Lämpöinen kiitos

Aluksikin. Todella iso kiitos jokaikisestä viestistä, mitä olen saanut edellisen kirjoitukseni myötä. Mieltä lämmittäviä ja kannustavia kommentteja tuli tosi paljon tutuilta, sekä ihan tuntemattomilta! Useita kymmeniä viestejä tuli blogin lisäksi ihan suoraan puhelimeeni, sekä sähköpostiin. Oon ollut ihan mykistynyt kaikesta tuesta ja kauniista sanoista. Kiitos. <3

En ole kerinnyt vieläkään vastaamaan moneenkaan viestiin enkä yhteenkään kommenttiin, mutta teen sen kyllä, kun aika antaa periksi. 

Yhtäkään tekstiäni ei ole myöskään koskaan jaettu noin paljon ympäriinsä. Olen ollut ihan äimänä.

Moni ystäväni on kysellyt, että mikä fiilis jäi kirjotuksestani, koska se oli niin kovin henkilökohtainen. Se on ihan totta, että asia on ollut meille iso ja se on todella henkilökohtainen. Silti halusin sen jakaa.

Ja kun sain sen tätä kautta ääneen sanotuksi, minut valtasi jonkilainen vapaus. Vaikea sitä on oikein selittää, mutta jotenkin se jollain tapaa vähän helpotti. Yleensä muutenkin aina helpottaa, kun saan sanotuksi asioita ääneen. Kiitos siis, että toimitte "kuuntelevina korvina". 

Lisäksi minulle oli tekstiä kirjoittaessa tärkeää se, että jos joku vaan tätä kautta sattuu löytämään vertaistukea samankaltaisessa tilanteessa, niin täällä ollaan. Älä epäröi ottaa yhteyttä. 

Myös halusin tekstini kautta rohkaista ihmisiä enemmän puhumaan ääneen asioista, mitä yleisesti ottaen pidetään jollain tasolla "mörköinä". Kaikki nämä asiat kun kuitenkin on osa elämää. Vaikeammatkin.

Luda on edelleen se sama ihana ja iloinen pieni poika, joka on ollut ennen diagnoosiakin. Ja myöskin ennen kirjoitustani. Minä ainakin ajattelen niin ja toivoisin muidenkin ajattelevan. Nyt vaan monelle poikkeavalle asialle on selitys ja sen myötä häntä voidaan paremmin tukea. Ja nyt kun useampi tietää asiasta, niin jokainen hänen ympärillään pystyy ymmärtämään häntä paremmin. Se on helpottavaa jokaisen kannalta, ennen kaikkea hänen itsensä kannalta. 

Tulin siis nyt vaan ihan

pikaisesti kiittämään teitä ihania ja kirjotan piakkoin lisää muita kuulumisia. 

Nyt iski nimittäin niin akuutti haukotuskohtaus ja tyyny vetää päätäni puoleensa ihan magneetin lailla.. 

Iloa alkaneeseen viikkoon! :)

-Tiia 

Ps. Tervetuloa myös jokainen uusi lukija! On ihana, kun löysit mukaan! :)

Leijonaemo ja yksi erityisen ihana

Onnenrusinaa aktiivisesti seuraavat ovat joutuneet viimeaikoina kuikkia tänne ihan ilman uusia päivityksiä. Pahoittelut hidastuneesta päivitystahdistani. Päätin jo blogia aloitteasseni, etten ota paineita päivittämisestä, vaikkakin olen silti välillä vähän ottanutkin. Arvostan niin teitä ihania lukijoita ja haluaisin aina tarjota teille jotain tuoretta lueskeltavaa, tasaisin väliajoin. Mieluusti vielä jotain piristävää tai ilostuttavaa.

Rehellisesti sanottuna, viimeaikoina edellä mainittu on tuntunut välillä aika vaikealta. Monista syistä. Olen jopa harkinnut, että lopetan koko touhun. Ihan tosissani. Mutta sitten, kun olen päässyt ajatuksissani siihen pisteeseen, että nyt kyllä poistan koko blogin, niin olen jostain aina saanut tsemppavia sanoja ja ajatuksia. Ja oikeasti haluankin jatkaa. Olen siis päättänyt kuitenkin jatkaa kirjottamista, kaikesta huolimatta. Koska haluan.

