Let Go(d)

Varoitus! Seuraava teksti on kovin henkilökohtainen ja jos et pidä julkisista avautumisista tai oot herkkä kohtaamaan toisen kipua tms, niin en suosittele lukemaan.

Muutoin, vuorossa tunteiden vuoristorataa. Tää on mun tyyli ja tällä mennään.




Mä oon elänyt yhden elämäni rankimmista vuosista just. Vielä on pari kuukautta tätä vuotta jäljellä, mutta voin sanoa niin jo silti. On ollut kaikenlaista myllerrystä jo vuosia, mutta jotenkin nyt on taas kerran käyty äärimmäisyyksissä. Monen asian kanssa on vedetty tiukoille.




Blogia viimeisimmät ajat tai pidempäänkin seuranneet tietävätkin jo mistä on ollut kyse. Olen siis käynyt läpi avioeroa. Jep, toistamiseen.
Alkuvuosi oli aluksi henkisesti verrattavissa siihen, että olis jäänyt junan alle ja selvinnyt just ja just hengissä. Sit kuin olis laitettu letkuihin teholle ja siitä pikkuhiljaa toipumaan ja kuntoutumaan. Mä tiedän, että liian moni tietää mistä mä puhun. Avioerot kun on kokoajan nousussa. Se on jotenkin tän ajan henki. Tai en mä tiedä, siltä vaan tuntuu. Liian usein kuulee lauseen (jopa uutisissa), että nykyaikana harva on enää valmis sitoutumaan perinteisesti.

Jokaisella eronneella on kuitenkin omanlainen tarinansa ja silläkin on eroa, että lähdetkö sä itse siitä liitosta vai päätetäänkö sun puolesta, että nyt se on kertakaikkiaan ohi. Myös se vaikuttaa, onko sotkussa kolmatta osapuolta tai vaikka useampia. Lisäksi se, että jääkö liitosta lapsia vai ei. Se on todella iso tekijä. Täähän ei ollut meidän ensimmäinen ero, joten tiedän miltä se tuntuu lapsen kanssa, sekä ilman. Aivan kamalaa kummallakin kerralla, mutta en osaa sanoa kumpi on ollut pahempaa. Puolensa kummassakin.

Kun meidän tarinan lopun alku alkoi, niin mä olin vaan ihan tosi surullinen. Sydän aivan vereslihalla ja rikki. Surin. Yötä päivää. Sitten tuli pettymys, mikä pian muuttui vihaksi. Katkeruuden kautta tietenkin. Vihasin vähän lisää.Toimin joissakin tilanteissa täysin vastoin sitä, miten normaalisti käyttäytyisin. Koska vihasin. Sen jälkeen taas surin. Ikävöin ja surin. Epätoivoissani mä toivoin kaiken jotenkin ihmeellisesti olevan vaan niin kuin ennen. Just niin kuin kaikki oli ennen "junan alle jäämistä". Mun sydän oli edelleen ihan pelkkää veristä jauhelihaa.




Tätä vuoristorataa rullasin menemään aikani. Edelleen kaikki tunteet tuntui luissa ja ytimissä saakka. Pääsääntöisesti tärisin. Ja kun oli voimakas vihanpuuska meneillään, niin mä koin ihan fyysistä pahoinvointia, yhtä jaksoisesti pahimmillaan parikin viikkoa mulla oli ihan sappinesteen maku suussa. Oksetti tapahtuneet. Ei siinä ruoka juurikaan maistunut. Mä tunsin silloin niin voimakasta vihaa, että mun kasvojen lihakset oli otsasta kaulaan asti jumissa. Purin hampaita yötäpäivää yhteen hillittömällä raivolla. Rikoin kolme hammastakin sillä puremisella, ne vaan lohkesi. Ja sit mä taas tärisin, koska tunteet tuli niin syvältä ja lujaa. Loppujen lopuksi mä rupesin vihaamaan sitä vihaamista. Väsyin siihen. Se oli niin kokonaisvaltaista ja uuvuttavaa. Samalla lopetin myös kaikkien turhien toiveiden elättelyn. Sitten mulle tuli se olo, että halusin kertakaikkiaan luopua siitä vihastakin. Halusin luovuttaa siitä puukosta, mikä mun sydämessä oli. Ja samalla halusin luopua niistä ajatuksista, mitä mä vihapäissäni ajattelin. Olin aivan uupunut siitä, että vihasin niin paljon. Katkeraksi en halunnut jäädä. Katkeruus kun vaan on pahinta, mitä ihminen voi tehdä itselleen. Ei se ketään toista satuta, itseänsä sillä vaan tuhoaa. Ajan myötä se nakertaa sisintä niin, että persoonakin muuttuu. Sitten sen näkee naamasta ja kuulee puheesta. Hyi että. Sitä mä en halunnut, enkä koskaan halua. Se voi kuitenkin tapahtua tosi helposti ja joskus myös salaa itseltä. Katkeruus on kunnon lieroke.

