Kiitoksen kautta

Toukokuuta eletään jo reippaasti yli puolen välin ja huhtikuu se vaan humpsahti siinä huomaamatta.. Mulla on blogin luonnokset kansiossa neljä alotettua tekstiä. Yksikään ei ole tässä puolentoista kuukauden sisällä päätynyt valmiiksi asti. Elämä kun on leväytetty täysin levälleen, niin se ottaa oman aikansa, kunnes saa asioita kuntoon ja perusarjen rullaamaan. Aikaa ja energiaa vievää puuhaa. Prosessissa ollaan ja kun oli vasta edellinenkin selviytymisprosessi vielä alla, niin johan tässä on ollut kasailtavaa kerrakseen. Mutta täällä taas ja blogi hengittää. Nyt ajattelin saada tekstin ihan jopa julkaistuakkin.

Kaksi kuukautta sitten aloittamani taidekurssi päättyi viikko sitten. Tai siis ryhmänä kokoontumiset päättyivät. Jokainenhan varmastikkin jatkaa kurssilla alkaneita juttuja itseksekseen kotona, ainakin niin koin ja aistin jokaisesta kurssille osallistuneesta. Itse en ole vuosiin osannut jotenkaan ottaa aikaa maalaamiselle, mutta todella toivon jatkossa osaavani taas antaa sille enemmän aikaa. Ihana kurssi ja ihania ihmisiä. Jokaisella vaikutti jollain tavalla olevan jonkin tason käännekohta elämässä menossa ja itkuitta ei säästytty kukaan, mikä yhdisti porukan heti alkumetreiltä. Saatoimpa itse olla ensimmäisenä patojani avaamassa..mikään ylläri sinäänsä. Heh. Vähän haikeata oli lopettaa ja sanoa heipat. Varmaankin kuitenkin jossain tullaan törmäämään, toivottavasti.

Ludalla oli sinä iltana nukuttaja paikalla ja otin tilaisuuden tullen vielä hetken omaa, ennen kuin menin kotiin. Hain palan raakakakkua Ruohonjuuresta ja nautiskelin herkun siinä kulmilla olevassa kahvilassa kera teekupposen. Viereisessä pöydässä oli meneillään hääpalaveri. Mitenkäs muutenkaan.. Paikalla oli hääparin lisäksi kaaso ja jonkinlainen hääsuunnittelija, joka jutuista päätellen toimi myös dj:n hommissa. Kävi siinä heitä kuunnellessa kyllä kaikenlaisia ajatuksia itselläni mielessä, sillä käyn tällä hetkellä läpi jo meidän toista avioeroa.. Kyllä. Hyvä jos tätä itsekkään todeksi uskoo, mutta näin se nyt kaikessa karuudessaan ikävä kyllä vaan on. 

Ensimmäisen eron aikana muistan romahtaneeni jo pelkästä ajatuksesta "häät". Ihan sama kenen häät oli tai oliko kyseessä oikeat vai elokuvan häät. Otti vaan ihan liian koville. Olinkin silloin todella iloinen, kun sinä vuonna kukaan läheinen ei viettänyt häitään ja ei tarvinnut mennä itsesäälissä tihruttamaan jonkin pitkän pöydän ääreen, missä olisi tarvinut tuntea monia sääliviä katseita kohdistuneena itseensä, kuitenkin sen oman itsesäälin ilmapiirin vieden ylivoimaisesti voiton. Nyt tänä kesänä minut on kutsuttu yksiin häihin ja olen kerinnyt innoissani tilata sinne jo kengät ja mekonkin! Huomaan suhtautuvani asioihin eri tavalla ja muutenkin nahka vaikuttaa olevan paksuuntunut joillekkin asioille. Mutta sama se kuinka paksuuntunut nahkani on, niin sydän on rikki ja tuhannen palasina. Sitä on turha edes yrittää kiistää. Ja vaikka yrittäisikin toisin vakuutella, kuka nyt oikeasti uskoisi. Eikä minulla kyllä ole mitään tarvetta esittää olevani asioista cool, kun en ole. Kuitenkin huomasin, että olin vilpittömästi iloinen tämän kahvilassa palaveroivan pariskunnan puolesta. Kesällä olevia häitäkin odotan hyvillä mielin, vaikka varmasti saattaa itku voittaa sen päivän aikana. Ilosta hääparin puolesta, sekä varmasti omasta kivusta. Nyt on kuitenkin vahvempi olo jossain määrin, kuin vuosia sitten samassa paikassa. Tunnekirjoa kyllä riittää ja se on sanoinkuvailettoman laaja. Välillä tekisi mieli vaan huutaa, kuinka lujaa sitä sattuukkaan ja miten elämä voikaan välillä tuntua niin epäreilulta. Kuitenkin suunta on eteenpäin. Jotenkin varsinkin viime viikot on sen vahvistaneet.

