssaappaissani. Hah.

Ei mulla just nyt (tän kilometrikirjoituksen jälkeen muuta), kun että muistakaa lepäillä!

Ja hei vielä loppuun kiitos, kun olette olleet kärsivälliset ja pysyneet aktiivisesti mukana, vaikka mun päivitystahti on ollut hitain ikinä.

Kiitos myös mitä ihanimmista ja kannustavista viesteistä niitä lähettäneille.

Halein, Tiia

ps. Ah miten ihanan poukkoileva ja sekava teksti.. Noh, samaa settiä kirjoittajansa kanssa, joten tällä mennään. Hah.

Juhannuksesta ja kilpikonnista

Perinteisiä suomalaisia kesäsäitä pidellyt! Se nyt ei niin hirveesti siis yllätä, että Juhannukseksi on luvattu sadetta ja kylmää..

Kylmästä säästä huolimatta me oltiin alkuviikosta GreenStreetin järjestämänä pitämässä hauskaa Linnanmäellä. Arvatkaas kaduinko sitä ajatusta, että josko ottaisin ihan pipon ja sormikkaat kassiin mukaan?

No en kyllä katunut hetkeäkään! Eikä se oikeasti tuntunut tippaakaan liioittelulta, vaikka eletäänkin kesäkuuta! Hah.

Kylmä oli, mutta hauskaa! Kiitos huippu jengi! Mukana oli eri bloggaajia ja muita yhteistyökumppaneita. Testasin mm. kesän uutuuden Kingin. Joo, kiljuin ja kovaa. Huh, mikä vapaapudotus..tuli mieleen muutamien vuosien takaiset benji -hypyt, mihin se ei nyt ihan kuitenkaan yltänyt, mutta silti. Otti vatsanpohjasta ja paljon. Aika kingi laite kyllä.

Onnenrusina on ollut jo pidemmän aikaa vähän tälläinen yhden naisen selviytymis -blogi.. En tajua miten tässä näin pääsi käymään. Mutta kävipä nyt kumminkin. Uskaltaisin kuitenkin vahvasti veikata, että kyllä nää teemat joku päivä tästä muuttuu. Ihan varppina. 

Mä oon saanut tosi ihania ja kannustavia kommentteja, sekä useita lämpöisiä sähköpostipalautteita. Kiitos, ihanat. Monessa niissä on mainittu, kuinka hienosti oon asennoitunut vaikeuksien vallitessa. Mä oon itsekkin ollut siitä välillä äimänä, miten oon tässä kohdin tällä hetkellä, enkä oo antanut periks, vaikka välillä on ihan pirskatin vaikeeta. Vois ihan oikeestikkin olla huonompikin jama. 

Mä tunnen silti jonkinlaista tarvetta korjata, että ne ajatukset mitä tänne blogiin kirjoitan niin on mun tavoitteita ja en aina itsekkään läheskään päivittäin yllä niihin, vaikka tahtotila olis toinen. Mulla on todellakin oikeesti välillä pskoja päiviä. Ja usein saattaa muuten ihan hyvän päivän aikana olla monia surkeita hetkiä. Positiivisesta elämänasenteestani huolimatta, mulla on välillä tosi ankeita oloja. Tavoite on kuitenkin aina se, mistä tännekin kirjoitan ja miten oikeasti järjen hetkillä ajattelen. Usko mua kannattelee kuitenkin ihan eniten ja luottamus tulevaan. Lisäks mä saan niin paljon iloa tästä maailman suloisimmasta pienestä ihmisestä, jonka kanssa saan päiväni viettää. Ihan huippu tyyppi. Pusuja ja haleja riittää joka päivälle, vaikkakin välillä paljon muutakin. Mutta etenkin niitä.

Tunteet ne vaan tätä mun laivaani kuitenkin usein keikuttaa. Vielä en oo niitä saanut ihan kuriin. Enkä voi sitä oikeastaan odottaakkaan vielä tässä vaiheessa. Mä oon kuullut monen sanovan, että pitkän suhteen päättymisestä/vaikesta erosta selviytymiseen menisi vähintään kaksi vuotta. Toiset on sitä mieltä, että uutta kehiin ja se on sillä hyvä, vatvomatta paras. Mä uskon enemmän tohon ensimmäiseen ja sen perusteella tässä on vielä jokunen hetki jäljellä. Toki kaikki on yksilöstä riippuvaa, mutta tunteita kuoppaamalla en usko hyvän pitkään heiluvan jos hyvään alkuun edes pääsee. Jokaiselle silti sallittakoon omat tapansa asioden käsittelyyn. Lopultahan sen sitten näkee, mikä omalla kohdalla toimi ja mikä ei.

Mulla ainakin on tunteet sen verran solmussa, että parempi vielä olla vaan kärsivällinen itseni kanssa. Välillä kyllä toivoisin, että järki ja tunteet kohtais useemmin, mutta sain just tässä lohdutuksen sanoja mun terapeutilta, että mieli tulee aina jälkijunassa ja se on kuin verrattavissa kilpikonnaan. On kovin hidas mitä eteenpäin menemiseen tulee ja etenkin kääntyäkseen se tarvitsee paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Jotenkin tuli heti armollisempi olo omaa mieltä kohtaan, kun ajattelin asiaa siitä kilppari -näkökulmasta. Ne kun on niin liikkiksiä otuksia muutenkin. 

