Let Go(d)

Varoitus! Seuraava teksti on kovin henkilökohtainen ja jos et pidä julkisista avautumisista tai oot herkkä kohtaamaan toisen kipua tms, niin en suosittele lukemaan.

Muutoin, vuorossa tunteiden vuoristorataa. Tää on mun tyyli ja tällä mennään.




Mä oon elänyt yhden elämäni rankimmista vuosista just. Vielä on pari kuukautta tätä vuotta jäljellä, mutta voin sanoa niin jo silti. On ollut kaikenlaista myllerrystä jo vuosia, mutta jotenkin nyt on taas kerran käyty äärimmäisyyksissä. Monen asian kanssa on vedetty tiukoille.




Blogia viimeisimmät ajat tai pidempäänkin seuranneet tietävätkin jo mistä on ollut kyse. Olen siis käynyt läpi avioeroa. Jep, toistamiseen.
Alkuvuosi oli aluksi henkisesti verrattavissa siihen, että olis jäänyt junan alle ja selvinnyt just ja just hengissä. Sit kuin olis laitettu letkuihin teholle ja siitä pikkuhiljaa toipumaan ja kuntoutumaan. Mä tiedän, että liian moni tietää mistä mä puhun. Avioerot kun on kokoajan nousussa. Se on jotenkin tän ajan henki. Tai en mä tiedä, siltä vaan tuntuu. Liian usein kuulee lauseen (jopa uutisissa), että nykyaikana harva on enää valmis sitoutumaan perinteisesti.

Jokaisella eronneella on kuitenkin omanlainen tarinansa ja silläkin on eroa, että lähdetkö sä itse siitä liitosta vai päätetäänkö sun puolesta, että nyt se on kertakaikkiaan ohi. Myös se vaikuttaa, onko sotkussa kolmatta osapuolta tai vaikka useampia. Lisäksi se, että jääkö liitosta lapsia vai ei. Se on todella iso tekijä. Täähän ei ollut meidän ensimmäinen ero, joten tiedän miltä se tuntuu lapsen kanssa, sekä ilman. Aivan kamalaa kummallakin kerralla, mutta en osaa sanoa kumpi on ollut pahempaa. Puolensa kummassakin.

Kun meidän tarinan lopun alku alkoi, niin mä olin vaan ihan tosi surullinen. Sydän aivan vereslihalla ja rikki. Surin. Yötä päivää. Sitten tuli pettymys, mikä pian muuttui vihaksi. Katkeruuden kautta tietenkin. Vihasin vähän lisää.Toimin joissakin tilanteissa täysin vastoin sitä, miten normaalisti käyttäytyisin. Koska vihasin. Sen jälkeen taas surin. Ikävöin ja surin. Epätoivoissani mä toivoin kaiken jotenkin ihmeellisesti olevan vaan niin kuin ennen. Just niin kuin kaikki oli ennen "junan alle jäämistä". Mun sydän oli edelleen ihan pelkkää veristä jauhelihaa.




Tätä vuoristorataa rullasin menemään aikani. Edelleen kaikki tunteet tuntui luissa ja ytimissä saakka. Pääsääntöisesti tärisin. Ja kun oli voimakas vihanpuuska meneillään, niin mä koin ihan fyysistä pahoinvointia, yhtä jaksoisesti pahimmillaan parikin viikkoa mulla oli ihan sappinesteen maku suussa. Oksetti tapahtuneet. Ei siinä ruoka juurikaan maistunut. Mä tunsin silloin niin voimakasta vihaa, että mun kasvojen lihakset oli otsasta kaulaan asti jumissa. Purin hampaita yötäpäivää yhteen hillittömällä raivolla. Rikoin kolme hammastakin sillä puremisella, ne vaan lohkesi. Ja sit mä taas tärisin, koska tunteet tuli niin syvältä ja lujaa. Loppujen lopuksi mä rupesin vihaamaan sitä vihaamista. Väsyin siihen. Se oli niin kokonaisvaltaista ja uuvuttavaa. Samalla lopetin myös kaikkien turhien toiveiden elättelyn. Sitten mulle tuli se olo, että halusin kertakaikkiaan luopua siitä vihastakin. Halusin luovuttaa siitä puukosta, mikä mun sydämessä oli. Ja samalla halusin luopua niistä ajatuksista, mitä mä vihapäissäni ajattelin. Olin aivan uupunut siitä, että vihasin niin paljon. Katkeraksi en halunnut jäädä. Katkeruus kun vaan on pahinta, mitä ihminen voi tehdä itselleen. Ei se ketään toista satuta, itseänsä sillä vaan tuhoaa. Ajan myötä se nakertaa sisintä niin, että persoonakin muuttuu. Sitten sen näkee naamasta ja kuulee puheesta. Hyi että. Sitä mä en halunnut, enkä koskaan halua. Se voi kuitenkin tapahtua tosi helposti ja joskus myös salaa itseltä. Katkeruus on kunnon lieroke.