Mielessä mulla on vilissyt vuoronperään katkeruutta, inhoa, vihaa, raivoa (ja joo, välillä sitä sellaista yrjöttävää itsesääliäkin..plääh.), uupumusta, pettymystä, voimattomuutta ynnämuuta ankeata. 

Kuitenki silti vastapainoksi toivoa tulevasta, sekä paljon kiitollisuutta eri asioista, mitä edelleen on jäljellä ja elämässäni mallillaan. Lähes joka päivä olen kuitenkin pääsääntöisesti hyvässä vireessä. Ihmettelen sitä välillä itsekkin. Huonoja päiviä on mahtunut kyllä väliin useampiakin. 

Mutta erittäin kiitollinen olen etenkin siitä, ettei kukaan tai mikää voi pakottaa jäämään noihin edellämainittuihin negatiivisiin tunteisiin vangiksi. Vaikka niitä nyt on ollut ja riittänyt, niin vangiksi ei tarvitse jäädä. Ja uskonkin, että tämän tuskan ja kivun kestettyäni tulen vapautumaan tästä puukosta rinnassani. Ajan kanssa saan enenevissä määrin voimia jättää kaikkea mennyttä taakseni,  heittää puukon rinnastani syvälle jonnekkin jorpakkoon ja sitä kautta kokoajan enemmän ja enemmän onnistun taas keskittymään käsillä olevaan hetkeen, toiveikkaana tulevasta. Toivo ei siis ole onneksi mihinkään kadonnut. Katkeruus on kuitenkin kamalinta, millä ihminen voi mielensä myrkyttää. Elämä tarjoaa kyllä aika-ajoin moniakin tilaisuuksia ryhtyä katkeraksi. Mutta onneksi myös aina yhtä monta tilaisuutta tulee päästää siitä irti. Sen kyllä näkee ja kuulee puheestakin, jos joku on katkera. Myönnän, minusta löytyy monta katkeraa ajatusta tässä kohtaa elämää. Toivottavasti varmasti kuitenkin pian olen jo valmis laskemaan niistä irti. Nimittäin se, jos joku tekee olon kevyeksi. Kevennystä kohden siis.

ja koska elämäni on niin auki, kun olla ja voi, niin samalla se on valmis täyttymään taas monilla ihanilla asioilla. Pikkuhiljaa.

Meillä on pojan kanssa parhaillaan uusi koti etsinnässä. Syksyllä starttaava päiväkotipaikka (pienessä integroidussa ryhmässä, jes!!) varmistui viikko sitten ja se sanelee aika paljon uuden kodin mahdollisen sijainnin. Sijainti ei ollut kyllä ihan se mitä toivoin, mutta se, että Luda sai paikan pienestä ryhmästä, on todellakin kiitoksen aihe. 