Mutta joo, mä olen todella ollut terapian tarpeinen. Mutta musta se ei ole edes noloa myöntää ja tiettekö, tekis ihan hyvää itsekullekkin. Ei pahalla, vaan kaikella rakkaudella.

Fiiliksistä ja tunteista vielä sen verran, että mulla oli esimerkiksi eilen aivan surkea olo. Kaiken lisäksi aivan kamala pääsärki vaivas mua lähes vuorokauden. Tiedän, että yksi syy sille oli kylmyydestä johtuva hartioiden jännittäminen ja toinen se, että mua kertakaikkiaan vaan kiersi kaikki tympeet ajatukset ja muistot, mistä syystä olin muuten vaan tukossa ja lukossa. Kolme hakemustakin piti taas kyhätä etiäpäin, että elämä etenis ja voin todella syvällä kokemuksen rintaäänellä sanoa, että noi hakemukset on kyllä ihan vihoviimesiä. Yritä siinä nyt sitten hymyillä, kun sekin sattuu aivoon asti. 

Faktahan on kuitenkin se, että parempi olis jos osais joka tilassa luopua kaikesta negatiivisesta ja suhtautua asioihin aina paremmalla asenteella. Valittamatta ja voivottelematta. Oi että kuinka sitä olis itsensä kanssa helpompaa ja toisillakin olis enemmän lystiä. Mutta voi jumpe, ei siihen vaan ihan joka päivä yllä. Vaikka kuinka tsemppaa. Tänään huomasin, että taas jurppii ja nyt yhtenä syynä se, että on Juhannus. Keskikesän juhla. Ekakskin, missä se kesä on? Tokaks, missä juhlat? Meidän piti lähteä mun perheen kanssa mökkeilemään, mutta päätettiin tänään, että ei lähdetäkkään. Ihan hyvä päätös näin kylmällä, mutta mitäs sitä sitte keksis..vaikka tällä hetkellä osittain ajattelenkin, että melko sama, missä sitä Juhannuksena on ja miten sen viettää. Ens vuonna tulee taas uusi.

"Kunhan vaan nyt tästä kesästä suoriutuis järjissään, niin sillä hyvä!" Se on ollut aika usein mun rehellinen ajatukseni. 

Silti mä joka päivä päätän, että läpi mennään. Sattu miten paljon tahansa. Ja mä luulen, et sinnikkyys palkitaan. Hiljaa hyvä tulee.

Ja edelleen mun voimaruokaani on onnenrusinat. 

Kertauksena niille, jotka on unohtaneet, niin onnenrusinat on  niitä arjen pieniä hetkiä. Useimmiten ne on niitä hetkiä, mitä ei otsa kurtussa stressaantuneena edes huomaa. Mutta kun niitä osaa bongailla, niin saa tuntea suuria onnentunteita, vaikka vaikeudet yrittäiskin lannistaa. Ja niistä rusinoista mä en luovu. (Lisää kyseisistä rusinoista voit lukea mun ensimmäisestä kirjotuksestani.)

Mutta nyt sain asiani sanotuksi ja mä en näillä mun blogi -jutuillani halua antaa sellaista viestiä, että aina joka päivä yltäisin kaikkeen siihen, mitä itse täällä kirjoitan. En haluu antaa mitään "dingelidong" -kuvaa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Haluun vaan aina kirjottaa, jos saan jonkun oivalluksen ja oon sen kokenut ite hyväks. Ja jos joku kokee sitä kautta vähääkään samaa, niin mun tavoite on täyttynyt. Ja teidän ihanista palautteista päätellen niin on myös joidenkin kohdalla käynyt ja mä oon siitä enemmän kuin iloinen. Mutta en siis kirjoita näitä juttuja niin, että aina muka itse vaan suoriutuisin kaikesta huolimatta joka tilanteesta hienosti. Mä ryömin ja kaadun. Raivostun ja pureksin mun hampaitani edelleen rikki. (Kolmas hammas on jo haljennut neljän kuukauden sisään..) Mutta aina voi päättää nousta ja yrittää uusiksi. Onneks.

Mutta tänään ei särje päätä! Särki on siis tiessään. Kauppareissukin on suoritettu. Lohi tuli just uunista ja raakakakkua on jälkkäriksi. Pikkukaveri on tänään ollut erityisen hyvässä vireessä. Ja kuka sanoo, ettei Juhannusta voi viettää ihan vaan kotona, oli se koti missä päin vaan. Vaikka kaupungissa. Meillä on ruokakuviot ja seura -asiat kunnossa ja katto pään päällä mikä ei vuoda, vaikka joka päivä satais! Meillähän on oikeestaan kesäjuhlan ainekset kasassa! Kesä nyt vaan tuntuu vähän puuttuvan, mutta aina sitäkin voi vaikka leikkiä.

