Katsokaa kedon kukkia..

Kesäkuuta jokaiselle! 

Meillä vietetään vesirokkoviikkoa! Pikku -ukko kukkii päästä varpaisiin.. raasu. 

Mutta sittenpähän se on lusittuna. Toivottavasti kuitenkin pian alkais pienellä olot helpottamaan, vielä on iho ihan rakkulavaiheessa. Täytyy tänään kipaista apteekkiin hakemaan helpottavia rohtoja, viime yö kun kirjaimellisesti huusi tuntitolkulla helpotusta. Oli kyllä niin surkea äiti -fiilis itsellä, kun eilen kauppareissulla unohdin poiketa apteekissa. Tänään on silmäpussit sitä luokkaa, että vähintään niiden avulla muistaa kyllä suorittaa sen apteekkireissun.

Kuva maanatai aamulta.
Vesirokkomies hengailee evakossa ollessaan (ja muutenkin) mielellään partsilla.
Rakkulat on kyllä huikeesti lisääntyneet vuorokauden sisällä.

Onneksi valoa riittää tähän aikaan vuodesta (vaikka just tänään onkin harmaata..) ja unettomat yöt ei tunnu ihan niin ylitsepääsemättömiltä valoisuuden vuoksi. Lisäksi ulkona kaikki on niin ihanan vihreää ja tuoksujen määrä on loputon. 

Sireenit on tänä vuonna mun mielestä kukkineet jotenkin aiemmin, kuin edellisinä vuosina. Niiden tuoksu on vaan niin huikea. 

Äiti olikin viimeviikkolla jostain mulle napsannut muutamat oksat maljakkoon.. ( ilmeisesti ihan jostain maahan pudonneesta oksasta.. ;) Heh.) 

Meidän pihapiirin sireenit kukoistivat koreimmillaan jo reilu viikko sitten. Nyt jo kukat maassa lakastuneina. Kirsikkapuista puhumattakaan. Viime viikon alussa tuoksui tosi voimakkaasti pihlajan pienet, kauniit kukat. Niitä olikin pihan puut täynnä. Meidän keittiön ikkunan edessä on pihlaja ja tuoksu kantautui ihanasti sisään ikkunan ollessa auki. Nyt tällä viikolla huomasin pihlajan kukkien jo ihan lakastuneen. 

Jos olet seurannut blogiani pidempään, tiedätkin minusta varmaan ainakin sen, että rakastan kukkia! Minulla on muutamia tatuointeja ja valtaosa niistäkin kukkia tai kukkien ympäröimiä. Yllättäen.

Jos pitäisi sanoa joku viikottainem rutiini mistä en hevillä luovu, niin se on tuoreet kukat keittiön pöydällä. Ne tuo eloa sinne, missä oman tilansa saavat. Siksi haluan niitä aina tänne kotiinkin (ja myös tarjota niille sen tilan). Ja nyt kun luonto kukkii niin kauniina, niin olen imenyt kukista taas kaikkea sitä kaunista, mitä niillä on ollut tarjota.

Perjantai -illalla pääsin käymään Haagan Alppiruusutarhassa. MIELETÖN paikka!

Viimeksi olen käynyt siellä pienenä ukin ja mummin kanssa, ehkä olin viis, ehkä kuus. En todella tiedä miksi en ole sinne tajunnut aiemmin palata. No mutta perjantaina olin ja kukkia riitti. Nukkumaan mennessä vielä mietin niitä kaunokaisia ja aamulla selailin taas lisää kuvia niistä. Voi että mä vaan rakastan kukkia..

Pikku mussukka on joka toinen viikonloppu isänsä kanssa (aina kyllä tulee ihan hurja ikävä pientä..) ja mulla on sitten omaa aikaa viikonlopun verran. 

Aamut meillä on kaksin ollessa pääsääntöisesti lepposia (välillä kyllä paljon muutakin..), mutta ne alkaa yleensä niin hurjan aikasin (viimeistään siinä kuudelta), niin on ihana välillä nukkua vähän pidempään. Tai no.. Heräsin lauantainakin jo 6.30, mutta jäin vielä pariksi tunniksi lötvimään ja valmistin vasta sitten rauhassa aamupalan. Yleensähän se siis tapahtuu pienen paineen alla ja silmät enemmänkin vielä ollessa solmutilassa. Hah. 