Tässä kirjoituksessa haluan kertoa yhden asian, mikä varmasti helpottaa kirjottamistani jatkossa. Jotakin, mitä en ole jaksanut vielä jakaa. On pitänyt itse ensin mietiskellä asioita ja löytää sopiva hetki kirjoittaa.

Olen tähän asti kirjoittanut rehellisesti meidän elämän käänteistä tänne ja aion tehdä samaa myös jatkossakin. Olen arponut myös mielessäni suljenko blogin salasanojen taakse. Kuitenkin haluan, että mahdollisimman moni voi jatkossakin löytää tänne, joten jatkan julkisen blogin kirjoitusta. 

Haluaisin, että blogistani välittyisi edelleenkin aito elämä. Ei mikään harhaanjohtava siloiteltu kiiltokuva -elämä. Me ei nimittäin eletä kiiltokuva elämää. En oikeasti usko, että kukaan elää. Meille ainakin on asetettu paljon haasteita, niin kuin uskon useamman muunkin ihmisen kohdalla olevan. Kaikkea ei tietenkään ole tarve julkisesti purkaa ja moni asia onkin kovin pois luotaan työntävää. Joistain kerrottavista asioista kukaan ei hyödy mitään ja jotkut asiat ei kuulu kuin vain itselleen. Niin se vain on. En kuitenkaan halua antaa harhaanjohtavaa kuvaa. Meidän perheen yhteinen linja on olla rehellisiä siitä mitä ollaan ja kenen armosta tällä pallolla eletään.

Viimeaikoina on ollut aika raskasta ja on ollut itsellekkin välillä haasteellista kääntää väsynyttä mieltä reippaaksi. On vaan välillä uuvuttanut niin paljon. Ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Ei nyt joka päivä ja kaiken aikaa, mutta aika -ajoin. On ollut paljon asioita, mitä on pitänyt järjestellä ja hoitaa. Ottaa selvää uudesta ja opetella elämään uusien asioiden kanssa. 

Kesällä jo kirjottelinkin, että jännittää vähän alkava syksy. Tiesin mitä voi olla vastassa ja olin jo vähän varautunutkin suureen elämänmuutokseen. Tätä on vähän vaikea selittää ympäripyöreästi, siksi kerronkin nyt vain suoraan. Ei ole helppoa kylläkään ihan näin julkisesti sitä ensimmäisen kerran sanoa, vaikka minään salaisuutena ei asiaa olla tähänkään asti pidetty. Seuraavan lauseen kirjoitettuani kuitenkin varmasti kuivaan silmiäni..

Nimittäin. Elokuun alussa saimme kuulla, että meidän ihana, rakas pieni poika on vammainen. 

Hänellä on kromosomivirhe, hauras X -kromosomi. Poikamme on siis Fragile X syndroomainen.

Se on harvinainen syndrooma, mutta silti toiseksi yleisin kehitysvamman muoto Downin syndrooman jälkeen. Se on geneettisesti periytyvää ja minä olen sen virheellisen geenin kantaja. 

Ja jos kysyt, niin kyllä, se tuntuu minusta pahalta. Näillä geeneillä kuitenkin mennään ja syy ei ole kenenkään. On siis aivan turhaa syyllistää itseään tai muitakaan. Parasta on vain hyväksyä fakta ja elää sen tiedon kanssa.

Tämä vioittunut X -kromosomi aiheuttaa siis pojassamme kehitysvamman. Hänellä ei kuitenkaan ole ulkonäössä mitään poikkeavaa. (Tai no ei muuta, kun että minusta hän on aivan erityisen suloinen..<3) Siksi se on monelle varmasti yllättävää, että hän on kehitysvammainen. Syndrooma todetaan geenitestissä, verikokeen perusteella.

