Eikä siinä vielä kaikki

Huh, aika lentää.

Elokuu vaihtui syyskuulle, että humps vaan.
Ihanan lämmin kesä takana. Historiallisen lämmin. Pitkästä aikaa moneen kesään pääsin nauttimaan useasta kesäillastakin, mikä oli todella ihanaa. Katselin auringonlaskua ja kävin jopa yöuinnilla.
Se on yhteishuoltajuuden mukana tullut plussapuoli, että itselle on tullut yhtäkkiä enemmän omaa- aikaa. Väillä, vaikka "pakollista" tekemistäkin on kädet täysi, niin on ollut pakko vapauttaa itseni myös ihan vaan nauttimaan. Ja siis oikeastikkin pakko niin on ollut tehdäkin, että on taas jaksanut.
Säiden puolesta siis aivan tosi kaunis kesä takana, henkisesti kylläkin rankka. Sanoinkuvailematon määrä asioita päässä käsiteltävänä ja ihan hurja työmaa oman elämän raiteilleen palauttamisen kanssa..

 Tosiaan, kolmio pakattiin heinäkuun puolella laatikoihin ja heinä- elokuun vaihteessa oli muutto. Tavarat on suurimmaksi osaksi purettuna nyt kaksioon, mutta onhan noita nyssäköitä ja muuttolaatikoita tuolla vielä..

Pakko vaan sanoa, että hyi ja yök. Muutto nyt on aina vaan niin epämielyttävää puuhaa. Uuvuttavaa. Etenkin jos käy jo valmiiksi säästöliekillä. Tietenkin hyvä puoli on, että tulee tehtyä kunnon suursiivous siinä samalla ja väsymyksissään on sitten helpompi luopua kaikenlaisesta romppeesta ja sellaisesta turhasta kaapintäytteestä, mikä on vaan lojunut jossain ja turhaan odotellut käyttöönottoa. Olen halunnut sellaisen puhdistuksen tehdä jo pitkään, mutta jotenkin nää vuodet on olleet niin ruuhkaiset kaikkine käänteineen, ettei kertakaikkiaan ole rahkeet riittäneet. No, ei olis välttämättä nytkään ollut voimia, mutta tosipaikan tullen sitä vaan jostain aina kuitenkin löytyy. Ja avun kanssa tietenkin. En mä yksin olis millään pystynyt mun pikku termiittini kanssa mitään tekemään. Ja vaikka kyseessä on niin suloinen mussukka, niin vastapainoksi hän kyllä osaa tehdä tuhojaan. Esim. kun olin saanut jotain pakatuksi, niin hän hoiti hienosti tavarat laatikoista takaisin vapauteen. Lattialle levälleen..

Siispä. Kiitos jokaiselle kultaiselle käsiparille, jotka oli muutossa apuna. Pakkauspuolella, hoitoapuna ja loppusiivouksessa. Henkisestä tuesta saa myös kiittää monia. Oikeesti, mulla on niin mielettömiä ihmisiä ympärillä. Huh.

Kolmisen viikkoa sitten muutettiin vihdoin tähän uuteen kotiin ja samoihin aikoihin alkoi päiväkoti pojalla. Se oli jossakin kohtaa mulla päässä ihan sellaisena kauhuskenariona, että nää kaks isoa asiaa tapahtuisi päällekkäin ja yritin välttää sitä kaikin tavoin. Oli kuitenkin luovuttava ajatuksesta, että nää jutut olis jotenkin helposti vaan itsellä valittavissa. 

No nyt käytännössä sitten.. Onhan tää jonkin tason kauhua ollut seurata vierestä pienen ihmisen sopeutumista näihin isoihin asioihin. Valmiiksikin jo niin isoja muutoksia ollut tässä meneillään.