Toivon asuntoasian järjestyvän mahdollisimman pian, sillä haluaisin, että pienimies ehtisi tottua hetken uuteen kotiin ennen kuin päikkäri elokuussa jo alkaa. Liikaa kun tässä on viimeaikoina ollut muutenkin muutosta pienelle(kkin) päälle.

Uskon senkin asian järjestyvän, niin kuin pitääkin. Välillä tietenkin erehdyn hätääntymään kaikkien kuvioiden järjestymistä, mutta onneksi hyvin pian havahdun muistamaan, että kaikki on ennenkin järjestynyt. Ja jos en itse havahdu, niin joku ympärilläni oleva ihana muistuttaa. Niin se kun vaan menee. Kaikesta selviää ja kaikki hoituu. Tavallaan ja ajallaan. Hulluja aikoja tässä kyllä on elelty, mutta seesteisempää on nyt totisesti tilattu ja sitä kohden.

Olen aloittanut nyt kirjoittamaan päiväkirjaa viimeaikasista tapahtumista. Ihan vaan ajatuksia selkeyttämään. Ei mitään kevyintä settiä siis. 

Lisäksi olen ruennut kirjoittamaan kiitollisuuspäiväkirjaa. 

Juuri päättyneellä taidekurssilla mm. sidottiin kaksi pientä kirjasta ja toinen niistä päätyi toimittamaan kiitollisuuspäiväkirjan virkaa. Olen nyt siis iltaisin ennen nukkumaan menoa yrittänyt tympeiden ajatusten sijaan keskittää ajatukset hyvään ja valinnut päivittäin (vähintään) kolme asiaa, mistä olen elämässäni kiitollinen. Kun aloittaa miettimään, niin niitä on oikeesti niin paljon! Lisäksi uni tulee nopeasti ja lempeämmin. Ja olen nyt myös huomannut, että leukaperät ei ole olleet ihan niin kipeät aamuisin, yöllä raivoisasti unissani hampaita yhteen puristamisen takia. Mieletön kikka siihenkin. Auttaa jotenkin rentoutumaan. Kuukausi sitten hammaslääkäri joutui nimittäin hioa pari hammastani kuntoon, kun olin niin raivolla unissani purrut ne rikki.. Kaikkea sitä. Huh. 

Mutta suosittelen siis kiitollisuus päiväkirjaa, kuulostaa menninkäisten ja keijujen touhulta, mutta mulla ainakin toimii! Ja siis vaikka mä ehkä vähän oonkin tälläinen keijukais -ajattelija, niin uskon sen siitä huolimatta purevan ihan muidenkinlaisten ajattelijoiden kohdalla. Uskon sen olevan itselleni yksi väylä takaisin positiivisempaan ajatusmaailmaan kaiken tän skeidan jälkeen/keskellä. Välillä kun on tullut vähän enemmän ajateltua niitä ankeita ajatuksia. Mut joo, hyvin kaikki tulee menemään. Loppuviimein.

Ootteko te muut kirjoittaneet koskaan kiitollisuuspäiväkirjaa? Onko toiminut? :)

Kaikista kiitollisin olen siitä, että saan olla äiti just tälle maailman ihanimmalle pienelle ihmiselle.

Loppuun vielä aivan pakollinen hehkutus alkaneesta kesästä! Ihan mieletöntä! Saa jatkua tällaisena, kiitos! Huomenna Ludan kanssa lähdetäänkin heti aamusta puistoon jätskitreffeille ihanan ystävän kanssa. 

Tänään just viimeks mietin, että vois tää elämä paljon pöllömpääkin olla.. oikeesti. Mulla on kaikesta sattuneesta kököstä huolimatta ihan tosi hyvä elämä ja moni asia on paremmin kun hyvin. Välillä nyt vaan tapahtuu kaikkea vähän hullua.. Sitäkin mä olen paljon miettinyt, että en varmasti olisi nyt tässä ellei mulla olis Jumalaa. Häneen turvaten mulla on ihan mielettömästi voimia.