Mitäs sitten jos mökkireissu peruuntuu kylmän sään vuoksi, koti -ikävä siellä olis pikkuisessa mökissä kuitenkin tullut ja seinät olis mitä luultavimmin kaatuneet niskaan aktiivisen nassikan kanssa jos vaan sataa tai muuten vaan on järkky kylmä. Meillä on taatut kotibileet tiedossa ihan tässä hollilla! Elämä on auki ja mahdollisuuksia täysi. Ehkä joku seikkailu kuitenkin kehitellään tai vaikka monta pientä. Just leikittiin yhtä jännää majaleikkiä ainakin jo kolme kertaa ja veikkaan, että kohta taas jatketaan. ;)

Juhannusta jokaiselle säistä riippumatta!

-Tiia

Ps. Kiitos vielä jokaiselle viestejä kirjoittaneelle! Mä luen enemmän kuin mieluusti postia teiltä lukijoilta ja hei kommentoikaa rohkeesti, arvostan jokaista niistä, vaikka oon ollut ihan nolon huono vastaamaan.. Mutta on ihan huippua sitä kautta saada tietää, keitä täällä käy lukemassa näitä mun juttujani, jokainen kommentti rekisteröityy mun mieleeni.<3

Kiitoksen kautta

Toukokuuta eletään jo reippaasti yli puolen välin ja huhtikuu se vaan humpsahti siinä huomaamatta.. Mulla on blogin luonnokset kansiossa neljä alotettua tekstiä. Yksikään ei ole tässä puolentoista kuukauden sisällä päätynyt valmiiksi asti. Elämä kun on leväytetty täysin levälleen, niin se ottaa oman aikansa, kunnes saa asioita kuntoon ja perusarjen rullaamaan. Aikaa ja energiaa vievää puuhaa. Prosessissa ollaan ja kun oli vasta edellinenkin selviytymisprosessi vielä alla, niin johan tässä on ollut kasailtavaa kerrakseen. Mutta täällä taas ja blogi hengittää. Nyt ajattelin saada tekstin ihan jopa julkaistuakkin.

Kaksi kuukautta sitten aloittamani taidekurssi päättyi viikko sitten. Tai siis ryhmänä kokoontumiset päättyivät. Jokainenhan varmastikkin jatkaa kurssilla alkaneita juttuja itseksekseen kotona, ainakin niin koin ja aistin jokaisesta kurssille osallistuneesta. Itse en ole vuosiin osannut jotenkaan ottaa aikaa maalaamiselle, mutta todella toivon jatkossa osaavani taas antaa sille enemmän aikaa. Ihana kurssi ja ihania ihmisiä. Jokaisella vaikutti jollain tavalla olevan jonkin tason käännekohta elämässä menossa ja itkuitta ei säästytty kukaan, mikä yhdisti porukan heti alkumetreiltä. Saatoimpa itse olla ensimmäisenä patojani avaamassa..mikään ylläri sinäänsä. Heh. Vähän haikeata oli lopettaa ja sanoa heipat. Varmaankin kuitenkin jossain tullaan törmäämään, toivottavasti.

Ludalla oli sinä iltana nukuttaja paikalla ja otin tilaisuuden tullen vielä hetken omaa, ennen kuin menin kotiin. Hain palan raakakakkua Ruohonjuuresta ja nautiskelin herkun siinä kulmilla olevassa kahvilassa kera teekupposen. Viereisessä pöydässä oli meneillään hääpalaveri. Mitenkäs muutenkaan.. Paikalla oli hääparin lisäksi kaaso ja jonkinlainen hääsuunnittelija, joka jutuista päätellen toimi myös dj:n hommissa. Kävi siinä heitä kuunnellessa kyllä kaikenlaisia ajatuksia itselläni mielessä, sillä käyn tällä hetkellä läpi jo meidän toista avioeroa.. Kyllä. Hyvä jos tätä itsekkään todeksi uskoo, mutta näin se nyt kaikessa karuudessaan ikävä kyllä vaan on. 

Ensimmäisen eron aikana muistan romahtaneeni jo pelkästä ajatuksesta "häät". Ihan sama kenen häät oli tai oliko kyseessä oikeat vai elokuvan häät. Otti vaan ihan liian koville. Olinkin silloin todella iloinen, kun sinä vuonna kukaan läheinen ei viettänyt häitään ja ei tarvinnut mennä itsesäälissä tihruttamaan jonkin pitkän pöydän ääreen, missä olisi tarvinut tuntea monia sääliviä katseita kohdistuneena itseensä, kuitenkin sen oman itsesäälin ilmapiirin vieden ylivoimaisesti voiton. Nyt tänä kesänä minut on kutsuttu yksiin häihin ja olen kerinnyt innoissani tilata sinne jo kengät ja mekonkin! Huomaan suhtautuvani asioihin eri tavalla ja muutenkin nahka vaikuttaa olevan paksuuntunut joillekkin asioille. Mutta sama se kuinka paksuuntunut nahkani on, niin sydän on rikki ja tuhannen palasina. Sitä on turha edes yrittää kiistää. Ja vaikka yrittäisikin toisin vakuutella, kuka nyt oikeasti uskoisi. Eikä minulla kyllä ole mitään tarvetta esittää olevani asioista cool, kun en ole. Kuitenkin huomasin, että olin vilpittömästi iloinen tämän kahvilassa palaveroivan pariskunnan puolesta. Kesällä olevia häitäkin odotan hyvillä mielin, vaikka varmasti saattaa itku voittaa sen päivän aikana. Ilosta hääparin puolesta, sekä varmasti omasta kivusta. Nyt on kuitenkin vahvempi olo jossain määrin, kuin vuosia sitten samassa paikassa. Tunnekirjoa kyllä riittää ja se on sanoinkuvailettoman laaja. Välillä tekisi mieli vaan huutaa, kuinka lujaa sitä sattuukkaan ja miten elämä voikaan välillä tuntua niin epäreilulta. Kuitenkin suunta on eteenpäin. Jotenkin varsinkin viime viikot on sen vahvistaneet.