Äitinä olenkin sitten saanut kokea niiden tunteiden purkautumista ja ihan kirjaimellisesti nahoissani. Kiukuttelua, umpiväsymystä, epävarmuutta ja välillä harmitusta aiheuttaa ihan vaan vaikka se, että olen hetkellisesti poistunut paikalta, ihan pelkästään toiseen huoneeseen.

Päiväkotiin jääminen on onnistunut päivittäin eri meiningillä. Useimmiten poika on jäänyt koko aamupäiväksi suremaan, mutta onneksi kuulema päiväunien jälkeen toipunut tilanteesta ja esittäytynyt ihan uutena pikkumiehenä. Päiväkodin hulinaan tottuminen on vienyt omaa rauhaa rakastavalta pieneltä voimia niin, että alkupäivinä hän nukahteli ruokailuaikoina ruokapöytään ja hänet oli muutamia kertoja kannettu siitä suoraan päiväunihuoneeseen. Pikku muru. Kotiin tullessa on sitten pääsääntöisesti mun päälle tullut sarjatulella pikkuautoja ja puupalikoita.. Mulla on ollut reidet myös ihan mustelmilla, kun tästä pikku jässikästä nimittäin löytyy voimaa enemmän kuin uskoisi. Hänellä kun ei ole juurikaan sanoja kertomaan tuntemuksistaan, niin mottailu on ottanut silloin sijaa. Pientä protestointia. Ja ymmärtäähän sen, vaikkakin jokseenkin on ollut välillä raskasta.

Päivökodin henkilökunnan on ollut vaikea uskoa näitä kuvailemiani purkauksia, kun poika on niin enkelinä siellä. Ehkä tämä tästä tasoittuu.. Koville on ottanut meillä kummallakin, mutta mä luulen, että me selvitään tästä ja kun saan vaan kunnolla kodin kuntoon, niin sekin alkaa enenevissä määrin tuntumaankin siltä. Myös pienelle miehelle. 

Päiväkodin jälkeen bongaillaan autoja ässän kulmalla. Vähän mustelmareisin.

Omat fiilikseni muuton ja päiväkotiarjen alkamisen myötä oli varsinkin aluksi myös todella erikoiset.

Oon kova analysoimaan kaikkea ja jotenkin lisäksi mun ajatuksia selkeyttää aina se, että löydän jonkun vertauskuvan asioille. Tämän jakson olen nimennyt teemalla "Tiia ihmemaassa". Oon nimittäin huomannut olevani vähän turistina. Omassa elämässäni siis. Siltä musta on tuntunut. Oon ollut jo jonkin aikaa tällaisessa murroksessa, mutta nyt kun koti ja arjenkuvakin muuttui, niin tää ihmemaa aukesi. Siihen kun lisää päälle työkuvioiden alkamisen niin hupsista keikkaa.

Käytännössähän mun elämässä on tämän vuoden sisällä muuttunut lähes kaikki perusasiat. Lapsuuden perhe, ystävät ja lapsi, sekä mun usko Jumalaan on säilynyt ennallaan. Ja joo, silmien väri on edelleen myös sama. Mutta muut jutut on kyllä ollut isossa väännössä ja muutoksessa. Oon joutunut luopumaan paljosta. Paljon vanhaa itseäni on kyllä myös palautunut ja uutta tullut tilalle, mikä on hyvä. Mutta tässä isojen muutosten keskellä sitä on vaan jotenkin vähän hukassa. Mä olen paljon vaan möllöttänyt, haahuillut ympäriinsä ja ihmetellyt elämääni.

"Kuka, missä, miksi, kenen elämää, miten ihmeessä.."

 Huomasin, että mä oon oikeestaan aika uupunut kaikkeen. Ehkä eniten uuvuttaa jaksaminen. Koko ajan on vaan pitänyt jaksaa. Ei oo oikeestaan ollut vaihtoehtoja. Tai ainakin musta on tuntunut siltä. Aina jos mä en jaksa, niin jonkun muun on jaksettava. Mutta nyt huomaan, että kun päivähoito alkoi, niin annoin itselleni luvan osa -aikaiseen uuvahdukseen. Iltapäivästä aamuun tietenkin taas jaksamisen tulisi jatkua.