Mulla se oli se päätös. Päätös siitä, että halusin rueta ajattelemaan asioista eri tavalla. Hyväksymään sen mitä on käynyt ja sitä mitään ei voi enää muuttaa. Päätin hyväksyä sen, etten vaan voi päättää mitä ihmiset mun ympärillä tekee. Ne kun tekee kumminkin niin kuin haluavat, halusin mä tai en. Päätin, että annan anteeksi itselleni ja annan anteeksi mua vastaan rikkoneelle. Kaikkea ei voi ikinä unohtaa, eikä tarvitsekkaan, mutta omaksi parhaaksi on kuitenkin antaa anteeksi. Ja tietenkin se on myös toisen parhaaksi. Siinä sä ikäänkuin vapautat molemmat osapuolet.

Tapahtumat ja asiat on sen päätöksen myötä muuttuneet mulle neutraalimmiksi. Kuukausia on kulunut tässä näitä asioita, tunteita ja kuvioita selvitellessä. Nyt tässä kohtaa, monikaan juttu ei vaan oikeastaan enää hetkauta samaan tyyliin. Mulla on mun oma elämä ja mä voin ainoastaan päättää sen tapahtumista.
 Lisäksi tässä on kuitenkin se, että mulla on myös pieni poika ja eron myötä on täytynyt opetella monta asiaa uudestaan häneenkin liittyen. Mun täytyy sanoa, että mä oon niin iloinen siitä, että oon onnistunut diilaamaan niitäkin asioita tilanteeseen nähden hyvin. Ja ihan vaan sillä, että olen päättänyt onnistua tekemään niin. Oon toiminut vastoin mun tunteita ja haavoja. Henkisesti oon treenannut tosi kovaa ja usko mua, se on auttanut. Moni juttu, mitä en vielä muutama kuukausi sitten olisi uskonut pystyväni näihin asioihin liittyen hyväksymään, niin on nyt kuitenkin mennytkin ihan allright, kun mä olen vaan luovuttanut ne asiat pois ja päättänyt hyväksyä kuviot niin kuin ne on. Mitä mä en voi hallita, sitä mun ei kannata edes yrittää hallita. Mä voin hallita ja hillitä vaan ja ainoastaan itseäni. Se on ollut mulle tässä iso oppi. Lisäksi oon tajunnut asioita eri vinkkeleistä katsoessani, että toisen tuomitsemisella ei saa mitään hyvää aikaan. Mua on harmittanut, että oon syyllistynyt siihen. Siitäkin oon ollut pahoillani. Aika arvokasta oppia mun mielestä.
Me vaan ollaan samalla viivalla kaikki ja vastataan omista tekemisistämme. Omissa nahoissamme.

Kaikki tää on kuitenkin pitänyt käydä läpi. Koko vuoristorata, jokainen tunne. Ja vielähän tätä kaikkea tulee aivan varmasti käymään aikanasa läpi. Jotenkin vaan ehkä mun kohdalla, kun käyn eroa läpi jo toistamiseen, niin toipumisnopeus on ollut reippaampi. Edellinen kokemus (vaikkakin oli erilainen) on auttanut. Mä haluisin vaan rohkaista jokaista, missä elämäntilanteessa kukin elää, että kannattaa aina pyrkiä pois katkeruudesta. Se tekee hyvää myllätä siinä oman aikansa, mutta sitten on hyvä pyrkiä siitä pois.

Moni asia ja tapahtuma siihen helposti ohjaisi, mutta on meidän itsemme päätettävissä, että pidetäänkö me puukkoa visusti rinnassamme hamaan loppuun, vai halutaanko elää kevyemmin, ilman.