Mielessä mulla on vilissyt vuoronperään katkeruutta, inhoa, vihaa, raivoa (ja joo, välillä sitä sellaista yrjöttävää itsesääliäkin..plääh.), uupumusta, pettymystä, voimattomuutta ynnämuuta ankeata. 

Kuitenki silti vastapainoksi toivoa tulevasta, sekä paljon kiitollisuutta eri asioista, mitä edelleen on jäljellä ja elämässäni mallillaan. Lähes joka päivä olen kuitenkin pääsääntöisesti hyvässä vireessä. Ihmettelen sitä välillä itsekkin. Huonoja päiviä on mahtunut kyllä väliin useampiakin. 

Mutta erittäin kiitollinen olen etenkin siitä, ettei kukaan tai mikää voi pakottaa jäämään noihin edellämainittuihin negatiivisiin tunteisiin vangiksi. Vaikka niitä nyt on ollut ja riittänyt, niin vangiksi ei tarvitse jäädä. Ja uskonkin, että tämän tuskan ja kivun kestettyäni tulen vapautumaan tästä puukosta rinnassani. Ajan kanssa saan enenevissä määrin voimia jättää kaikkea mennyttä taakseni,  heittää puukon rinnastani syvälle jonnekkin jorpakkoon ja sitä kautta kokoajan enemmän ja enemmän onnistun taas keskittymään käsillä olevaan hetkeen, toiveikkaana tulevasta. Toivo ei siis ole onneksi mihinkään kadonnut. Katkeruus on kuitenkin kamalinta, millä ihminen voi mielensä myrkyttää. Elämä tarjoaa kyllä aika-ajoin moniakin tilaisuuksia ryhtyä katkeraksi. Mutta onneksi myös aina yhtä monta tilaisuutta tulee päästää siitä irti. Sen kyllä näkee ja kuulee puheestakin, jos joku on katkera. Myönnän, minusta löytyy monta katkeraa ajatusta tässä kohtaa elämää. Toivottavasti varmasti kuitenkin pian olen jo valmis laskemaan niistä irti. Nimittäin se, jos joku tekee olon kevyeksi. Kevennystä kohden siis.

ja koska elämäni on niin auki, kun olla ja voi, niin samalla se on valmis täyttymään taas monilla ihanilla asioilla. Pikkuhiljaa.

Meillä on pojan kanssa parhaillaan uusi koti etsinnässä. Syksyllä starttaava päiväkotipaikka (pienessä integroidussa ryhmässä, jes!!) varmistui viikko sitten ja se sanelee aika paljon uuden kodin mahdollisen sijainnin. Sijainti ei ollut kyllä ihan se mitä toivoin, mutta se, että Luda sai paikan pienestä ryhmästä, on todellakin kiitoksen aihe. 

Toivon asuntoasian järjestyvän mahdollisimman pian, sillä haluaisin, että pienimies ehtisi tottua hetken uuteen kotiin ennen kuin päikkäri elokuussa jo alkaa. Liikaa kun tässä on viimeaikoina ollut muutenkin muutosta pienelle(kkin) päälle.

Uskon senkin asian järjestyvän, niin kuin pitääkin. Välillä tietenkin erehdyn hätääntymään kaikkien kuvioiden järjestymistä, mutta onneksi hyvin pian havahdun muistamaan, että kaikki on ennenkin järjestynyt. Ja jos en itse havahdu, niin joku ympärilläni oleva ihana muistuttaa. Niin se kun vaan menee. Kaikesta selviää ja kaikki hoituu. Tavallaan ja ajallaan. Hulluja aikoja tässä kyllä on elelty, mutta seesteisempää on nyt totisesti tilattu ja sitä kohden.

Olen aloittanut nyt kirjoittamaan päiväkirjaa viimeaikasista tapahtumista. Ihan vaan ajatuksia selkeyttämään. Ei mitään kevyintä settiä siis. 

Lisäksi olen ruennut kirjoittamaan kiitollisuuspäiväkirjaa. 

Juuri päättyneellä taidekurssilla mm. sidottiin kaksi pientä kirjasta ja toinen niistä päätyi toimittamaan kiitollisuuspäiväkirjan virkaa. Olen nyt siis iltaisin ennen nukkumaan menoa yrittänyt tympeiden ajatusten sijaan keskittää ajatukset hyvään ja valinnut päivittäin (vähintään) kolme asiaa, mistä olen elämässäni kiitollinen. Kun aloittaa miettimään, niin niitä on oikeesti niin paljon! Lisäksi uni tulee nopeasti ja lempeämmin. Ja olen nyt myös huomannut, että leukaperät ei ole olleet ihan niin kipeät aamuisin, yöllä raivoisasti unissani hampaita yhteen puristamisen takia. Mieletön kikka siihenkin. Auttaa jotenkin rentoutumaan. Kuukausi sitten hammaslääkäri joutui nimittäin hioa pari hammastani kuntoon, kun olin niin raivolla unissani purrut ne rikki.. Kaikkea sitä. Huh. 