Yksin ollessa myös ajatuksille ja kaikille tunteille on vielä enemmän tilaa. Ja niitähän riittää. Viimeaikoina olen jollain yliluonnolissella tavalla saanut kyllä kitkettyä paljon niistä pahaa pois ja uudenlaisia ajatuksia on tullut tilalle. Kipu ei kylläkään hellitä vielä varmaan pitkään aikaan. Mutta anteeksianto on ollut yksi väkevimmistä ajatuksista viime viikkoina.

Se on ajatus joka on vapauttanut mua ja vienyt viime päivinä pienillä askeleilla eteenpäin. Siinä on mieletön voima, kun sen saa lauseen muodossa suustaan ulos. Ja muutenkin. Ainakin mut se asia herkistää joka ikinen kerta, kun edes ajattelen sitä. Nytkin.

Se on yksi niistä asioista, minkä lokeroisin "ei ne ihan helpoimmat ja yksinkertaisimmat jutut" -kansioon..
Ajattelin kirjoittaa aiheesta omia ajatuksiani mahdollisesti myöhemmin lisää, mutta nyt jatkan kukista..

Lauantai aamuna siis kun lötvin sängyssä oman aikani ja kävin ajatuksiani läpi selaillen samalla alppiruusujen kuvia, niin mulle vaan nousi se ajatus raamatusta: "Katselkaa kedon kukkia.." 

Onko tuttu kohta?

Voin avata sitä lyhyesti sen verran miten se kohta mua itseäni puhuttelee. 

Musta se kohta raamatussa tahtoo sanoa, että meidän ei tulis mistään murehtia. 

Mut voi vehka, vaikeetahan se on. Kuitenkin jotenkin sen kautta ainakin itse haluaisin pystyä osoittamaan luottamusta ylöspäin, että koko elämäni on Hänen kädessä ja vaikka elämä tarjoais minkälaista kolaria tai onnettomuutta tahansa, niin mun ei tulis murehtia siitä, kuinka selviän ja mitä kaikkea huominen, ylihuominen tai vaikka ens vuos tuo tullessaan. Se kaikki on Hänellä hallussa ja sen luottamiseen tuossa kohdassa tahdotaan meitä kehottaa. Minä ainakin haluan pyrkiä tarttumaan siihen aina, kun meinaan alkaa murehtimaan tulevaa. Kuten sanoin, helpommin sanottu kuin tehty, mutta se on pyrkimykseni.

"Sen tähden minä sanon teille: 

älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 

Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. 

Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii!

Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet? Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Matteus 6 : 25-34

Jos Hän pitää kukistaan ja linnuistaan niin hyvää huolta ja antaa niiden loistaa kauniina (ja vielä kaikki se niin lyhyen kukinnan ajaksi), niin eikö Jumala silloin haluaisi meille, kaikista rakkaimmilleen sitä ja vielä paljon enemmän. Joka kerta, kun jollain läheiselläni on joku murhe tai vaikea elämän tilanne, niin se tuntuu myös minussa. Ja silloin haluaisin vaan hänen ymmärtävän ettei ole mitään hätää, kaikki kun järjestyy. Ihan aina. Helpompi se on kyllä aina sivusta huudella, kun ei kipu ole omassa rinnassa.

Mutta sitä ajatellessani tajuan mikä tilanne on omien murheitteni kanssa.. En ole poikkeus. Kaikki hoituu omallakin kohdallani. Ihan aina on tähänkin asti hoitunut, murehdin tai en. Jos murehdin, hukkaan vaan turhaan voimavarojani ja en edes välttämättä tajua kaikkea mieletöntä hyvää ympärilläni. Mutta jos päätän olla murehtimatta ja luotan siihen, että minusta pidetään kyllä huolta, niin omaa energiaani säästyy paljon muuhun ja saan aikaan eteenpäin vieviä asioita. Pystyn keskittymään silloin paremmin juuri sillä hetkellä ympirillä oleviin asioihin ja en menetä niitä arvokkaita hetkiä.

Jokainen varmastikkin ymmärtää, etten tarkoita tällä vastuuttomaksi heittäytymistä tai sitä, ettei itse tarvitsisi kuitenkaan hoitaa asioita ja kaikki vaan sitten lutviutuu kumminkin omaksi parhaaksi. Ei. Tarkoitan sellaisen murehtimista, mikä ei vaan millään tavalla ole omin käsin hallittavissa. Kuten se huominen.