Tällä mun kirjotuksella en halua yrittää olla mikään yli -ihminen tai superselviytyjä, sillä en sitä ole ja mä oon itsekkin vielä täysin prosesseissa. Haluun vaan jakaa omat kokemukseni, jos vaikka joku sattuu kipuilemaan samanlaisten tunteiden kanssa. Tuntee sitä sitten vihaa itseään tai toista kohtaan. Tai kumpaakin.

Viime viikolla sain postia. Käräjäoikeudesta. Siinä luki:

"Puolisot tuomitaan avioeroon."

Tiesin aiemmasta kokemuksesta, että sellainen tulisi. Aika raju tuomio. Mä oon saanut vuosien varrella jo kaksi samanlaista ja oon hädin tuskin vasta kolkyt. Huh.Välillä en tiedä itkiskö vai nauraisko sille.. Useimmiten nykyään ehkä hymähdän. Harvemmin itken. Mutta jos itken, niin en enää paljon. Enkä pitkään.
Suuriltaosin kuitenkin koin helpotusta tästä kirjeestä, nyt kun kerran tälle tielle lähdettiin. Nyt se on virallisesti ohi. Yksi ovi sulkeutui. Mutta elämä jatkuu. Mielummin kuitenkin keveämmällä, kuin katkeralla mielellä.

Jokaisella meillä on omat tapamme käsitellä asioita. Mikä sitten auttaa kenenkin kohdalla. Itselläni on ollut käytössä monia eri tapoja. Yksi on ollut tehdä ihan konkreettisia juttuja. Esimerkiksi tää blogi, lisänä omat päiväkirjat ja ihan oikea terapia. Oon myös halunnut käydä paikoissa millä on ollut jokin merkitys aiemmin tai vaikka kuunnella lauluja, mitkä tuo mieleen jotain syvempää muistoa. Oon katsellut vanhoja valokuvia. Se on ollut ehkä yks vaikein juttu, mutta en oikeistaan ole halunnut säilytellä mitään mörköjä, pikemminkin vaan kohdata ne kaikki ja päästää menemään.

Yksi tälläinen iso juttu oli kaapissa lojuva hääpukuni vuodelta 2007. Jossain kohti elämää se tuntui yhdeltä tärkeimistä asioista löytää täydellinen puku, missä astella alttarille. Ja löysinkin. Täydellisen tylliunelman.

Nyttemmin puvulla ei ole ollut enää mitään arvoa minulle. Se on vaan ollut yksi iso kasa kangasta.
Halusin kuitenkin hyvästellä sen näyttävästi ja samalla siinä monta ajatustakin.
Kesänkorvilla mä olin mukana taidekurssilla, missä yksi osuus oli voimauttava valokuvaus. Halusin kuvata kuvasarjan, mikä kuvastaisi tilannettani. Mietin silloin voiko niitä julkaista, mutta ne sopii tähän kirjoitukseen, enemmän kun paremmin. Musta tän kuvasarjan nimeksi sopii kaikista parhaiten:

"Let Go(d)."

Tämän kirjoituksen halusin kirjottaa vähän niin kuin itselleni, mutta suuriltaosin myös muille, varsinkin henkilöille, jotka ovat kipuilleet tai edelleen kipuilevat samojen asioiden kanssa.
Musta on hyvä pitää mielessä, että kipu on kasvuksi, kun päättää siitä haluta parantua. Järjenlähtöhän tässä on ollut monessa kohtaa lähellä, mutta onneksi on Jumala ja Häneen haluan jatkossakin turvata. Niin ja kaikki te ihan mielettömän hienot ihmiset ympärillä.
Kiitos ihan jokaiselle.

-Tiia

.

Viikkojen huminaa

Keuhkokuume karistettu! Tuntui niin hienolta olla taas terve. Oikeesti. Vähän oli aluks sellainen Fenix -lintu olo. Tunnettehan tarinan siitä linnusta, joka palaa tulessa ja nousee sitten tuhkan keskeltä entistä ehompana ja lähtee taas uuteen nousuun? Tai jotenkin noin se meni, olen tainnut unohtaa itsekin.. Heeh. Jokatapauksessa, huippua olla terve!