Mä tajusin, etten mä ole kolmeen ja puoleen vuoteen juurikaan onnistunut rentoutumaan..
Tai muistan mä oikeestaan viime Joulukuulta yhden illan, kun mä hehkutin ihan mun instagramiin asti, että "Pitkästä aikaa sohvarentoilua.." tms. Silloin muistan mulla olleen aidosti rento -olo, mutta siitäkin on jo pian kulunut vuosi..
Lisäksi en oo nukkunut kunnollisia unia aikoihin ja kaikki on ollut jotenkin vaan yhtä suurta härdelliä. Nyt olinkin sitten vaan minä ja MUN omaa- aikaa.  

Ja nyt hetki sitten yhtenä viikonloppuna (kun poika oli isällään) sain nukutuksi kymmenen tuntia ja kertaakaan heräämättä. Oikeesti..sitä on varmaan vaikea käsittää, että se on jollekkin niin iso asia. 

Mutta mulle se oli juhlapäivä. Jatkoin juhlapäivääni tekemällä muitakin asioita, mitä en ollut aikoihin tehnyt.

Mun päässä on soinut jo melko pitkään se TV -shopin mainosmiehen ääni..
"Eikä siinä vielä kaikki!" Tiedättekö sen?
Se mies siis, joka esittelee jonkun megatuotteen ja kun se on esitelty, niin johan on kylkeen tulossa liuta lisää tuotetta.. sit se hokee sitä lausetta:
"Eikä siinä vielä kaikki!"
Ja loppuun vielä joku huipennustuote.. You know. Se mies.
Sama tyyppi on ollut mun pään sisällä jo tässä jonkun matkaa..aika pitkään itseasiassa.

Elokuu kului melko samalla kaavalla, välillä purkasin muutaman muuttolaatikon ja jatkoin siitä sitten"teen just mitä nyt vaan haluan" -meiningillä. On tuntunut, että noin pääpiirteittäin olen vähän pakoillut. Henkisesti. Lähinnä omaa elämääni ja siihen liittyviä haasteita. Taustalla on kytenyt se uupumus koko ajan..sitäkään en ole jaksanut miettiä. Kunnes, noin puoltoista viikkoa sitten mulla nous tosi kova kuume. Mä olin joka päivä vajaan 40 asteen kuumeessa. Buranalla sain aina hepotusta ja sit taas jatkui sama korkea kuume. Poika oli osana sellaista hoitopalapeliä, että ihan sydäntä riipasi. Onneksi siis kyseessä perheeni ja pojan isä, mutta jokaisella omat työnsä, niin palapeli on ollut ihan pakollien. Päiväkodin päätteeksi aina joku eri henkilö haki ja joku leikitti iltapäivän ja joku sitten otti yöksi hoitoon ja vei aamulla päiväkotiin.. Musta itsestä ei ollut yhtään hoitajaksi. Vaikka hoitajat koostui onneksi Ludan läheisistä, niin silti vaihtuvuus oli aika rankkaa pojalle ja lisäks mulle iso stressi, kun piti aina päiväksi kerrallaan soitella paletti kasaan. Neljä päivää kuumeiltuani musta tuntui että nyt ei oo asiat kunnossa. Oli pakko lähteä päivystykseen. Olo oli niin kipeä, että mä mietin jo ihan oikeesti kuolemaa. Rukoilin ja mietin mm. pojan kohtaloa sitten, kun mä poistun. Muutenkin kävin vaan läpi ihmisiä ja hyvästelin muutamat jo valmiiksi henkisesti.. Siis olin vaan niin kipeä ja joo, kuumehöyryissä. Onneks ei ollut vielä mun aika lähteä ja mun ajatukset oli vaan osa kuumesekoilua.  Keuhkokuvan perusteella multa löytyi keuhkokuume ja sain siihen heti lääkityksen. Meni vielä neljä päivää, että lääke alkoi puremaan ja olo vähääkään helpottumaan.. Nyt tämän viikon poika on ollut isänsä vanhemmilla.. ja mulla meinaa sydän solmuttua ikävästä. Viime viikkoinen hoitajahärdelli ja nyt viikko pois kotoa sisältäen lisäksi siis isi -viikonlopun. Mutta onneksi kyseessä on niin reipas pieni mies. Täytyy nyt vaan asettaa tää paraneminen etusijalle..ja tietenkin parasta, että pojalla on ollut nyt tasainen viikko, saa hänkin levätä. Onneksi pojalla on paljon perhettä ympärillä, joka mielellään hoitaa touhulaista. Hän on hyvissä käsissä, vaikkakin mulla on järjetön ikävä. Mut sitten kun seuraavaks nähdään niin oon terve ja sit halitaan.