 Aina välillä muistan, että mun niskassa on tatuoituna mun lempi raamatunpaikka. Mun voimalause.

"Kaiken minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.."

Fil 4:13

Aurinkoisia päiviä jokaiselle! 

-Tiia

Kuvat on otettu äitienpäivänä Roihuvuoren Japanilaisesta puistosta.

Yhtä juhlaa ;)

Torstainen synttäripäivä alkoi heti silmien avaamisen jälkeen paketin avaamisella ja sieltä paljastui ukulele. Ajattelin musiikkimiehen innostuvan uudesta soittimesta ja näin siinä sitten kävikin. Nyt ollaan kovasti harjoteltu soittamista ja sitä ettei soitinta saa kolhia ihan miten sattuu. Hienosti on harjoitukset kyllä edenneet ja ukulele on edelleen näin neljänkin päivän jälkeen ehjänä! ;)

Heti lahjan avaamisen jälkeen syötiin tietenkin juhlan kunniaksi kakkua. Ja ei mitä tahansa kakkua, vaan aivan huikean hyvää sitruuna-mansikka raakakakkua! Pakko sanoa, että se kakku onnistui kyllä niin hyvin, eikä siinä kauaa nokat tuhisseet, kun palaset oli massuissa. Aamupäivä meni rauhallisesti ja ihan vaan puuhasteltiin mukavia. Päikkärien jälkeen Ludaa tuli hakemaan ulos hoitaja. Ulkona Luda oli saanut harjoitella koiran talutusta ja olikin osannut ohjailla pientä pörröistä koiraa hienosti kaksin käsin remmistä pitäen. Minä aloitin torstai -illalla seuraavat kaksi kuukautta kestävän taidekurssin. Kurssilla maalataan, valokuvataan ja lopuksi tuotoksista sidotaan kirja. Tosi ihanaa.

Perjantaina sain olla mukana huippuhauskoissa bileissä, kun ystävä täytti vuosia. En tiedä milloin viimeksi oli niin hauskaa ja koska viimeksi olisin tanssinut tunti tolkulla niin, että meinasi siinä takapuoli irrota! :D Vaikka yöunet jäi ihan minimaalisiksi, niin sain tanssimisesta senkin edestä energiaa. Puttes oli tapahtumapaikka ja minulle paikkana ihan uusi tuttavuus, mutta ihastuin ja haluan ehdottomasti palata. Sieltä saa muuten gluteenitontakin pizzaa! :)

Lauantaina juhlittiin kolmevuotiasta vielä vähän lisää. Paikalla oli oma perheeni ja 1/4 Ludan kummeista. Lisäksi juhlimassa oli kummisedän pieni perhe.

Luda on kovastikkin hoksahtanut Late Lampaaseen. Toki Salama ja muut Syylari Cityn autot ovat pysyneet siinä rinnalla, mutta Late on kyllä saanut ihan oman paikkansa pienen ukkelin sydämestä. Kakku sai siis tänä vuonna Laten hahmon. Poika ei malttanut juhlahumussa edes maistaa kakkua, mutta oli "Latesta" kuitenkin aivan innoissaan ja puhalteli kynttilöitään jo isona poikana. Mikä olikin ehdottomasti pääasia. :) Kynttilöiden sammumiseen hän tarvitsi kuitenkin vielä vähän apuja, vaikkkin käytti kyllä monenlaisia eri tekniikoita ja kokeili myös nenän kautta puuskuttamista. Heh.

Kaikki lahjat hän halusi avata papan kanssa yhdessä. Jaettu ilo kun on aina kaksinkertainen. Ja jokainen paketti oli kovin mieluinen. Spidermanista moottoripyörään.

Ukulele oli kovassa käytössä pitkin päivää ja jokainen sai vuorollaan sitä soitella.

"Olet mun auringon nousu, 

päivieni valo, iltojen ilo. 

Päivän ensisäde kultainen.."