Mutta suosittelen siis kiitollisuus päiväkirjaa, kuulostaa menninkäisten ja keijujen touhulta, mutta mulla ainakin toimii! Ja siis vaikka mä ehkä vähän oonkin tälläinen keijukais -ajattelija, niin uskon sen siitä huolimatta purevan ihan muidenkinlaisten ajattelijoiden kohdalla. Uskon sen olevan itselleni yksi väylä takaisin positiivisempaan ajatusmaailmaan kaiken tän skeidan jälkeen/keskellä. Välillä kun on tullut vähän enemmän ajateltua niitä ankeita ajatuksia. Mut joo, hyvin kaikki tulee menemään. Loppuviimein.

Ootteko te muut kirjoittaneet koskaan kiitollisuuspäiväkirjaa? Onko toiminut? :)

Kaikista kiitollisin olen siitä, että saan olla äiti just tälle maailman ihanimmalle pienelle ihmiselle.

Loppuun vielä aivan pakollinen hehkutus alkaneesta kesästä! Ihan mieletöntä! Saa jatkua tällaisena, kiitos! Huomenna Ludan kanssa lähdetäänkin heti aamusta puistoon jätskitreffeille ihanan ystävän kanssa. 

Tänään just viimeks mietin, että vois tää elämä paljon pöllömpääkin olla.. oikeesti. Mulla on kaikesta sattuneesta kököstä huolimatta ihan tosi hyvä elämä ja moni asia on paremmin kun hyvin. Välillä nyt vaan tapahtuu kaikkea vähän hullua.. Sitäkin mä olen paljon miettinyt, että en varmasti olisi nyt tässä ellei mulla olis Jumalaa. Häneen turvaten mulla on ihan mielettömästi voimia.

 Aina välillä muistan, että mun niskassa on tatuoituna mun lempi raamatunpaikka. Mun voimalause.

"Kaiken minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.."

Fil 4:13

Aurinkoisia päiviä jokaiselle! 

-Tiia

Kuvat on otettu äitienpäivänä Roihuvuoren Japanilaisesta puistosta.

Hengissä ja pian taas elossa

Viimeksi kerroin pitäväni taukoa asioiden järjestelyistä ja ympäriinsä soittelusta ym. tylsästä ja voimia vievästä, aikomukseni oli keskittyä mieluisiin asioihin. Onnistuikin ne asiat kyllä hyvin unohtumaan. Nimittäin, kun hyppäsin hetkeksi ulos ahdistavasta hakemusviidakosta, niin tilaa saikin ihan muut vaikeat asiat ja niskaan kaatui oikein iso sangollinen juuri sitä itseään. Ja sitähän ropsahti ihan kunnolla, niin että muut vaikeudet tosiaan unohtuivat hetkeksi..Asiat voivat joskus saada uuden mitoituksen ihan yks kaks. No tämä kyseinen lasti ei kuitenkaan yksityiskohtineen ole blogimatskua, joten se siitä. 

Onneksi olen jo suhteellisen monissa liemissä keitetty, joten uskon tästäkin läjästä nousevani. Ilman Jumalaa en tosiaan tiedä, miten selviäisin tai ylipäänsä olisin koskaan mistään selvinnyt, mutta onnekseni minulla on Hänen suuri käsi ohjaamassa ja varjelemassa tässäkin kohtaa elämää.

Nyt on selkeästi ollut voimakkaan koettelemuksen aika elämässäni ja jotakin suurempaa murrosta on tapahtumassa. Elämä on näyttänyt vuorollaan hyvät ja pahat puolensa ja nyt on ollut ihan suoranaisesti takapuolen näytön vuoro. Heh. Ei tässä oikeasti kauheasti ole naurattanut, mutta uskon huumorin osittain kantavan synkkien aikojen yli.

Mutta kuten sanoin, tästä(kin) selvitään. Minä ainakin uskon vahvasti, että best is yet to come! Ilman suuria taisteluja ei ole suuria voittoja ja mitä kaikkea sitä nyt tälläisinä aikoina tupataankan sanoa. Ei kun läpi vaan! Tuntuu nimittäin, että pskansieto mittarini on tullut siihen pisteeseen, että nyt saa tosiaan riittää taas hetkeksi ja taistelu parempaa kohden on nyt julistettu! Päivä kerrallaan.

Olen ajatellut, että jossakin kohtaa tulevaisuudessa kokoaisin tänne blogiin listaa tärkeistä asioista, mitä ensimmäiseksi kannattaa ottaa huomioon, jos lapsellesi tai jollekkin tuttusi lapselle diagnosoidaan jokin vamma tms. Lähinnä osaan kertoa tästä Fragile X syndroomasta, mutta uskon samoista yhteystiedoista ja lomakenumeroista olevan monenlaisissa eri tapauksissa hyötyä. Minä sain esimerkiksi vasta tällä viikolla kuulla eräästä sosiaalitoimiston palvelusta, josta todella olisi ollut meille avuksi jo heti alkumetreillä. Ihan suututtaa, että ei ole ollut yhtä tahoa, joka olisi heti alkuun kertonut kaiken tarvittavan ettei perheen olisi ollut pakko palaa aivan loppuun. Kai niitä kultasuonia joidenkin kohdalle on osunut, mutta mitä meidän tapaukseen tulee, niin tiedonlähde on polkenut välillä aivan tyhjää. Mutta siis, sellainen kooste on aivan varmasti jossakin vaiheessa tulossa tänne toisten samankaltaiseen elämäntilanteeseen joutuneiden avuksi. 