Puolitoista viikkoa sängynpohjalla oli siis ihan tarpeeksi. Kiitos. Viikonloppuna oli onneksi vastapainoksi kivaa tapahtumaa. Pari työjuttua (kakkuhommia) ja sitten lauantaina oli Greenstreetin latojuhlat. Itse yrittäjän, sekä yrityksen synttärit vietettiin samaan hengen vetoon. GreenStreet on siis yritys, jonka kanssa olen ryhtynyt/ryhtymässä koko ajan enenevissä määrin yhteistyöhön. 

Latojuhliin pukeuduttiin teeman mukaisesti. Hattuja ja farkkua vilahteli. Niin ja ruutupaitaakin. Oli kivat juhlat ja kaikin puolin niin herkut tarjoilut. Sain kunnian tehdä juhlaan raakakakut. Yksi oli oma reseptini ja kaksi muuta kakkumestari Heidin. 

Dj soitti koko illan hyvää musiikkia ja jokainen näytti viihtyvän. 

Myöhemmin illalla sain vielä tanssittua jalat rakkuloille ystäväni keikalla, kivaa siis oli. 

Pikkumussukka oli siis koko viime viikon poissa kotoota. Pitkä aika noin pienelle! Ja äidille tietty! Oli iso ikävä poikaa ja oli ihana, kun hän taas sunnuntai -iltana tuli takaisin kotiin. Ehkä ensimmäistä kertaa en saanut kokea hänen suunnaltaan minkäänlaisia "poissaolo" -raivareita, kun tuli reissusta kotiin. Mikä oli ihan huippua. Sain vaan senkin edestä pusuja ja haleja. Otin kaiken ilolla vastaan. 

Maanantai -iltana päiväkodin jälkeen alkoi kuitenkin poika vaikuttamaan kipeältä. Itki vaan ja kuumeni. Istuttiin autossa matkalla paikasta A paikkaan B ja ei aikaakaan kun röhäyskäinen poika oksensi mahalaukkunsa tyhjäksi. Ei se ollut oksutautia, vaan johtui siitä yskästä ja limasta. Poika oli siis hyvää vauhtia tulossa tosi kipeeksi.. Onneksi itse olin juuri tervehtynyt, niin olen pystynyt häntä hoitamaan kotona. Päiväkotiin vienti ei ole tietenkään ollut mahdollista. Keskiviikkoiltana käytiin lääkärissä ja kotiin tultiin korvatulehduksen ja antibioottien kera. Tässä siis tämäkin viikko mennyt kotona. Melkeen meinaa ressiä pukata, kun on kerääntynyt kasaan  niin paljon tekemättömiä asioita sairasteluiden vuoksi. Huuh.. No jospa ensiviikolla oltais kumpikin terveinä.

Korvatulehduksesta huolimatta hymy on herkässä pienellä musiikkimiehellä.
(Tukka kaipais ehkä vähän saksia..)

Jäi kyllä harmittamaan aika isosti se, että ihanan ystäväni Eevan ollessa täällä kaksi viikkoa miehensä ja pienen vauvansa kanssa sairastelin siitä ajasta 1,5 viikkoa ja näkemiset jäi todella vähiin. Nyt maanantaina kerittiin pikaisesti sanomaan viimeiset moikat, samalla kun putsasin itkevän pojan päältä oksennusta.. Tiistaina he lensivätkin jo takaisin kotiin, lämpöiseen Kaliforniaan. Mulla on sinne aivan jatkuva ikävä. Kolmesti olen siellä päässyt kyläilemään ja viime kerrasta on nyt kaksi vuotta. Oltiin siellä silloin perheenä pari viikkoa. Ihana paikka. Ehkä taas pääsen joskus sinne.. 

Ainakin on jo valmiiksi ikävä suloista Plattin perhettä.<3 

Oli ihana nähdä, edes ne muutamat kerrat reissun aikana. Ja ihanaa oli etenkin tavata pieni herra Jaden! Mikä sulopää!

Niin ja hei, eilen sain ilon olla mukana Radio NRJ :n iltapäivässä, Tuija testaa -osuudessa. Testailutin Tuijalla raakakakun tekoa liputtaen samalla Greenstreetiä. Oli kyllä hauskaa. Jos missasit kyseisen osuuden, voit kuunnella sen NRJ Finlandin sivuilta. 