Mutta kukat.. Ei ne mistään murehdi. Siltikin ne loistaa kauniina, upeissa värikkäissä vaatteissaan. Antaa energiaa, iloa ja kietoo tuoksuunsa. Niillä on kaikki paremmin kuin hyvin ja pystyvät myös jakamaan omastaan. Tulevasta turhaan murehtiva kun vie energiaa toisilta, mutta ennen kaikkea itseltään.

Tämän kevyen (hah) pohjustuksen myötä kehotan siis käymään Haagan Alppiruusupuutarhassa ja katsomassa, jospa niillä kaunokaisilla olis jotain sanoa sinullekkin. 

Kuuleman mukaan vielä pari viikkoa saattavat kukkia. 

Jos ei muuta, niin ainakin sen voin luvata, 

että lähdet sieltä pois yhtä kaunista kokemusta rikkaampana. :)

Tuoksuvaa kesäkuuta jokaiselle!

-Tiia

Kiitoksen kautta

Toukokuuta eletään jo reippaasti yli puolen välin ja huhtikuu se vaan humpsahti siinä huomaamatta.. Mulla on blogin luonnokset kansiossa neljä alotettua tekstiä. Yksikään ei ole tässä puolentoista kuukauden sisällä päätynyt valmiiksi asti. Elämä kun on leväytetty täysin levälleen, niin se ottaa oman aikansa, kunnes saa asioita kuntoon ja perusarjen rullaamaan. Aikaa ja energiaa vievää puuhaa. Prosessissa ollaan ja kun oli vasta edellinenkin selviytymisprosessi vielä alla, niin johan tässä on ollut kasailtavaa kerrakseen. Mutta täällä taas ja blogi hengittää. Nyt ajattelin saada tekstin ihan jopa julkaistuakkin.

Kaksi kuukautta sitten aloittamani taidekurssi päättyi viikko sitten. Tai siis ryhmänä kokoontumiset päättyivät. Jokainenhan varmastikkin jatkaa kurssilla alkaneita juttuja itseksekseen kotona, ainakin niin koin ja aistin jokaisesta kurssille osallistuneesta. Itse en ole vuosiin osannut jotenkaan ottaa aikaa maalaamiselle, mutta todella toivon jatkossa osaavani taas antaa sille enemmän aikaa. Ihana kurssi ja ihania ihmisiä. Jokaisella vaikutti jollain tavalla olevan jonkin tason käännekohta elämässä menossa ja itkuitta ei säästytty kukaan, mikä yhdisti porukan heti alkumetreiltä. Saatoimpa itse olla ensimmäisenä patojani avaamassa..mikään ylläri sinäänsä. Heh. Vähän haikeata oli lopettaa ja sanoa heipat. Varmaankin kuitenkin jossain tullaan törmäämään, toivottavasti.

Ludalla oli sinä iltana nukuttaja paikalla ja otin tilaisuuden tullen vielä hetken omaa, ennen kuin menin kotiin. Hain palan raakakakkua Ruohonjuuresta ja nautiskelin herkun siinä kulmilla olevassa kahvilassa kera teekupposen. Viereisessä pöydässä oli meneillään hääpalaveri. Mitenkäs muutenkaan.. Paikalla oli hääparin lisäksi kaaso ja jonkinlainen hääsuunnittelija, joka jutuista päätellen toimi myös dj:n hommissa. Kävi siinä heitä kuunnellessa kyllä kaikenlaisia ajatuksia itselläni mielessä, sillä käyn tällä hetkellä läpi jo meidän toista avioeroa.. Kyllä. Hyvä jos tätä itsekkään todeksi uskoo, mutta näin se nyt kaikessa karuudessaan ikävä kyllä vaan on. 