Jotenkin mä osasin arvaillakkin, että näin kävisi, että saattaisin hetkellisesti vähän hukkua kaiken tapahtuneen alle. Ja täällähän mä olen edelleen, täytyy vaan kaivautua ylös.
Käsittääkseni jo ihan pelkästään kotiäitiyden päättyminen yleensä laukaisee ison kriisin. Ja tässä kun on sen lisäksi ollut tapahtuma jos toinenkin.. Ei se ole ihme jos kroppa vähän tilttaa ja pakottaa itsensä lepoon. Tää keuhkokuume nyt on voinut tulla mistä vaan, mutta kyllä kroppa on ollut väsyksissään varmasti vastaanottavaisempi. Stressihän on myös yksi hyvä keino heikentää omaa vastustuskykyä..

On vuosi aikaa siitä, kun saatiin pojalle diagnoosi FraX -syndroomasta. Vaikka tuntuu, että elämä on iskenyt tämän naaman asfalttiin useita kertoja vuoden sisään, niin kaikesta on kuitenkin selvitty.  Tuntuu hyvältä olla tänään tässä, kun moni juttu on kuitenkin nyt takana. Edessäkin, mutta noi jo tapahtuneet jutut ei enää koskaan tuu tapahtumaan uudestaan ja se tuntuu hyvältä tietää. Perspektiiviä elämään on taas tullut lisää, eikä se ole mielestäni koskaan huono asia. Täytyy nyt alkaa kovemmin ottein poistamaan sitä TV -shopmiehen ääntä mun päästäni.. En oikeestaan nyt jaksais enää kuunnella sitä samaa fraasia. Kyllä ne mainoksetkin onneks aina aikanaan loppuu ja sit alkaa jotain muuta. Nyt kiitos, jotain muuta. Niin ja täytyy enenevissä määrin ottaa taas haltuun   Onnenrusina -mentaliteettia. Musta se on aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Heh.

Minä <3 mun syyssaappaat

 Tänään on ollut taudin jäljiltä jo melko hyvä happi ja oon ollut ihan ihmisten ilmoillakin. Loppuviikoksi on kaikkea kivaa tiedossa, niin eiköhän viimeisään silloin ole jo valmis taas juhlistamaan elämää. Tietenkin mun uusissa superhienoissa syyssaappaissani. Hah.

Ei mulla just nyt (tän kilometrikirjoituksen jälkeen muuta), kun että muistakaa lepäillä!

Ja hei vielä loppuun kiitos, kun olette olleet kärsivälliset ja pysyneet aktiivisesti mukana, vaikka mun päivitystahti on ollut hitain ikinä.

Kiitos myös mitä ihanimmista ja kannustavista viesteistä niitä lähettäneille.

Halein, Tiia

ps. Ah miten ihanan poukkoileva ja sekava teksti.. Noh, samaa settiä kirjoittajansa kanssa, joten tällä mennään. Hah.