Sillä välin täällä Onnenrusinassa haluaisin päästää kevät auringon paistamaan ja ottaa enemmän esille erityisesti sellaisia voimauttavia ja hyvänmielen juttuja. Teidän rakkaiden lukioiden tähden, mutta itseni takia myös. Eihän tällaista ankeutta kukaan jaksa pidemmän päälle lukea, saatika edes kirjoittaa. Huomaan välillä todella olevani henkisesti aivan piipussa, joten nyt tarvitsen kaiken tunkkaisen ja sisäisesti hiljalleen tappavan tilalle paljon vaan kaikkea energisoivaa ja kaunista ajateltavaa, ettei niin vaan oikeasti pääse käymään. 

Vaikka on varmastikkin vaikea lukea toisen vaikeista tunteista, niin on kuitenkin ollut tosi hyvä purkaa fiiliksiä vähän myös tännekkin, mutta nyt en toistaiseksi vaan jaksa enää. Tappi on tavoitettu. Jaa ja että miksikö pitää julkisesti näin avautua? Noh, avautumisen syynä on myös tarjota vertaistukea sellaiselle, joka kuvittee vain oman elämänsä olevan vaikeaa. Tässä veneessä kun on oikeasti useampi matkustaja, kun usein annetaan ymmärtää. Moni haluaa piilottaa vaikeat asiat ja esittää kaiken olevan hyvin, ettei vaan oma heikkous paljastuisi. Niin toki saa toimia jos parhaaksi kokee, ei se aina ole helppoa kertoa totuutta tunteistaan.

Uskallan väittää, että vaikka kuinka sivusta hyökätään, niin silti kukaan muu ei ole vastuussa omasta hymystäni ja hyvästä olostani, kuin minä itse ja minulla alkaa olla jo ikävä hymyillä enemmän ja voida paremmin. Omasta päätöksestäni se siis taas lähteköön nyt uuteen nousuun!

En ole aikoihin pystynyt ottamaan kunnon kuvia, sillä järkkäristäni on akku loppu ja laturi jossain paikassa nimeltä hukka. Olen yrittänyt räpsiä kuvia tällä viiskyyttuhatta kertaa maahan tippuneella älypuhelimellani ja kuvien laatu on sen mukaista, mutta onneksi se ei ole niin vakavaa. Hyvän mielen lähetti Luda ei vaan ole tallentunut aikoihin kovinkaan teräviksi kuviksi ja se on harmittanut vähän. Monia heilahtaneita touhukuvia on kyllä tullut räpsittyä. Niin ja samoin nämä ihanat kukat, joita olen saanut viimeaikaisen vanhenemisen johdosta. Ne ei ole ollenkaan päässyt ikuistettaviksi kauniisti ja suurin osa onkin jo roskiksen omina. Harmi.

Tänään on ystävät olleet erityisesti juhlinnan aiheena. Ystäväni järjesti ystävänsä kanssa ystävilleen Frendit (se tv-sarja) -teemaiset syntymäpäivä juhliat, jonne vein mukanani oman parhaan ystäväni, niin ja sitruunapiiraan. Oli kivat juhlat ja paikalla oli paljon ystäviä, sekä ystävien ystäviä.

Pitäkää hyvä huoli ystävistänne ja etenkin siitä parhaasta. Tosi ystävä on se, joka menee kanssasi läpi harmaan kiven, päättää pysyä rinnallasi mitä ikinä vastassa onkaan ja vaikka kuinka ottaisi koville. Ja jos kaadutte, nousette yhdessä ylös. Ystävä antaa anteeksi, vaikket siinä hetkessä kokisikaan ansaitsevasi. Ja päin vastoin. Ystävyys ei aina ole helppo diili, mutta jos löydät tosi ystävän, pidä tiukasti kiinni. Minä ainakin. No matter what.

Näiden glitterisen kliseisten, mutta todellisissa tilanteissa testattujen faktojen myötä haluan toivottaa jokaiselle hyvää ystävänpäivää (vähän myöhäistä kylläkin..) ja voimauttavaa viikonloppua. <3

Mus ja pus!

-Tiia

Ps. Mitä hei teille kuuluu? Kertokaa.  :)

Maanantai on toivoa täynnä

Maanantai on pääsääntöisesti inhotuin viikonpäivä. Se tietää hauskanpidon loppua ja arki on taas vastassa. Pitkä työviikko edessä ja viikonloppuunkin on vielä ihan liian monta päivää aikaa.