Syndroomaan kuuluu ylivilkkautta, keskittymishäiriötä, pitkäjännitteissyden puutetta, kehitysviivettä, kontrolloimattomia tunteenilmasuja..ym. Lisätietoa löytyy Suomeksi mielestäni aika huonosti. Väestöliiton sivuilta ehkä laajimmin. Jokainen on yksilö ja mitään ei siksi tietenkään pysty vielä sanomaan tulevaisuuden kuvasta, mutta eritystä huolenpitoa tarvitseva lapsi hän on. Murusella on tällä hetkellä yhtenä suurinpana haasteena viivästynyt puheentuotto. Ja koska ei ole ollenkaan sanoja kuvaamaan tuntemuksia, usein tunteet purkautuu turhautumisena ja turhautuminen näkyy, kuuluu ja tuntuu. Yleensä siis vaan vanhempia kohtaan. Joskus kuitenkin joku toinenkin saattaa saada esim. lelusta osumaa, kun pieni mies vaikka säikähtää jonkun naurua tai kiljasua. Tai jos muuten vaan tulee joku pattitilanne. Pahaahan hän ei tarkoita, hän nyt ei vaan osaa hallita kaikkia tilanteita. Vaikkakaan ei tuossa iässä sitä nyt muutenkaan voi olettaa. Pelätä nyt ei kenenkään kuitenkaan onneksi tarvitse, mistän sellaisesta ei ole kyse.

Hänellä on aivan ihana ja aurinkoinen luonne. Ilman kiukkupuuskia hän on aina ollut meidän oma hyvän mielen lähetti. Aurinkokasvoinen sulopää. Aina suu hymyssä ja pilke silmässä.

En osaa sanoin selittää kaikkea raskautta, mitä tähän uutiseen liittyy. Ristiriitaisia ajatuksia jonkin verran ja välillä suruakin esimerkiksi, kun näen jo nyt monesti, miten hän jää toisten leikkien ulkopuolelle. Entäpä vuosien päästä, kun ero ikätovereihin saattaa olla vielä suurempi.. 

Itku valtaa äidin silmät.. 

Onneksi tiedän sen, että kaikkien asioiden yläpuolella on Taivaallinen isä. Jokainen asia on Hänen kädessään, niin on oma pieni poikanikin. Minun ei tarvitse murehtia tulevia. Tietenkin joudun tästä asiasta muistuttamaan itseäni. Välillä vaan eksyn ajatuksissani murheiden sekaan. Onneksi en liian usein.

Nyt alkumetreillä tämän uuden asian kanssa on ollut raskasta myös kaikki käytännön asiat. Jokaikinen pienikin asia on haettava hakemalla. Pelkkä diagnoosi ei meinaa riittää mihinkään, vaan tämä systeemi on tehty niin hankalaksi, että mitään apua ei heru ilman vakuuttelua. Hakemusta hakemuksen perään ja asioiden selvittelyä itsenäisesti, muuten lapsi ei saa kaikkea hänelle kuuluvaa tukea, ellet tajua kysyä tai tivata. Se on minusta ollut tosi raskasta ja turhauttavaa. Kuka nyt muutenkaan pitää lomakkeiden täyttämisestä, saatika sitten joka väliin vielä lisäksi vakuutella oman lapsensa ongelmallisia asioita. En yhtään ihmettele, miksi erityislasten äitejä kutsutaankin usein leijonaemoiksi. Jokaisesta asiasta tulee taistella kynsin ja hampain, välillä ääntä korottaen. Olen huomannut jo omien kynsienikin teroittuneen vähäsen ja tiedän, että tulevaisuudessa varmasti osaan myös "puraista", jos tarve niin vaatii. Murahtanutkin jo vähän olen. 

Onneksi suurin osa hoitohenkilökunnasta on ihania. Systeemi itsessään on vaan tehty niin kovin hankalaksi.

Nyt ollaan saatu puheterapia aluilleen ja tarkoitus olisi ottaa käyttöön tukiviittomia, sekä tukikuvia. Sulopää ymmärtää kyllä hienosti puhetta, mutta ei itse vielä tuota sanaakaan. Välillä sponttaanisti äiti ja isi. Kuvien ja viittomien avulla hän tulee oppimaan ilmaisemaan paremmin tuntemuksiaan ja tarpeitaan. Ensin meidän vanhempien tulee itse opetella viittomaan.

Lisäksi paras mahdollinen päivähoitopaikkakin pitäisi löytää, kun hän täyttää puolen vuoden päästä kolme ja hoitovapaani päättyy. Minne tahansahan en häntä hoitoon laita. Kuitenkin päivähoito on suositeltavaa ihan hänen parhaan mahdollisen kehityksensä tueksi. Ja on se myönnettävä, että jotkut päivät ottavat itsellenikin melko koville. Päivähoidon aloitus on siis varmasti koko perheen eduksi. Minulle se silti tulee varmasti olemaan kaikista vaikein paikka.. Mutta sitä on onneksi vielä hetki aikaa sulatella. 