Oli kyllä ihan uusi kokemus järjestää juhlat ilman stressiä ja suursiivouksia. (Vielä ilman kunnon yöunia ja yötämyötä tanssien..:D) Tavarat kaappeihin, imurilla pahimmat pois ja lattiasta pahimmat tahrat kostealla pyyhkien. Sopivasti tarjoiluja pikkupudjetilla ja pieni määrä porukkaa. En uupunut, en stressannut. Ainoastaan nautin olosta ja mikä parasta, synttärisankari oli pelkkää hymyä. :)

Tänä vuonna oli täydellistä näin.

Iloa ja lepoa sunnuntaihin! :)

-Tiia

Kolme

Mikä mieletön aurinko on paistanut monena päivänä! Niin kaunis! Ja heti aamusta ikkunasta sisään laulavat linnut.. Voiko tosiaan oikeesti olla niin, että ne pikku mussukat on nyt vihdoin palannet tänne ilostuttamaan lauluillaan! Vihdoin! KEVÄT!

Edellämainitut sirkuttajat ja lämpöinen aurinko on varma kevään merkki. Niin ja kamalalla metelillä hurisevat katujen lakaisulaitteet..

 Itselleni kevät alkaa virallisesti sillä, kun tämä pieni elämäni aarre viettää synttäreitään. Ja TÄNÄÄN tulee vuosia täyteen jo kolme! Miten voi jo olla kolme vuotta siitä, kun lumisena iltana lyllersin kätilöopistolle ja kahden sateisen päivän jälkeen oli kadut sulina, lakaistuina ja saatiin viedä maailman ihanin olento mukanamme kotiin. Hänen syntymänsä toi siis todella mukanaan kevään. Se oli kyllä yksi elämäni keväistä. Aikasempina vuosina olen järjestänyt isot juhlat hänen synttäreidensä kunniaksi, mutta tänä vuonna ei nyt suuria juhlia ole tulossa. Jotain pienimuotoista ihan vaan perheen kesken.

Oikeastaan poika ei ole itse viihtynyt yksissäkään omissa juhlissaan tähän asti..on ollut liikaa porukkaa ja härdelliä hänen makuunsa ja viimeistään puolivälissä juhlaa hän on alkanut kiukkuamaan ja hakeutumaan itkuisena syliin. Selkeästi huokaissut helpotuksesta, kun viimeisetkin vieraat on poistuneet. Miksi siis väkisin vääntää, jos hän juhlii mielummin pienemmällä volyymilla. Ehkä myöhemmin sitten taas isommin. Toinen aika painava syy suurien juhlien järjestämättömyydelle on tämä meidän nykyinen elämäntilanne. Ei vaan riitä äidillä resurssit. Eikä oikeastaan kiinnostus suurten juhlien emännöintiin. Ihanaahan on, että ei oikeasti ole pakko, jos ei vaan jaksa. 

Rääppiäisiä tulee toivon mukaan kuitenkin olemaan useita. Tällä hetkellä pieni määrä kerrallaan tuntuu hyvältä.