En muista kuitenkaan aikoihin inhonneeni maanantaita, mutta muistan kuitenkin mistä siinä inhossa on kyse. Se miksi en inhoa, saattaa johtua osittain siitä, ettei ole moneen vuoteen tarvinnut joka maanantaiaamu lähteä kotoota kylmään maailmaan, vaan hommat on olleet siinä ihan käden ulottuvilla ja useinkaan viikonpäivällä ei ole ollut niin suurta merkitystä (kääntöpuolensa toki siinäkin). Maanantai tarkoittaa useasti rauhottumista viikonlopun touhuilta ja monesti haluankin pitää sen ihan kotipäivänä. Oikeastaan se tuntuu silloin tällöin erityisen ihanalta. Etenkin jos edellinen viikko on ollut raskas.

Siitä syystä olen myös tänään nauttinut uuden viikon alkamisesta. Vähän kuin olisi annettu uusi toivo. Uskon kyllä oikeastikkin, että tästä viikosta tulee parempi kuin edeltäjänsä. Joka viikko kun ei onneksi tarvitse tehdä suuria päätöksiä tulevasta tai huomata olevansa paniikkikohtauksen partaalla. Kuten esimerkiksi viime viikolla. Lisäksi päätin, että tällä viikolla ainakin pyrin siihen, että teen enemmän mukavia asioita. Sellaisia mitkä itsestä tuntuu mukavalta. Tai ainakin jätän pienelle tauolle sellaisten asioiden hoitamisen, mistä meinaa lähteä järki. Otan siis tietoisen pienen irtioton pyrokratiaviidakostani, missä olen nyt rämpinyt kohta puolivuotta. Tästä voikin siis päätellä, ettei käytännön asiat rullaa edelleenkään ilman vääntämistä. Joiltain osin se ei varmasti tule vielä hetkeen helpottamaan, mutta kun saan tämän järkyttävän paljon voimavaroja vievän pohjatyön valmiiksi, niin ehkä sitten moni asia helpottaa. Ainakin taakan luulisi kevenevän. 

Ei ollut kyllä aluksi minkään näköistä käryä siitä, että mitä kaikkea sitä joutuukaan käydä läpi lapsen diagnoosin saamisen jälkeen. Kaikki nämä hermoja raapivat käytännön asiat ja siihen vielä lisäksi kaikki tunnepuolen jutut.. Surutyöt ja uudelleen asennoitumiset. Kaikkea uuden opettelua ja siinä samalla perusarjen ylläpitoa. En arvannut sitäkään, miten lujille parisuhdekkin kaiken keskellä joutuisi. Onneksi tässä ollaan kuitenkin säilytty yhteisenä kappaleena, vaikka välillä on ollut enemmän tai vähemmän järjen lähtö lähellä. No, saadampahan taas jatkaa entistä lujempana tiiminä eteenpäin. 

Se on vaan jotenkin niin vaikeaa käsittää, miten hankalaksi on tehty se, että asiat lähtisivät rullaamaan, varsinkin kun ei tässä nyt ihan ensimmäisiä ihmisiä tämän kaltaisen uuden elämäntilanteen kanssa olla. Luulisi, että tähän mennessä olisi jo keksitty vähän helpotusta. Tai sitten tämä on jollain tasolla nimenomaan suunniteltu näin vaikeaksi.. No oli miten oli, niin kyllä tämä aivan varmasti tästä. Vaikka välillä ei meinaa nähdä ulospääsyä tästä viidakosta, niin onneksi tiedän, että asioilla on aina tapana hoitua ajan kanssa. Lisäksi uskon vahvasti siihen, että jokaisen raskaan elämänvaiheen jälkeen on taas entistä vahvempi ja toivon, että voin joskus olla jollekkin toiselle samassa tilanteessa olevalle tueksi.

Maanantaista sosekeittoväriterapiaa.

Asiasta vielä ihan kukkaruukkuun, sillä pakko nyt tähän loppuun mainostaa, että jos et vielä ole nähnyt elokuvaa Walter Mittyn ihmeellinen elämä, niin suosittelen katsomaan. Perjantaina saatiin vihdoin ja viimein aikaiseksi tyttöjen leffailta (sanoinkuvailettoman ihanan) ystäväni Matun kanssa. Viime kerrasta laskettiin olleen vajaat 4 vuotta aikaa.. oli siis todellakin jo korkea aika! Käytiin katsomassa kyseinen elokuva ja tykättiin vaan niin tosi paljon. Lähdettiin teatterista hymy suussa ja hehkuteltiin elokuvan idean lisäksi kauniita kohtauksia, hyvää musiikkia ja todettiin kumpikin, että tekisi mieli tältä istumalta lähteä seikkailemaan ympäri maailmaa. Monin tavoin inspiroiva elokuva. Muutenkin oli huippu ilta. 

Sai ajatuksetkin vähän tuuletusta ja vielä ihan huippuseurassa! <3 

Pojat viettivät sillä aikaa isä-poika koti-iltaa ja se oli kuulema (arvatenkin) pieru-röyhyhuumorilla ja pienen pojan kikatuksilla höystettyä laatuaikaa. :)

Leffailta räpsy. 

Uusi viikko, täältä tullaan! Taas vahvempana viimeviikon jäljiltä. :)

Voimia itsekullekkin!<3

-Tiia

Inventaario

Johan on taukoa piisannut.. Monta viikkoa ilman minkäänlaista huomiotani on tämä blogi täällä vaan itsekseen olla möllöttänyt. Tai oikeastaan, kirjoitin kyllä yhden pitkän postin ihan vuoden alkajaisiksi, mutta se laukaisi minussa jonkin tason ahdistuksen ja nytpä olenkin tässä sitten sillä tiellä ollut kirjoittamisen suhteen. 