Paljon on siis meneillään ja voimavarat on olleet koetuksella. Lähes päivittäin on sellainen olo, että pitäisi tehdä jotakin tähän asiaan liittyvää. Vähintäänkin tulostella tukikuvia tai opetella viittomaan. Ja kun asioita on niin paljon, tulee tunne ettei kuitenkaan saanut mitään tehtyä. Selitinköhän nyt edes oikein.. Mutta useasti on vähän sellainen turhautunut olo. 

No, alku aina hankala. Eiköhän asiat tästä tasaannu.

Onneksi jokaiseen päivään aina mahtuu sekaan paljon hyvää ja ihania rusinahetkiä. Ja välillä päivät onneksi kuitenkin sujuvat ilman sen suurempia konflikteja. 

Olen niin onnellinen, että meitä on siunattu juuri tällä ihanimmalla pojalla, mitä kuvitella voidaan. Hän on vaan maailman ihanin poika. Minun maailmassani ainakin. Äidin silmäterä ja ylpeyden aihe. En ikinä vaihtaisi pois. En edes terveeseen lapseen, ellei se olisi hän itse. Terveyttä me päivittäin hänelle rukoilemmekin, silti hyväksyen hänet sellaisenaan. Rakastaen eniten.

Pieni ihana leijonan poikanen. Aivan erityisen ihana. 

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, 

äitini kohdussa olet minut punonut. 

Minä olen ihme, suuri ihme, 

ja kiitän sinua siitä. 

Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, 

minä tiedän sen. 

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, 

muotoni kuin syvällä maan alla, 

mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, 

sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. 

Ennen kuin olin elänyt päivääkään, 

olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, 

kuinka valtava onkaan niiden määrä! 

Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. 

Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Psalmi 139, Raamattu

Jatkan siis kirjoitteluani tuttuun tyyliin, lisänä tästä eteenpäin kirjoitan kuitenkin välillä myös ajatuksiani erityislapsiperheen arjesta. Sellainenhan me kuitenkin ollaan.

-Tiia

ps. Kuvat on menneeltä kesältä, matkalla kotiin lääkäristä.

Perheleffaa ja riman alituksia

Meillä on ollut olkkarin telkku rikki kesästä lähtien. Se sai vähän kyytiä, kun pieni miehen alku kopautteli ruutua sillä seurauksella, että se halkesi. Kaput.

Aluksi vähän harmitti. Seuraava ajatus olikin jo, että päästiimpähän kertaheitolla eroon siitä turhakkeesta.. Telkkua ollaan katsottu ennen jonkun verran. Ei tillottamalla tillotettu tuntikausia, mutta sillein normisti välillä. Lapsen aikana telkun katselu on kyllä paljon vähentynyt, kun ollaan ihan tietosesti vältetty pitämästä telkkua päällä pitkiä aikoja hänen hereillä ollessaan. Nykyäänhän suositellaan, ettei alle kolme vuotiaan tulisi katsoa televisiota yhtään. Meillä on kuitenkin saanut katsoa aamupiirretyt ja pikkukakkosen. Ja uutiset! Ne on ollut ihan pojan ykkös hitti! Varsinkin kolmosen seiskan uutiset. Keke on hänen suosikki selostaja. Heh. 

Nyt tosiaan olkkari on ollut jo noin nelisen kuukautta ilman telkkua. Tosi kivaa vaihtelua ollut ja ei kesällä edes ollut aikaa sitä katsella. On meillä kyllä toinen telkku makkarissa, mutta siitä ollaan katseltu lähinnä vaan dvd -elokuvia ja sarjoja. Nyt pimenevän syksyn tullen ollaan kuitenkin huomattu, että tekisi enempi mieli seurata taas joitakin ohjelmia. Aikaa ei edelleenkään telkun tuijotukseen ole paljon, mutta etenkin viikonloppuisin olis kiva katsoa joitakin viikon uusintoja, mitkä on missannut. Edes joistakin ohjelmista. 

Vain Elämää, on ollut kyllä taas tänäkin syksynä kiva katsoa. Se on vaan jotenkin niin hyvän mielen ohjelma. Alku katsotaankin aina kaikki kolme yhdessä makkarin sängyllä ja sitten ekalla tai tokalla mainoskatkolla laitetaan poika nukkumahommiin. Muuten aktiivinen touhulainen rauhottuu mielellään katsomaan niitä musiikkiesityksiä. Muita ohjelmia ei olla aktiivisesti nyt edes seurattu. 