Olen viime aikoina miettinyt kuluneita kolmea vuotta erityisen paljon. En todellakaan aavistanut, mitä kaikkea edessä siinsi. En myöskään todella tiennyt sitä, mihin kaikkeen olin venymässä. Ihan fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti. Minulla kun on ainoastaan tämä yksi kokemus pienen lapsen äitinä niin voin puhua vaan siitä. Jokainen lapsi on yksilö ja niin myös äitikin. Jokainen kokee asiat erilailla ja tahtoo myös toimia eritavalla. Siksi puhunkin nyt vain täysin omista tunteistani ja miten itse olen asiat halunnut tehdä. Monia asioita on kuitenkin todella vaikea pukea sanoiksi. Monia asioita jopa lähes mahdoton. Montaakaan asiaa en ole pystynyt itse päättämään ja jotkut asiat taas on ollut täysin itseni päättämää. Esimerkkinä se, että päätin heti alusta, että nämä lapsen kolme ensimmäistä vuotta tahdon keskittyä siihen, että poika saa parhaan mahdollisen perustan elämälleen. Ovathan nämä ensimmäiset kolme vuotta kuitenkin elämän perustan kannalta ne kaikista tärkeimmät. Tässä asiassa en ikinä päättäisi tehdä toisin. Se on ollut tähän astisen elämäni tärkein minulle suotu tehtävä. Ettenkö sanoisi kunniatehtävä. Satasella olen antautunut, enkä kadu. Tämä ei tarkoita sitä, että tärkeä tehtäväni olisi jollain tavalla nyt ohi, mutta koen uuden aikakauden elämässäni alkaneen. Monillakin tavoin. Poika pärjää jo paremmin ja pidempiä aikoja toisen aikuisen kanssa, sillä hän osaa muunmuassa ilmaista itseään jo paremmin (vaikka sanoja ei vieläkään ole), ymmärtää jo monia asioita ja leikkii kokoajan enemmän itsenäisemmin. Muutenkin kasvaa ja kehittyy isommaksi pojaksi koko ajan. Omalla tahdillaan toki, mutta kehittyy kuitenkin. Koen itse olevani koko ajan luottavaisempi ja sitä myötä myös vapaampi sen suhteen, että meidän on hyväkin olla aikoja erillään. Tarvitaan sitä kumpikin. Meidän suhde on ollut kovinkin symbioottinen ja se on ollut ihan tietoista. Minun näkemykseni kun on, että symbioosi on hyvä asia, kunhan sen osaa myös katkaista. Siinäkin asiassa, kaikelle aikansa. Erityislapsella toki erityistarpeet ja meillä tulee varmasti hänen kanssaan aina olemaan hyvin läheiset välit, sillä luulen, että Luda tulee tarvitsemaan vielä pitkään erityisen paljon tukea ihan pelkästään jo perusasioiden kanssa. Silti me tarvitaan myös sitä omaa tilaa aika -ajoin. Uskon, että Ludalle on muodostunut hyvä perusluottamus elämään ja on silmin nähtävää, että hän on onnellinen pieni poika. 

On siis todella ihan tervettä, että eenenevissä määrin alan keskittymään siihen, kuka minä taas olinkaan ja mitä muuta minä haluan tehdä, kuin vain leikkiä autoilla tai lukea kirjaa. Ne asiat pysyvät mukana jokatapauksessa, mutta on myös korkea aika alkaa antaa enemmän tilaa muullekkin. Ihan vain asioille, jotka ovat itseäni varten. Siihen olenkin nyt saanut ihanasti apua perheeltäni ja sosiaalitoimen kotipalvelulta.

Pojan oli tarkoitus nyt keväällä aloittaa päiväkoti ja minun palata työelämään. Se ei kuitenkaan onnistunut tiettyjen erityiskuvioiden takia ja koska en halunnut sekoittaa pojan pienen pientä päätä millään huonolla väliaikaisratkaisulla. 

Päätin siis jatkaa kotipäiviä vielä elokuulle asti, jolloin Luda tulee toivottavasti vihdoin saamaan parhaan mahdollisen hoitopaikan. Ei ollut mitenkään helppo ratkaisu, mutta uskon että ehdottomasti paras. Ihan kaikin puolin. Ja varsinkin jos ajattelee elämäämme muutenkin juuri nyt.  Päiväkodin aloitus ja töihin paluu olisi ollut ihan liikaa tähän kohtaan. Viime kirjoituksessahan kerroin, että meidän ruokakunnassa on tapahtunut muutoksia. Muutoksia on todellakin tapahtunut ja siitä syystä ollaankin pojan kanssa asuttu nyt jo reilun kuukauden päivät ihan vaan kaksistaan. Paljonhan me ollaan aiemminkin kaksin pojan kanssa oltu, mutta onhan tämä nyt ihan next level koko tilanne..