Useampi bloggaaja on vuoden vaihduttua kirjoittanut blogiinsa koosteen edellisestä vuodesta, kuvien kera. Minusta oli kiva lukea niitä ja varsinkin, jos tekstiin oli mahtunut mukaan myös blogissa aiemmin julkasematonta materiaalia. Aloitin minäkin sitten kirjoittamaan tämän kaltaista vuosi inventaariota.. Eli millaista oli vuonna 2013 ja mitä jäi käteen -tyyppistä tekstiä. 

Kun pitkä teksti oli valmis, se sisälsi jo julkaistujen asioiden lisäksi myös jonkin verran tapahtumia ja tuntemuksia, mitä en ollut aiemmin täällä julkaissut. Sen läpi luettuani alkoi päässä vähän huimaamaan ja muistin vielä niiden juttujen lisäksi joitaikin juttuja, mitä en ollut edes tajunnut tapahtuneen (lähinnä pääni sisällä). Päätin sitten olla julkasematta koko postia. Kirjoittaminen sen osalta jäi sitten ikään kuin omaksi henkilökohtaiseksi terapiakseni. Paljon siis sattui ja tapahtui, moni asia muuttui ja vuoden puolivälistä mitä lähemmäksi loppua kohden mentiin, tuntui olo koko ajan vaan väsyneemmältä. Vuoden viimeisimpänä vuorokautena kerittiin vielä istumaan yötä myöten päivystyksessä. Jotenkin vuotta kaikenkaikkiaan kuvaava hetki sekin. Onneksi siitä yöstä selvittiin kuitenkin vain säikähdyksellä ja unettomalla yöllä.

Paljon siihen vuoteen mahtui hyvää, paljon myös tosi raskasta.  

Inventaarion lopputuloksen voi kiteyttää helposti yhteen sanaan: Selvittiin!

Edelleenkin moni asia myllertää ja hakee paikkaansa. Monta juttua on vielä ihan auki ja jonkusen verran on vielä tehtävää ja opeteltavaa, että arki kulkisi jokseenkin sulavasti. Alkaneen vuoden alkuunkin on myöskin riittänyt omat koitoksensa. Mutta vastapainoksi on onneksi myös ollut paljon rusinahetkiä. Niitä "napsien" jaksaa taas. :)

Onnenrusinoista muuten puheen ollen.. Blogini onkin nyt kokonaisen yhden vuoden vanha! Paljon on muuttunut arki (ja muutenkin moni asia meidän perheessä) ensimmäisestä blogikirjotuksestani, mutta onnenrusinat ne on säilyneet! Niitä siis keräillään ja vaalitaan edelleenkin päivittäin! Monilta osin rankan vuoden jälkeen blogin nimeä ei siis onneksi tarvitse muuksi muuttaa. 

Vaikka välillä huomaankin, että itseään on tsempattava, etten kaikkien hoidettavien ja mietinnässä olevien asioiden viidakossa vaivu liikaa kurttuilemaan otsaani, niin elämä on kaikesta huolimatta edelleen ihan oikeastikkin ihanaa ja hymy ei ole kadonnut minnekkään, vaikka välillä naama muistuttaakin enemmän rusinaa. Sellasta se nyt vaan välillä on. Toisinaan on vähän vaikeampia elämän jaksoja. Turha kuitenkaan lannistua, nimittäin useasti semmoisen ajanjakson jälkeen odottaa jotakin aivan uutta ja raikasta, sellainen seesteisempi hetki. Ainakin varmasti pieni sellainen. :)

Minua pyydettiin loppuvuodesta mukaan erääseen ohjelmaan, missä kerronkin omasta onnestani ja mistä sen ammennan. Samat ajatukset onnesta kantavat minua tänäänkin. 

Ja sen saman tahtoisin välittyvän myös tästä onnenrusina -blogista. 

Elämässä tulee aina olemaan pilviä. Niitä tulee ja menee. Välilllä myrskyten, välillä ihan vaan hattaroina. Aurinko ei siltikään katoa minnekkään. Se on aina siellä paikallaan, pilvistä huolimatta. 

Jos itkettää, niin pitää itkeä itkut pois ja kun taas on aika nauraa, niin sen kun nauraa sielunsa kyllyydestä. Kaikelle on oma aikansa. 

(Ohjelman voit katsoa klikkaamalla tästä linkistä.)

Minua on pitkään puhutelut yksi mietelause. Minusta siinä on isosti viisautta. Eräs ihana ihminen laittoi minulle hetki sitten aivan huikean sähköpostin, mihin lopuksi kirjoitti myös tämän kyseisen lauseen. 

Kiitos hänelle muistutuksesta.<3

Life isn`t about waiting for storm to pass. 

It`s about learning to dance in the rain.. 

Voi vitsit, niin se vaan on.. 

(Hyviä Päivätansseja jokaiselle siis! Heh! )

Tahdon toivottaa jokaiselle monilla hyvillä asioilla kyllästettyä alkanutta vuotta! 

Seistään lujina, mitä vastaan tuleekaan! <3

-Tiia