Tänään saatiin korvatulehduspotilaan kanssa meille yökylään nuoremman siskoni maailman suloisin pieni karhunpoikanen! Tai oikeastaan koira, mutta se näyttää aivan pieneltä karhulta. Tifa nimeltään. (Ensikohtaaminen meillä oli hänen kanssaan maanantaina, ennen sitä oksu -tilannetta..) Mutta kyseessä on siis aivan järkyttävän suloinen karvapallo! Luda on innokas koiranhoitaja. Heistä tuli heti ihanat ystävykset. Tervetuloa perheeseen Tifa.<3

Maininnan arvoista on vielä se, että mulla oli tänään päivällä ihana pieni tauko kotihoitajan roolista, kun poika nukkui pitkät pätkät päiväunta. Blogi päivittyi, varpaan kynnet sai pinkin lakan ja vatsa täyttyi hyvästä. Kehittelin aamupäivällä herkullisen maapähkinävoi raakakakun ja olihan sitä nyt maisteltava. Ja otettava vähän lisääkin.. Täytyy tehdä samaa herkkua uusiksi ja napata reseptikin päästä paperille. Josko saisin jokupäivä jopa päivitettyä surullisesti keväällä tyssännyttä ruokablogiani.. voi sitä. 

On kyllä aivan hullua miten nää viikot vaan vierii..taas on yksi lopuillaan.

Ihanaa, että tää syksy on ollut näin lämmin.. Minusta näin saa jatkua..

Mutta hei, mitä teidän syksyyn kuuluu? Olis ihana kuulla teistä taas.. :)

Aurinkoista loppuviikkoa jokaiselle! 

Tsau!

-Tiia

Eikä siinä vielä kaikki

Huh, aika lentää.

Elokuu vaihtui syyskuulle, että humps vaan.
Ihanan lämmin kesä takana. Historiallisen lämmin. Pitkästä aikaa moneen kesään pääsin nauttimaan useasta kesäillastakin, mikä oli todella ihanaa. Katselin auringonlaskua ja kävin jopa yöuinnilla.
Se on yhteishuoltajuuden mukana tullut plussapuoli, että itselle on tullut yhtäkkiä enemmän omaa- aikaa. Väillä, vaikka "pakollista" tekemistäkin on kädet täysi, niin on ollut pakko vapauttaa itseni myös ihan vaan nauttimaan. Ja siis oikeastikkin pakko niin on ollut tehdäkin, että on taas jaksanut.
Säiden puolesta siis aivan tosi kaunis kesä takana, henkisesti kylläkin rankka. Sanoinkuvailematon määrä asioita päässä käsiteltävänä ja ihan hurja työmaa oman elämän raiteilleen palauttamisen kanssa..

 Tosiaan, kolmio pakattiin heinäkuun puolella laatikoihin ja heinä- elokuun vaihteessa oli muutto. Tavarat on suurimmaksi osaksi purettuna nyt kaksioon, mutta onhan noita nyssäköitä ja muuttolaatikoita tuolla vielä..

Pakko vaan sanoa, että hyi ja yök. Muutto nyt on aina vaan niin epämielyttävää puuhaa. Uuvuttavaa. Etenkin jos käy jo valmiiksi säästöliekillä. Tietenkin hyvä puoli on, että tulee tehtyä kunnon suursiivous siinä samalla ja väsymyksissään on sitten helpompi luopua kaikenlaisesta romppeesta ja sellaisesta turhasta kaapintäytteestä, mikä on vaan lojunut jossain ja turhaan odotellut käyttöönottoa. Olen halunnut sellaisen puhdistuksen tehdä jo pitkään, mutta jotenkin nää vuodet on olleet niin ruuhkaiset kaikkine käänteineen, ettei kertakaikkiaan ole rahkeet riittäneet. No, ei olis välttämättä nytkään ollut voimia, mutta tosipaikan tullen sitä vaan jostain aina kuitenkin löytyy. Ja avun kanssa tietenkin. En mä yksin olis millään pystynyt mun pikku termiittini kanssa mitään tekemään. Ja vaikka kyseessä on niin suloinen mussukka, niin vastapainoksi hän kyllä osaa tehdä tuhojaan. Esim. kun olin saanut jotain pakatuksi, niin hän hoiti hienosti tavarat laatikoista takaisin vapauteen. Lattialle levälleen..