Voi olla, että joskus pureudun siihen asiaan enemmän (en kuitenkaan itse tapahtumiin, vaan tilanteen tuomiin tunteisiin..), mutta vielä se ei tunnu hyvältä. Asia on minulle vielä melkoisen iso avohaava. Olen saanut onneksi mielettömän paljon tukea ihmisiltä ympärillä. Ja onneksi elämä todellakin voittaa, päivä kerrallaan. Näihin elämän iskemien puukkojen haavoihin voi jäädä märehtimään, mutta itse haluan tehdä kaikkeni, että minulle ei niin käy. Arvet nyt on sitten asia erikseen ja niistä tuskin mihinkään pääsee, mutta haavat tulevat varmasti paranemaan, kun hoitaa ne mahdollisimman hyvin. Onhan näistä selvitty ennenkin. Ajan kanssa.

Mutta näinä kolmena vuotena ollessani kotona lapsen kanssa, olen oppinut enemmän elämästä, kuin ikinä. Vaikkakin se, että alla oli todella kivulias (aiempi) avioero on kyllä auttanut käymään monia raskaita asioita läpi nyt lapsen kanssa. Jotkut asiat on tuntuneet hyvinkin pieniltä sen koettelemuksen jälkeen, jonka viisi vuotta sitten kävin läpi. Siihen mennessä se oli kyllä suurin taisteluni. Siltikin on viime vuosina saanut venyä oikein kunnolla ja kasvaa ihmisenä vielä lisää. Olen oppinut aivan uudella tavalla elämään hetkessä ja keskittymäää siihen, mitä käsillä on milloinkin. Kuitenkin olen pystynyt hahmottamaan kokonaiskuvaa siitä, että kaikelle on oma aikansa. On ollut aika olla kotona ja umpiväsynyt, räjähtänyt pyykkimuija ja pikkuhiljaa on taas aika, kun takapuolenikin pääsee kirjaimellisesti uuteen nousuun ja voin hyvillä mielin taas esiintyä ihan vaikka bikineissä. Heh.

Kärsivällisyyteni on kasvanut huikeisiin mittasuhteisiin. Ja olen myös löytänyt itsestäni puolen, joka murahtaa. Olen oppinut oikein karjaisemaankin ja myös osoittamaan omia rajojani. Sisäinen taistelijani on voimistunut ja saanut itsevarmuutta. Olen lisäksi oppinut vielä entistä paremmin näkemään yksinkertaisia kauniita asioita ja olemaan kiitollinen pienistäkin jutuista. Kaikenkaikkiaan, tämä aika on ollut samalla onnellisinta koskaan. Enkä valehtele, kun sanon niin. Minusta kun suurimman onnen saavuttaa niin, että antaa toiselle. On valmis jättämään omat tarpeet toiselle sijalle, ilman että odottaa sille vastinetta. Ainakin itse olen kokenut sillätavoin suurta onnea. Kiitos tulee sitten itsessään sen aidon antamisen kautta. Jos sen on tehnyt sydämestään. Pyytettömästi. En ole koskaan mistään yksittäisestä asiasta ammentanut näin paljon iloa. En kyllä myöskään mistään ole koskaan ollut niin väsynytkään..varsinkin viimeisin puolivuotinen on ollut melkoista tunnemylläkkää..tunteita on riittänyt ihan laidasta laitaan. On ollut paljon vaikeita asioita käsiteltävänä, mutta uskon niin vahvasti siihen, että kun jaksaa kohdata vaikeatkin ajat ja puskea niiden läpi, niin saa nautittavakseen niitä elämän tarjoamia hyviä hedelmiä. Luovuttamalla jää niistä paitsi. Mutta siis kaikenlaikkiaan siis rikastuttavaa aikaa ollut ja tämä pieni suloinen ihminen saa ihan itsessään minussa aikaan niin suurta onnea pelkällä läsnäolollaan, saatika sitten väläyttämällä valloittavan hymynsä.. Että en voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen hänestä olen! Äidin mussukka..