Ensimmäisen eron aikana muistan romahtaneeni jo pelkästä ajatuksesta "häät". Ihan sama kenen häät oli tai oliko kyseessä oikeat vai elokuvan häät. Otti vaan ihan liian koville. Olinkin silloin todella iloinen, kun sinä vuonna kukaan läheinen ei viettänyt häitään ja ei tarvinnut mennä itsesäälissä tihruttamaan jonkin pitkän pöydän ääreen, missä olisi tarvinut tuntea monia sääliviä katseita kohdistuneena itseensä, kuitenkin sen oman itsesäälin ilmapiirin vieden ylivoimaisesti voiton. Nyt tänä kesänä minut on kutsuttu yksiin häihin ja olen kerinnyt innoissani tilata sinne jo kengät ja mekonkin! Huomaan suhtautuvani asioihin eri tavalla ja muutenkin nahka vaikuttaa olevan paksuuntunut joillekkin asioille. Mutta sama se kuinka paksuuntunut nahkani on, niin sydän on rikki ja tuhannen palasina. Sitä on turha edes yrittää kiistää. Ja vaikka yrittäisikin toisin vakuutella, kuka nyt oikeasti uskoisi. Eikä minulla kyllä ole mitään tarvetta esittää olevani asioista cool, kun en ole. Kuitenkin huomasin, että olin vilpittömästi iloinen tämän kahvilassa palaveroivan pariskunnan puolesta. Kesällä olevia häitäkin odotan hyvillä mielin, vaikka varmasti saattaa itku voittaa sen päivän aikana. Ilosta hääparin puolesta, sekä varmasti omasta kivusta. Nyt on kuitenkin vahvempi olo jossain määrin, kuin vuosia sitten samassa paikassa. Tunnekirjoa kyllä riittää ja se on sanoinkuvailettoman laaja. Välillä tekisi mieli vaan huutaa, kuinka lujaa sitä sattuukkaan ja miten elämä voikaan välillä tuntua niin epäreilulta. Kuitenkin suunta on eteenpäin. Jotenkin varsinkin viime viikot on sen vahvistaneet.

Mielessä mulla on vilissyt vuoronperään katkeruutta, inhoa, vihaa, raivoa (ja joo, välillä sitä sellaista yrjöttävää itsesääliäkin..plääh.), uupumusta, pettymystä, voimattomuutta ynnämuuta ankeata. 

Kuitenki silti vastapainoksi toivoa tulevasta, sekä paljon kiitollisuutta eri asioista, mitä edelleen on jäljellä ja elämässäni mallillaan. Lähes joka päivä olen kuitenkin pääsääntöisesti hyvässä vireessä. Ihmettelen sitä välillä itsekkin. Huonoja päiviä on mahtunut kyllä väliin useampiakin. 

Mutta erittäin kiitollinen olen etenkin siitä, ettei kukaan tai mikää voi pakottaa jäämään noihin edellämainittuihin negatiivisiin tunteisiin vangiksi. Vaikka niitä nyt on ollut ja riittänyt, niin vangiksi ei tarvitse jäädä. Ja uskonkin, että tämän tuskan ja kivun kestettyäni tulen vapautumaan tästä puukosta rinnassani. Ajan kanssa saan enenevissä määrin voimia jättää kaikkea mennyttä taakseni,  heittää puukon rinnastani syvälle jonnekkin jorpakkoon ja sitä kautta kokoajan enemmän ja enemmän onnistun taas keskittymään käsillä olevaan hetkeen, toiveikkaana tulevasta. Toivo ei siis ole onneksi mihinkään kadonnut. Katkeruus on kuitenkin kamalinta, millä ihminen voi mielensä myrkyttää. Elämä tarjoaa kyllä aika-ajoin moniakin tilaisuuksia ryhtyä katkeraksi. Mutta onneksi myös aina yhtä monta tilaisuutta tulee päästää siitä irti. Sen kyllä näkee ja kuulee puheestakin, jos joku on katkera. Myönnän, minusta löytyy monta katkeraa ajatusta tässä kohtaa elämää. Toivottavasti varmasti kuitenkin pian olen jo valmis laskemaan niistä irti. Nimittäin se, jos joku tekee olon kevyeksi. Kevennystä kohden siis.

ja koska elämäni on niin auki, kun olla ja voi, niin samalla se on valmis täyttymään taas monilla ihanilla asioilla. Pikkuhiljaa.

Meillä on pojan kanssa parhaillaan uusi koti etsinnässä. Syksyllä starttaava päiväkotipaikka (pienessä integroidussa ryhmässä, jes!!) varmistui viikko sitten ja se sanelee aika paljon uuden kodin mahdollisen sijainnin. Sijainti ei ollut kyllä ihan se mitä toivoin, mutta se, että Luda sai paikan pienestä ryhmästä, on todellakin kiitoksen aihe. 

Toivon asuntoasian järjestyvän mahdollisimman pian, sillä haluaisin, että pienimies ehtisi tottua hetken uuteen kotiin ennen kuin päikkäri elokuussa jo alkaa. Liikaa kun tässä on viimeaikoina ollut muutenkin muutosta pienelle(kkin) päälle.