Siispä. Kiitos jokaiselle kultaiselle käsiparille, jotka oli muutossa apuna. Pakkauspuolella, hoitoapuna ja loppusiivouksessa. Henkisestä tuesta saa myös kiittää monia. Oikeesti, mulla on niin mielettömiä ihmisiä ympärillä. Huh.

Kolmisen viikkoa sitten muutettiin vihdoin tähän uuteen kotiin ja samoihin aikoihin alkoi päiväkoti pojalla. Se oli jossakin kohtaa mulla päässä ihan sellaisena kauhuskenariona, että nää kaks isoa asiaa tapahtuisi päällekkäin ja yritin välttää sitä kaikin tavoin. Oli kuitenkin luovuttava ajatuksesta, että nää jutut olis jotenkin helposti vaan itsellä valittavissa. 

No nyt käytännössä sitten.. Onhan tää jonkin tason kauhua ollut seurata vierestä pienen ihmisen sopeutumista näihin isoihin asioihin. Valmiiksikin jo niin isoja muutoksia ollut tässä meneillään.

Äitinä olenkin sitten saanut kokea niiden tunteiden purkautumista ja ihan kirjaimellisesti nahoissani. Kiukuttelua, umpiväsymystä, epävarmuutta ja välillä harmitusta aiheuttaa ihan vaan vaikka se, että olen hetkellisesti poistunut paikalta, ihan pelkästään toiseen huoneeseen.

Päiväkotiin jääminen on onnistunut päivittäin eri meiningillä. Useimmiten poika on jäänyt koko aamupäiväksi suremaan, mutta onneksi kuulema päiväunien jälkeen toipunut tilanteesta ja esittäytynyt ihan uutena pikkumiehenä. Päiväkodin hulinaan tottuminen on vienyt omaa rauhaa rakastavalta pieneltä voimia niin, että alkupäivinä hän nukahteli ruokailuaikoina ruokapöytään ja hänet oli muutamia kertoja kannettu siitä suoraan päiväunihuoneeseen. Pikku muru. Kotiin tullessa on sitten pääsääntöisesti mun päälle tullut sarjatulella pikkuautoja ja puupalikoita.. Mulla on ollut reidet myös ihan mustelmilla, kun tästä pikku jässikästä nimittäin löytyy voimaa enemmän kuin uskoisi. Hänellä kun ei ole juurikaan sanoja kertomaan tuntemuksistaan, niin mottailu on ottanut silloin sijaa. Pientä protestointia. Ja ymmärtäähän sen, vaikkakin jokseenkin on ollut välillä raskasta.

Päivökodin henkilökunnan on ollut vaikea uskoa näitä kuvailemiani purkauksia, kun poika on niin enkelinä siellä. Ehkä tämä tästä tasoittuu.. Koville on ottanut meillä kummallakin, mutta mä luulen, että me selvitään tästä ja kun saan vaan kunnolla kodin kuntoon, niin sekin alkaa enenevissä määrin tuntumaankin siltä. Myös pienelle miehelle. 

Päiväkodin jälkeen bongaillaan autoja ässän kulmalla. Vähän mustelmareisin.

Omat fiilikseni muuton ja päiväkotiarjen alkamisen myötä oli varsinkin aluksi myös todella erikoiset.

Oon kova analysoimaan kaikkea ja jotenkin lisäksi mun ajatuksia selkeyttää aina se, että löydän jonkun vertauskuvan asioille. Tämän jakson olen nimennyt teemalla "Tiia ihmemaassa". Oon nimittäin huomannut olevani vähän turistina. Omassa elämässäni siis. Siltä musta on tuntunut. Oon ollut jo jonkin aikaa tällaisessa murroksessa, mutta nyt kun koti ja arjenkuvakin muuttui, niin tää ihmemaa aukesi. Siihen kun lisää päälle työkuvioiden alkamisen niin hupsista keikkaa.

Käytännössähän mun elämässä on tämän vuoden sisällä muuttunut lähes kaikki perusasiat. Lapsuuden perhe, ystävät ja lapsi, sekä mun usko Jumalaan on säilynyt ennallaan. Ja joo, silmien väri on edelleen myös sama. Mutta muut jutut on kyllä ollut isossa väännössä ja muutoksessa. Oon joutunut luopumaan paljosta. Paljon vanhaa itseäni on kyllä myös palautunut ja uutta tullut tilalle, mikä on hyvä. Mutta tässä isojen muutosten keskellä sitä on vaan jotenkin vähän hukassa. Mä olen paljon vaan möllöttänyt, haahuillut ympäriinsä ja ihmetellyt elämääni.