Blogiani enemmän seuranneet ovat varmastikkin huomanneet, että meidän perheen pienin on aika kova automies. Nykyään etenkin Disneyn Autot on se juttu. Tähän asti autojen seikkailuja on seurattu vaan kirjoista ja lehdistä. Hirmusen monta elokuvan pikkuautoakin on päivittäin leikeissä mukana.
Viimeviikon perjantaina pojalla koitti jännittävät paikat, kun vietettiin ihka ensimmäistä perhe -elokuvailtaa. Ajateltiin, että ehkä hän (2,5v.) jaksaisi jo katsoa vähän pidemmän pätkän kerrallaan. Päätettiin ainakin kokeilla. 

Katsottiin siis tietenkin se Autot -elokuva. 

Ensimmäiset popcornitkin oli pienellä omassa kupissa ja toisessa pikku kupissa oli kuivattuja hedelmiä. Äiskän sydän oli pakahtua, kun pikkuiset kädet vuoron perään kahmivat niitä suuhun ja silmistä paistoi niin aito innostus. Ja entäs kun Syylari Cityn asukit ajoivat ruutuun vuoron perään.. Se olis niin pitänyt saada nauhalle! Poika oli innosta aivan soikeana ja hihkuen jännitti pienen kehonsa jokaisen sopukan, osoittaen vuoron perään ruutuun tulleita autoja! Välillä hän kävi antamassa autoille suukkoja ruudun kautta. Kokonaiset 30 minuuttia automies jaksoi elokuvaa katsoa, kunnes meni vähän ylivilkkauden puolelle. Autojen vauhti tarttui pieneen mieheen ja se oli merkki sille, että oli hyvä hetki aloittaa iltatoimet, rauhoittaa meno. Olin aivan varma, ettei saada poikaa nukkumaan sinä iltana, mutta onneksi kuitenkin toisin kävi. 

Pitkin viime viikkoa ollaan palattu Syylari Cityn tuunelmiin ja ollaan katsottu lähes päivittäin elokuvan ensimmäiset 10 minuuttia, missä autot kilpailevat. Joskus olen ajatellut, etten ikinä käyttäisi mitään tämän kaltaista kikkaa lapseni kanssa, mutta useasti ulos lähtiessä pukeminen on niin ankean vastahakoista, että olen nyt monesti helpottanut itseäni laittamalla Autot pyörimään makkarin telkkuun ja pukenut haltioituneen pojan siinä samalla, ihan huomaamatta. Heh. Kyllä sitä vaan huomaa monesti alittavansa sen "enkylläikinäaiosittentehdälapsenikanssanäin.." -riman, jonka on itselleen joskus asettanut. Ja minusta oikein hyvä niin, sillä oma rimani on ollut monissa asioissa melko korkealle sijoitettuna.

Tänäänkin valitsin imuroinnin sijaan pienet päikkärit, vaikka imuroinnin olin asettanut päivän tavoitteeksi. Ei vaan aamupäivän menojen ja touhujen jälkeen enää jaksanut. Mitään vahinkoa ei sattunut, vaikka se nyt tänään jäikin välistä. Huomenna sitten. Ehkä. 

Muistetaan olla itselle armollisia ja alitella välillä vähän rimoja.

Kirpsakan raikkaita syyspäiviä ja voimia arjen hasteisiin!

-Tiia

Ps. Ne joita jäi mietityttämään miten viime tekstissä mainittujen pojan päivittäisten päiväunien kanssa kävi, niin ne on nyt tosiaan siirtyneet taas ulos ja rattaisiin.. palattiin vähän ajassa taakse päin siis. Nukkuu ulkona kun tukki. Äidin (mielestäni lakisääteiseksi asetettava) lepotauko on siis myös (ainakin pääsääntöisesti) taas turvattuna! :)

Puistoterapiaa

Aurinkoista perjantaita jokaiselle ja terkkuja puistosta! Täällä istuskelen iltapäivää lähipuistossa ja metrinmittainen muruliini nukkuu vieressä rattaissaan. Puolentoista tunnin unitaistelu kotona takana ja sitten korvat sauhuten päätin lähteä pikkuvauva -aikaiseen tyyliin vaunulenkille, tässä tapauksessa siis rattaiden kanssa. Poika oli ihan valmista kauraa jo kotoota lähtiessä ja nukahtikin muutamien metrien kävelyn jälkeen. Kävelin vielä itsekseni pienen lenkin ja nyt siis istun täällä puiston penkillä.