Uskon senkin asian järjestyvän, niin kuin pitääkin. Välillä tietenkin erehdyn hätääntymään kaikkien kuvioiden järjestymistä, mutta onneksi hyvin pian havahdun muistamaan, että kaikki on ennenkin järjestynyt. Ja jos en itse havahdu, niin joku ympärilläni oleva ihana muistuttaa. Niin se kun vaan menee. Kaikesta selviää ja kaikki hoituu. Tavallaan ja ajallaan. Hulluja aikoja tässä kyllä on elelty, mutta seesteisempää on nyt totisesti tilattu ja sitä kohden.

Olen aloittanut nyt kirjoittamaan päiväkirjaa viimeaikasista tapahtumista. Ihan vaan ajatuksia selkeyttämään. Ei mitään kevyintä settiä siis. 

Lisäksi olen ruennut kirjoittamaan kiitollisuuspäiväkirjaa. 

Juuri päättyneellä taidekurssilla mm. sidottiin kaksi pientä kirjasta ja toinen niistä päätyi toimittamaan kiitollisuuspäiväkirjan virkaa. Olen nyt siis iltaisin ennen nukkumaan menoa yrittänyt tympeiden ajatusten sijaan keskittää ajatukset hyvään ja valinnut päivittäin (vähintään) kolme asiaa, mistä olen elämässäni kiitollinen. Kun aloittaa miettimään, niin niitä on oikeesti niin paljon! Lisäksi uni tulee nopeasti ja lempeämmin. Ja olen nyt myös huomannut, että leukaperät ei ole olleet ihan niin kipeät aamuisin, yöllä raivoisasti unissani hampaita yhteen puristamisen takia. Mieletön kikka siihenkin. Auttaa jotenkin rentoutumaan. Kuukausi sitten hammaslääkäri joutui nimittäin hioa pari hammastani kuntoon, kun olin niin raivolla unissani purrut ne rikki.. Kaikkea sitä. Huh. 

Mutta suosittelen siis kiitollisuus päiväkirjaa, kuulostaa menninkäisten ja keijujen touhulta, mutta mulla ainakin toimii! Ja siis vaikka mä ehkä vähän oonkin tälläinen keijukais -ajattelija, niin uskon sen siitä huolimatta purevan ihan muidenkinlaisten ajattelijoiden kohdalla. Uskon sen olevan itselleni yksi väylä takaisin positiivisempaan ajatusmaailmaan kaiken tän skeidan jälkeen/keskellä. Välillä kun on tullut vähän enemmän ajateltua niitä ankeita ajatuksia. Mut joo, hyvin kaikki tulee menemään. Loppuviimein.

Ootteko te muut kirjoittaneet koskaan kiitollisuuspäiväkirjaa? Onko toiminut? :)

Kaikista kiitollisin olen siitä, että saan olla äiti just tälle maailman ihanimmalle pienelle ihmiselle.

Loppuun vielä aivan pakollinen hehkutus alkaneesta kesästä! Ihan mieletöntä! Saa jatkua tällaisena, kiitos! Huomenna Ludan kanssa lähdetäänkin heti aamusta puistoon jätskitreffeille ihanan ystävän kanssa. 

Tänään just viimeks mietin, että vois tää elämä paljon pöllömpääkin olla.. oikeesti. Mulla on kaikesta sattuneesta kököstä huolimatta ihan tosi hyvä elämä ja moni asia on paremmin kun hyvin. Välillä nyt vaan tapahtuu kaikkea vähän hullua.. Sitäkin mä olen paljon miettinyt, että en varmasti olisi nyt tässä ellei mulla olis Jumalaa. Häneen turvaten mulla on ihan mielettömästi voimia.

 Aina välillä muistan, että mun niskassa on tatuoituna mun lempi raamatunpaikka. Mun voimalause.

"Kaiken minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.."

Fil 4:13

Aurinkoisia päiviä jokaiselle! 

-Tiia

Kuvat on otettu äitienpäivänä Roihuvuoren Japanilaisesta puistosta.