"Kuka, missä, miksi, kenen elämää, miten ihmeessä.."

 Huomasin, että mä oon oikeestaan aika uupunut kaikkeen. Ehkä eniten uuvuttaa jaksaminen. Koko ajan on vaan pitänyt jaksaa. Ei oo oikeestaan ollut vaihtoehtoja. Tai ainakin musta on tuntunut siltä. Aina jos mä en jaksa, niin jonkun muun on jaksettava. Mutta nyt huomaan, että kun päivähoito alkoi, niin annoin itselleni luvan osa -aikaiseen uuvahdukseen. Iltapäivästä aamuun tietenkin taas jaksamisen tulisi jatkua.

Mä tajusin, etten mä ole kolmeen ja puoleen vuoteen juurikaan onnistunut rentoutumaan..
Tai muistan mä oikeestaan viime Joulukuulta yhden illan, kun mä hehkutin ihan mun instagramiin asti, että "Pitkästä aikaa sohvarentoilua.." tms. Silloin muistan mulla olleen aidosti rento -olo, mutta siitäkin on jo pian kulunut vuosi..
Lisäksi en oo nukkunut kunnollisia unia aikoihin ja kaikki on ollut jotenkin vaan yhtä suurta härdelliä. Nyt olinkin sitten vaan minä ja MUN omaa- aikaa.  

Ja nyt hetki sitten yhtenä viikonloppuna (kun poika oli isällään) sain nukutuksi kymmenen tuntia ja kertaakaan heräämättä. Oikeesti..sitä on varmaan vaikea käsittää, että se on jollekkin niin iso asia. 

Mutta mulle se oli juhlapäivä. Jatkoin juhlapäivääni tekemällä muitakin asioita, mitä en ollut aikoihin tehnyt.

Mun päässä on soinut jo melko pitkään se TV -shopin mainosmiehen ääni..
"Eikä siinä vielä kaikki!" Tiedättekö sen?
Se mies siis, joka esittelee jonkun megatuotteen ja kun se on esitelty, niin johan on kylkeen tulossa liuta lisää tuotetta.. sit se hokee sitä lausetta:
"Eikä siinä vielä kaikki!"
Ja loppuun vielä joku huipennustuote.. You know. Se mies.
Sama tyyppi on ollut mun pään sisällä jo tässä jonkun matkaa..aika pitkään itseasiassa.

Elokuu kului melko samalla kaavalla, välillä purkasin muutaman muuttolaatikon ja jatkoin siitä sitten"teen just mitä nyt vaan haluan" -meiningillä. On tuntunut, että noin pääpiirteittäin olen vähän pakoillut. Henkisesti. Lähinnä omaa elämääni ja siihen liittyviä haasteita. Taustalla on kytenyt se uupumus koko ajan..sitäkään en ole jaksanut miettiä. Kunnes, noin puoltoista viikkoa sitten mulla nous tosi kova kuume. Mä olin joka päivä vajaan 40 asteen kuumeessa. Buranalla sain aina hepotusta ja sit taas jatkui sama korkea kuume. Poika oli osana sellaista hoitopalapeliä, että ihan sydäntä riipasi. Onneksi siis kyseessä perheeni ja pojan isä, mutta jokaisella omat työnsä, niin palapeli on ollut ihan pakollien. Päiväkodin päätteeksi aina joku eri henkilö haki ja joku leikitti iltapäivän ja joku sitten otti yöksi hoitoon ja vei aamulla päiväkotiin.. Musta itsestä ei ollut yhtään hoitajaksi. Vaikka hoitajat koostui onneksi Ludan läheisistä, niin silti vaihtuvuus oli aika rankkaa pojalle ja lisäks mulle iso stressi, kun piti aina päiväksi kerrallaan soitella paletti kasaan. Neljä päivää kuumeiltuani musta tuntui että nyt ei oo asiat kunnossa. Oli pakko lähteä päivystykseen. Olo oli niin kipeä, että mä mietin jo ihan oikeesti kuolemaa. Rukoilin ja mietin mm. pojan kohtaloa sitten, kun mä poistun. Muutenkin kävin vaan läpi ihmisiä ja hyvästelin muutamat jo valmiiksi henkisesti.. Siis olin vaan niin kipeä ja joo, kuumehöyryissä. Onneks ei ollut vielä mun aika lähteä ja mun ajatukset oli vaan osa kuumesekoilua.  Keuhkokuvan perusteella multa löytyi keuhkokuume ja sain siihen heti lääkityksen. Meni vielä neljä päivää, että lääke alkoi puremaan ja olo vähääkään helpottumaan.. Nyt tämän viikon poika on ollut isänsä vanhemmilla.. ja mulla meinaa sydän solmuttua ikävästä. Viime viikkoinen hoitajahärdelli ja nyt viikko pois kotoa sisältäen lisäksi siis isi -viikonlopun. Mutta onneksi kyseessä on niin reipas pieni mies. Täytyy nyt vaan asettaa tää paraneminen etusijalle..ja tietenkin parasta, että pojalla on ollut nyt tasainen viikko, saa hänkin levätä. Onneksi pojalla on paljon perhettä ympärillä, joka mielellään hoitaa touhulaista. Hän on hyvissä käsissä, vaikkakin mulla on järjetön ikävä. Mut sitten kun seuraavaks nähdään niin oon terve ja sit halitaan.