Voisin kertoa näistä tunteista vielä vaikka kuinka, mutta ehkäpä alan lopetella. Sen mitä kuitenkin vielä tähän kohtaan haluan sanoa on, että en ikimaailmassa vaihtaisi tätä kokemusta äitinä, saatika sitten erityislapsen äitinä. Iloitsen joka päivä, että saan olla äiti tälle maailman parhaalle tyypille, joka on tuotu elämääni opettamaan minulle kuinka tätä elämää oikein eletään. Uskallan väittää ja jopa ääneen sanoa, että tämä pieni ihminen on tehnyt minusta paremman ihmisen. Ja jatkossakin saan varmasti oppia häneltä paljon lisää. Äidin oma pikkuinen. Mittaamattoman arvokas. 

Tänään kolme.

Äiti <3 Luda.

-Tiia

ps. Kuvattava ei meinannut pysyä hetkeäkään paikallaan, mutta hätä keinot keksii: Telkusta Late Lammasta ja puhelimesta YouTubea.. :D

Mikä ei tapa niin se todellakin hajoittaa

Viimeksi kirjoittelin tänne ystävänpäivänä. Jotenkin absurdia, nimittäin kun miettii elämääni nyt, tasan kuukausi kirjoituksestani. Luulin silloin asioiden olevan muuta, kun todellisuudessa olivatkaan. Tässä kohdin on kuitenkin nyt ehkä asiallista olla puhumatta tapahtumista täällä sen enempää. Sen verran voin sanoa, että asiat eivät meidän ruokakunnassa ole enää ihan ennallaan.

Siksipä ei ole paljon kirjoituttanut viime aikoina. On ollut taas vähän hommia. Sydämen tuhansien sirpaleiden keräilyä ja korjaushommia, jotka kyllä jatkuu edelleenkin. Elämä kun voi tosiaan muuttua silmän räpäyksessä.

Mutta hei, se kevät aurinko! Se on paistanut! Ei vielä ihan sydämessäni asti, mutta ainakin ikkunasta sisään! Voi miten siitä saakaan aina energiaa! Oli olosuhteet mitkä hyvänsä! Vaikkakin omassa elämäntilanteessani se on kylläkin niiin maailman pieni murhe, että paistaako vai sataako taivaan täydeltä. Tänäänkin siis vaikka alkoi takatalvi, niin se on oikeastaan aika yhdentekevää. Sama se jos Converset kastuu loskasta.

Ihan tärkeintä on, että vielä hengitän ja tiedän, että tulen selviämään tästä(kin) elämäntilanteesta. Kunhan en anna periksi sille pahalle hengelle, joka on kuvitellut minut kaatavani. Minulla kun on turvanani tuhansien enkelien armeija ja elämäni johtajana itse maan ja taivaan luoja. Kuka voisi todellisuudessa minut kaataa? Ei kukaan, eikä mikään.

Ihmiset voi muuttua, mutta Jumala on ja pysyy.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 

Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. 

Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. 

Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat." 

Psalmi 23

En pysty mitenkään järjellä käsittämään kaikkea tässä elämässä tapahtuvaa, mutta sen tiedän, että ihan kaikesta selviää. 

Haloo Helsinki laulaa, että : "Mikä ei tapa niin se todellakin hajoittaa". Niin totta. Mutta onneksi se ihan lopulta myös vahvistaa. Tekee entistä kestävämmäksi, kunhan vaan muistaa pitää päästään huolen. Hulluksi kun en aio päätyä. Kaikesta lähiaikoina tapahtuneesta hulluudesta huolimatta.

Elämä jatkuu. Ja onnenrusina jatkaa.

Muista vaalia sisintäsi.

Halein, Tiia