Mulla se oli se päätös. Päätös siitä, että halusin rueta ajattelemaan asioista eri tavalla. Hyväksymään sen mitä on käynyt ja sitä mitään ei voi enää muuttaa. Päätin hyväksyä sen, etten vaan voi päättää mitä ihmiset mun ympärillä tekee. Ne kun tekee kumminkin niin kuin haluavat, halusin mä tai en. Päätin, että annan anteeksi itselleni ja annan anteeksi mua vastaan rikkoneelle. Kaikkea ei voi ikinä unohtaa, eikä tarvitsekkaan, mutta omaksi parhaaksi on kuitenkin antaa anteeksi. Ja tietenkin se on myös toisen parhaaksi. Siinä sä ikäänkuin vapautat molemmat osapuolet.

Tapahtumat ja asiat on sen päätöksen myötä muuttuneet mulle neutraalimmiksi. Kuukausia on kulunut tässä näitä asioita, tunteita ja kuvioita selvitellessä. Nyt tässä kohtaa, monikaan juttu ei vaan oikeastaan enää hetkauta samaan tyyliin. Mulla on mun oma elämä ja mä voin ainoastaan päättää sen tapahtumista.
 Lisäksi tässä on kuitenkin se, että mulla on myös pieni poika ja eron myötä on täytynyt opetella monta asiaa uudestaan häneenkin liittyen. Mun täytyy sanoa, että mä oon niin iloinen siitä, että oon onnistunut diilaamaan niitäkin asioita tilanteeseen nähden hyvin. Ja ihan vaan sillä, että olen päättänyt onnistua tekemään niin. Oon toiminut vastoin mun tunteita ja haavoja. Henkisesti oon treenannut tosi kovaa ja usko mua, se on auttanut. Moni juttu, mitä en vielä muutama kuukausi sitten olisi uskonut pystyväni näihin asioihin liittyen hyväksymään, niin on nyt kuitenkin mennytkin ihan allright, kun mä olen vaan luovuttanut ne asiat pois ja päättänyt hyväksyä kuviot niin kuin ne on. Mitä mä en voi hallita, sitä mun ei kannata edes yrittää hallita. Mä voin hallita ja hillitä vaan ja ainoastaan itseäni. Se on ollut mulle tässä iso oppi. Lisäksi oon tajunnut asioita eri vinkkeleistä katsoessani, että toisen tuomitsemisella ei saa mitään hyvää aikaan. Mua on harmittanut, että oon syyllistynyt siihen. Siitäkin oon ollut pahoillani. Aika arvokasta oppia mun mielestä.
Me vaan ollaan samalla viivalla kaikki ja vastataan omista tekemisistämme. Omissa nahoissamme.

Kaikki tää on kuitenkin pitänyt käydä läpi. Koko vuoristorata, jokainen tunne. Ja vielähän tätä kaikkea tulee aivan varmasti käymään aikanasa läpi. Jotenkin vaan ehkä mun kohdalla, kun käyn eroa läpi jo toistamiseen, niin toipumisnopeus on ollut reippaampi. Edellinen kokemus (vaikkakin oli erilainen) on auttanut. Mä haluisin vaan rohkaista jokaista, missä elämäntilanteessa kukin elää, että kannattaa aina pyrkiä pois katkeruudesta. Se tekee hyvää myllätä siinä oman aikansa, mutta sitten on hyvä pyrkiä siitä pois.