Viime sunnuntaista lähtien on ollut vähän haastetta unille menon kanssa. Mitä se siis käytännössä tarkoittaa, niin poika ei vaan meinaa malttaa nukahtaa unille. Ihan väsyneenä sitten karkailee sängystään ja kikattelee. Juoksentelee pitkin kotia ja leikkii. Okei, ei kuulosta kovin pahalta, mutta kyllä se kostautuu sitten hetken päästä, kun itseään isoksi pojaksi luuleva pikkuinen ei jaksakkaan ilman unia loppupäivää. Eikä muuten jaksa sen äitikään. Sen verran aktiivisesta kaverista on nyt kyse, ettei hänen vauhdissaan pysy ilman taukoa. Tämän viikon oman -ajan voi siis laskea melkein minuuteissa. Iltaisin nimittäin sama juttu. Väsynyttä juoksentelua pitkin kotia. Tätä samaa siis ollut nyt joka päivä tällä viikolla. Kolmet päikkärit kuuden päivän sisällä on aika huono saldo, jos minulta kysytään.

Kyse ei ole siis siitä, etteikö poika enää tarttisi päiväunia. Tarvitsee kyllä, mutta kun ei malta.

Mikäs tässä ollessa, aurinko paistaa kauniisti, kun kesällä ja termaritee pitää lämpimänä. Ruskakin on kauneimmillaan. Ihan mielettömän kaunis syyspäivä! Toissapäivänä kokeilin tätä samaa vaunuttelukikkaa lähes kolmen tunnin taiston jälkeen. Kaikki meni loistavasti, kunnes alkoi satamaan taivaan täydeltä. Silloin oli kyllä olo kuin aasi Ihaalla. Juu, sellainen pieni itsesääli meinasi valloittaa mielen. Noh, mutta ehkä se on silloin tällöin paikallaan, kunhan vaan siitä olosta sitten nousee taas. Mutta ei ollut itku kaukana. Rattaita on nimittäin hankala saada sisälle ilman heräämistä.

Nyt jo 2,5 vuotta kotona lapsen kanssa ollessani olen huomannut aina ajattelevani tätä elämää viikon sykleissä. Viikonlopuksi mietin aina kulunutta viikkoa ja sitä, mitä on jäänyt mieleen.

Nykyään vauhti on niin huima, että välillä huimaa. Tätäkin viikkoa miettiessäni tajusin, etten oikein kerinnyt edes tajuamaan sen alkua ja nyt on jo viikonloppu. Ja mitä tästä viikosta on jäänyt mieleen?

Päällimmäisenä mielessä on vaan turhautumista ja epäonnistumista siitä, etten ole saanut lastani nukkumaan. Vaikka tuskimpa ihan oikeasti olisin voinut paljon tehdä toisin. Kaikkeni olen kokenut antaneeni. Silti. Vähän sellainen valivali -olo on meinannut ottaa yliotteen minusta. Eilen illalla kuitenkin taas tsemppasin ja yritin kääntää fiilistä ja ajatuksia. Onneksi onnistuinkin ja taas muistin, että enemmän minulla on kyllä aihetta kiittää, kun valittaa.

Usesati ammennan siitä voimaa ja jaksamista, kun mietin mitä kaikkea hyvää ja ihanaa minulle on elämääni annettu. Se oikeasti kantaa eteenpäin. Jos et ole ikinä kokeillut, niin suosittelen kokeilemaan. Tässä ihan yksinkertainen ohje.

Kirjoita vaikka ihan konkreettisesti jollekkin lapulle asioita asioiden perään ranskalaisin viivoin, mistä voisit kiittää. Jos koet, että lista on liian henkilökohtainen niin pidä se vaan omana tietonasi. Jos kuitenkin rohkenet laittaa sen vaikka jääkaapin oveen, muistat listan helpommin ja voit aina lisätä uusia asioita listan jatkeeksi. Aina kun näet listan, muistat taas kiittää.