Jotenkin mä osasin arvaillakkin, että näin kävisi, että saattaisin hetkellisesti vähän hukkua kaiken tapahtuneen alle. Ja täällähän mä olen edelleen, täytyy vaan kaivautua ylös.
Käsittääkseni jo ihan pelkästään kotiäitiyden päättyminen yleensä laukaisee ison kriisin. Ja tässä kun on sen lisäksi ollut tapahtuma jos toinenkin.. Ei se ole ihme jos kroppa vähän tilttaa ja pakottaa itsensä lepoon. Tää keuhkokuume nyt on voinut tulla mistä vaan, mutta kyllä kroppa on ollut väsyksissään varmasti vastaanottavaisempi. Stressihän on myös yksi hyvä keino heikentää omaa vastustuskykyä..

On vuosi aikaa siitä, kun saatiin pojalle diagnoosi FraX -syndroomasta. Vaikka tuntuu, että elämä on iskenyt tämän naaman asfalttiin useita kertoja vuoden sisään, niin kaikesta on kuitenkin selvitty.  Tuntuu hyvältä olla tänään tässä, kun moni juttu on kuitenkin nyt takana. Edessäkin, mutta noi jo tapahtuneet jutut ei enää koskaan tuu tapahtumaan uudestaan ja se tuntuu hyvältä tietää. Perspektiiviä elämään on taas tullut lisää, eikä se ole mielestäni koskaan huono asia. Täytyy nyt alkaa kovemmin ottein poistamaan sitä TV -shopmiehen ääntä mun päästäni.. En oikeestaan nyt jaksais enää kuunnella sitä samaa fraasia. Kyllä ne mainoksetkin onneks aina aikanaan loppuu ja sit alkaa jotain muuta. Nyt kiitos, jotain muuta. Niin ja täytyy enenevissä määrin ottaa taas haltuun   Onnenrusina -mentaliteettia. Musta se on aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Heh.

Minä <3 mun syyssaappaat

 Tänään on ollut taudin jäljiltä jo melko hyvä happi ja oon ollut ihan ihmisten ilmoillakin. Loppuviikoksi on kaikkea kivaa tiedossa, niin eiköhän viimeisään silloin ole jo valmis taas juhlistamaan elämää. Tietenkin mun uusissa superhienoissa syyssaappaissani. Hah.

Ei mulla just nyt (tän kilometrikirjoituksen jälkeen muuta), kun että muistakaa lepäillä!

Ja hei vielä loppuun kiitos, kun olette olleet kärsivälliset ja pysyneet aktiivisesti mukana, vaikka mun päivitystahti on ollut hitain ikinä.

Kiitos myös mitä ihanimmista ja kannustavista viesteistä niitä lähettäneille.

Halein, Tiia

ps. Ah miten ihanan poukkoileva ja sekava teksti.. Noh, samaa settiä kirjoittajansa kanssa, joten tällä mennään. Hah.