Moni asia ja tapahtuma siihen helposti ohjaisi, mutta on meidän itsemme päätettävissä, että pidetäänkö me puukkoa visusti rinnassamme hamaan loppuun, vai halutaanko elää kevyemmin, ilman.

Tällä mun kirjotuksella en halua yrittää olla mikään yli -ihminen tai superselviytyjä, sillä en sitä ole ja mä oon itsekkin vielä täysin prosesseissa. Haluun vaan jakaa omat kokemukseni, jos vaikka joku sattuu kipuilemaan samanlaisten tunteiden kanssa. Tuntee sitä sitten vihaa itseään tai toista kohtaan. Tai kumpaakin.

Viime viikolla sain postia. Käräjäoikeudesta. Siinä luki:

"Puolisot tuomitaan avioeroon."

Tiesin aiemmasta kokemuksesta, että sellainen tulisi. Aika raju tuomio. Mä oon saanut vuosien varrella jo kaksi samanlaista ja oon hädin tuskin vasta kolkyt. Huh.Välillä en tiedä itkiskö vai nauraisko sille.. Useimmiten nykyään ehkä hymähdän. Harvemmin itken. Mutta jos itken, niin en enää paljon. Enkä pitkään.
Suuriltaosin kuitenkin koin helpotusta tästä kirjeestä, nyt kun kerran tälle tielle lähdettiin. Nyt se on virallisesti ohi. Yksi ovi sulkeutui. Mutta elämä jatkuu. Mielummin kuitenkin keveämmällä, kuin katkeralla mielellä.

Jokaisella meillä on omat tapamme käsitellä asioita. Mikä sitten auttaa kenenkin kohdalla. Itselläni on ollut käytössä monia eri tapoja. Yksi on ollut tehdä ihan konkreettisia juttuja. Esimerkiksi tää blogi, lisänä omat päiväkirjat ja ihan oikea terapia. Oon myös halunnut käydä paikoissa millä on ollut jokin merkitys aiemmin tai vaikka kuunnella lauluja, mitkä tuo mieleen jotain syvempää muistoa. Oon katsellut vanhoja valokuvia. Se on ollut ehkä yks vaikein juttu, mutta en oikeistaan ole halunnut säilytellä mitään mörköjä, pikemminkin vaan kohdata ne kaikki ja päästää menemään.

Yksi tälläinen iso juttu oli kaapissa lojuva hääpukuni vuodelta 2007. Jossain kohti elämää se tuntui yhdeltä tärkeimistä asioista löytää täydellinen puku, missä astella alttarille. Ja löysinkin. Täydellisen tylliunelman.

Nyttemmin puvulla ei ole ollut enää mitään arvoa minulle. Se on vaan ollut yksi iso kasa kangasta.
Halusin kuitenkin hyvästellä sen näyttävästi ja samalla siinä monta ajatustakin.
Kesänkorvilla mä olin mukana taidekurssilla, missä yksi osuus oli voimauttava valokuvaus. Halusin kuvata kuvasarjan, mikä kuvastaisi tilannettani. Mietin silloin voiko niitä julkaista, mutta ne sopii tähän kirjoitukseen, enemmän kun paremmin. Musta tän kuvasarjan nimeksi sopii kaikista parhaiten:

"Let Go(d)."

Tämän kirjoituksen halusin kirjottaa vähän niin kuin itselleni, mutta suuriltaosin myös muille, varsinkin henkilöille, jotka ovat kipuilleet tai edelleen kipuilevat samojen asioiden kanssa.
Musta on hyvä pitää mielessä, että kipu on kasvuksi, kun päättää siitä haluta parantua. Järjenlähtöhän tässä on ollut monessa kohtaa lähellä, mutta onneksi on Jumala ja Häneen haluan jatkossakin turvata. Niin ja kaikki te ihan mielettömän hienot ihmiset ympärillä.
Kiitos ihan jokaiselle.

-Tiia

.