Villejä lupiineja ja muutamia muita

 Mökillä! Lauantaina tultiin. Vietetään Juhannus viikko täällä luonnonhelmassa, keski suomessa. Meitä on täällä meidän oman trion lisäksi minun vanhempani ja Juhannuksesksi tulee myös kumpikin siskoni mökkeilemään. Kovasti toivoisin säiden lämpenevän, mutta toissapäivänä alkuillasta alkoi sade ja nyt on parina päivänä seurannut sateelle jatkoa. Suomessa kun lähtee kesällä reissuun, niin ei ikinä tiedä minkälaista säätä on luvassa ja mitä pakkaisi mukaan.. Täytyy siis pakata tuplasti. Toiveikkaana paljon lämpimän varalle, sekä varautua kuitenkin kylmään ja kosteaan ilmaan. Varsinkin Juhannuksena sää voi olla ihan mitä tahansa. Nyt täällä paistelee ilta -aurinko ja kovasti haluan uskoa ennusteisiin huomenna alkavasta helteestä loppuviikoksi. Noh, kumpa ei ainakaan sataisi enää tai jos nyt kuitenkin sataa, niin olisi edes lämmin..

Äiskän keräämä ihana pioni -sireeni kimppu

Otin tänne mukaani jo Joulukussa aloittamani neulomis -projektin.

Pohjustukseksi tähän kohtaan, että en ollut koskaan ennen neulonut juurikaan mitään ja en osaa mitään hienoja kommervenkkeja tai oikeastaan neuloa just muuta, kun ihan perus oikeata. Senkin pyysin mummini opettamaan minulle. Opetti hän myös nurjan, mutta sen unohdin melko pian. Heh. Anoppia pyysin kerran opettamaan palmikko tekniikan, mutta kun kokeilin sitä sitten kotona, niin en muistanut siitäkään sitten mitään. Onhan noita kirjoja ja oppaita hyllyssä, mutta en ainakaan vielä ole niihin malttanut pureutua itsekseni. Halusin kuitenkin jostain aloittaa ja loin silmukoita uusille ostamilleni 10 mm bambu -puikoille. Päätin neuloa villaisen koristetyynyn päällisen. No nälkähän siihen tuli jo heti alkuunsa ja innostuin. Puikolle syntyi noin 100 silmukkaa ja kun hetken päästä mittasin työtä, se olikin noin metrin leveä.. Aika iso tyyny siis oli tuloillaan.

Aluksi ostamani lanka loppui alta aikayksikön ja kun lähdin ostamaan lisää, niin kyseinen väri oli loppunut. Hyllyssä olleet värit innoittivatkin minut muuttamaan projektin suuntaa. Ostin monta rullaa erivärisiä lankoja ja jatkoinkin kutomista ajatuksella, että työstä syntyisi iso torkkupeitto Ludalle. Sillä tiellä siis edelleen olen ja koska olen pitänyt pitkiäkin välejä kutomisesta, niin on torkkupeitto edelleen vaiheissa. Loppu kuitenkin alkaa jo häämöttämään ja toivoisinkin saavani peiton nyt mökillä valmiiksi. Katsotaan, miten käy.

Ludan kanssa touhutessa menee kyllä päivät vikkelään, oli sitten kotona tai mökillä. Hän on koko ajan joka paikassa ja vielä samaan aikaan. Enkä siis oikeastikkaan liiottele. Pikkuiset jalat viipottaa ihan silmissä. Heh. Onneksi tähän asti pahimmat uhmakohtaukset on jo takana ja touhu on kovinkin hyvän tuulista. Tietenkin vastahakoisuutta ja heittäytymistäkin on, sekä vahvaa omaatahtoa löytyy kyllä, muttei todellakaan samalla voimakkuudella, kun keväällä. Siitä olen niin iloinen.

Nyt kun on vähän väliä sadellut, niin seinät on alkaneet välillä kaatua pikkuisen päälle. Turhautumista siis. Siitäkin syystä toivon kovasti sateiden nyt väistyvän loppuajaksi. Onneksi leikittäjiä on ollut kuitenkin useampi ja ollaan selvitty sen avulla hyvin sateiden yli.

 Sateen jälkeenhän on kuitenkin yleensä hyvinkin kaunista. Tänään käytiin sateen hetkeksi tauottua iskän kanssa valokuvaamassa läheisellä kukkaniityllä ja uimarannalla, kumpikin omilla kameroillamme. Luonnonvalo oli jotenkin niin kauniina, että kuvat onnistuivat mielestäni tosi kivasti. Lopuksi keräsin lupiinikimpun tienposkesta. Jouduttiin mökin pihalla odottamaan autossa hetki, kun matkalla takaisin mökille alkoi taas uusi todella voimakas sadekuuro ja kamerat olis muuten kastuneet. Niin ja tietty me.

Uimarannan väripilkut

 

Lupiinikimppu iskän auton tuulilasin alla odottamassa sateen loppua

Yllättäen on päässäni soinut koko loppu päivän J. Karjalaisen - Villejä lupiineja. 

"..ja ilma on raikas, täynnä tuoksuja
tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupineeja.."

 Tänään leivoin kaksi kakkua. Toinen oli mansikka -raparperi kakku keksipohjalla ja toinen suklainen raakakakku banaanilla, mansikalla ja kookoshiutaleilla höystettynä. Meillä oli perhetuttuja naapuri mökistä kylässä ja herkuteltiin tänään yhdessä kahvin kera. Ohjeet raakakakkuun ja muutamaan aiemmin tekemääni allergiaystävälliseen kakkuun lisään myöhemmin. 

Tässä helpon kesäisen mansikka -raparperikakun ohje, mikä on kehitelty sen mukaan, mitä kaupasta löytyi. Iskä tilasi ehdottomasti kakun missä on ehtaa sokeria, muuten sain itse päättää mitä heille leipoisin. Heh. Kakku oli siis muita varten ja minä herkuttelin sillä toisella kakulla, mihin meinasi iskeä ihan hurja himo.. Olin suunnitellut leipovani muille juustokakun, mutta tuorejuustoa en löytänyt. Eikä se kyllä haitannut mitään. Kakun saa muuten helposti gluteenittomaksi vaihtamalla tavalliset keksit gluteenittomiksi.

 Mansikka -raparperi moussekakku 

6 hengelle

Ohje on tarkoitettu tehtäväksi halkaisijaltaan 20 cm irtopohjavuokaan. 

Pohjaan

1 pkt suklaahippu kaurakeksejä

n. 75 g suolatonta voita

Mousseen

1 prk laktoositonta makean mansikan makuista leivontarahkaa

1prk laktoositonta mansikka -raparperi leivontarahkaa

1 pieni prk laktoositontavispikermaa

n. 2 rkl sitruunamehua

4 liivatelehteä

Koristeet mielesi mukaan. Minä käytin tuoreita mansikoita, fazerin Suomisuklaata ja Pandan suklaapäällystettujä mansikka- ja omenarakeita.

Murskaa keksit ja sekoita keksirouheen sekaan sulatettu voi. Taputtele massa leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaan.

Laita liivatelehdet kylmään veteen lillumaan noin 10 min ajaksi. Vatkaa sillä aikaa kerma. Notkista toisessa astiassa makurahkat keskenään sekoittaen. Purista sitrunamehu kuumaan kattilaan ja lisää sekaan liiasta vedestä rutistetut liivatelehdet. Sekoita tasaiseksi litkuksi ja lisää se kaataen kermavaahdon sekaan "ohuena nauhana" koko ajan tasaisesti sekoittaen, ettei vaahtoon pääse muodostumaan liivatepaakkuja. Sekoita vielä rahkat tasaiseksi mousseksi vaahdon sekaan ja kaada vuokaan keksipohjan päälle. Vuoraa vuoka foliokääreellä ja pistä jääkaappiin jähmettymään ainakin pariksi tunniksi. 

Poista vuoka, siirrä kakku leivinpaperin avulla tarjoiluastialle ja koristele haluamasi mukaan. Tarjoile mahdollisimman pian. 

Niklas on kovinkin intoutunut kalastaja ja hyvänä kaverina hänellä on siinä touhussa ollut appiukkonsa. Aina, kun tilanne sallii, he istuvat veneessä virveleineen. Sama se satoiko vai paistoiko. Eilen ja tänään ollaankin sitten syöty heidän saamiaan haukia. Hauki kuulema jakaa mielipiteitä ja mitä suurempi hauki on, niin sen pehemmalle se maistuu. Nämä on olleet sitten varmaan juuri sopivan kokoisia, sillä ainakin minusta nämä muurikalla paistetut hauet on maistunut niin hyvälle! Tänään Niklas oli saanut ahvenen, innolla odotan sen maistelua huomenna! Lähiruokaa parhaimmillaan.

Noh, jos nyt seuraavina päivinä ei toiveistani huolimatta aurinko paista, niin ainakin haluan toivottaa aurinkoista mieltä jokaiselle! :)

-Tiia