Ai no mitä sitten jos tuntuu siltä, että mitä mainitsemisen arvoista hyvää nyt minun elämässäni muka on? Aloita silloin perusasioista. Kiitä vaikka jalasta. Joo, luit oikein..siis jalasta! Jos taas jalkasi on huono ja joudut lonkuttamaan niin kiitä siitä, että voit sentään vähän liikutella sitä ja että pääset linkkaamalla eteenpäin. Jos taas sinulla ei ole jalkaa, iloitse siitä toisesta mikä sinulla vielä on. Jos sekin on poissa, iloitse silmistäsi. Ne ainakin löytyy, jos pystyt tämän tekstin lukemaan. :)

Meni nyt ehkä vähän rautalangasta vääntämiseksi, mutta ymmärrät ehkä pointin? Jokaisella meillä on varmasti aihetta kiittää. Eikä niiden kuuluisi olla niin itsestäänselvyyksiä, kun usein ovat. Minusta ihan jo se, että hengitän tänään on kiitoksen aihe. Sen lisäksi saan listaani lukemattomia asioita. Miksi siis valitsisin valittaa päivät pitkät, kun kiitos lista on lähes loputon. Hölmö minä. Onneksi aina voi muistaa toimia toisin. :)

Kohta minun on aivan pakko alkaa herättelemään uniukkelia, mutta vastaan vielä joissakin blogeissa tällä hetkellä kiertävään haasteeseen, jonka sain ystävältäni Anulta. Hän kirjoittelee Vähänpä tiesin -blogia.

Pakko sanoa, että ensireaktioni oli vähän hölmistynyt. Nimittäin haasteena oli esitellä oma jääkaappi..

Minä olen jauhanut meidän perheen ruokailutottumuksista jo niin paljon, että tuntuu hölmöltä tähän väliin taas toistaa sitä. Lupasin kuitenkin ottaa tämän leikkimielisen bloggaushaasteen vastaan ja kuvittaa meidän jääkaapin tänne. Ihan hauskaa se olikin. Kuvasin kaapin eilen pienen peruspuhdistuksen jälkeen. Olisin toivonut, että se olisi oikeasti notkunut, niin kuin Anu ihanasti kertoi meidän kaappien tekevän. Kuitenkin se oli nyt vaan ihan perustilassa ja ei sen suuremmin notkunut. Meidän ravinnosta suuriosa löytyy kuivakaapin kätköistä, pakasteesta ja hedelmäkorista. Ne ei nyt kuitenkaan päässyt mukaan tähän osioon, joten tässä kuvat meidän eilisestä jääkaappitilanteesta.

Me säilytetään kahvi jääkaapissa. Niin kuin Anukin oli kuullut sen säilyvän parhaiten viileässä.

Heillä se on vaan kauniissa purkissa, meillä ei niinkään esteettisesti. Löfbergs Lila tummapaahto (4) on kahvi, mitä mies juo, ei oikeastaan muu kelpaa kotioloissa. Heh. Itse lopetin kahvin juonnin kesällä ja nappailen kupillisen vaan aniharvoin pahimmassa energiavajeessa. Juhlamokka on kaapissa vanhempiani ja isovanhempiani varten, kun kyläilevät. Heille ja monille muillekkin paahtoaste 4 on liikaa. Miustakin se on aika myrkkyä. Niku taas niin nautiskelee siitä. Makuasioita.

Kaapin ovessa on ollut kesästä asti pikkuinen punainen tölkki. Muuten meillä ei oo kyllä limpskaria kaapissa useinkaan.

Ainoat maitotuotteet, mitä kaapista löytyy on luomumeijerivoi ja pieni tetra kahvimaitoa, jos joku kyläilijä kaipailee kahviinsa maitoa. Poika juo maitonaan kaurajuomaa.

Ruoan lisäksi jääkaapissa on säilössä vitamiineja. Mm. Omega kolmosta ja rautaa.

HeVi ja liha osastoa.

Siinä se. Samaisen haasteen antaisin eteenpäin anopilleni, jos hänellä olisi blogi. Hän kun ruokkii päivittäin suurperhettä ja jääkaapinkin on oltava silloin suuri sisältöineen. Minulla ainakin loksahti suu auki ensimmäisen kerran nähdessäni, miten paljon siinä huushollissa on ruokaa.. Sellainen unelmajääkaappi, kaikkea paljon.

Kuitenkin haaste tulee antaa jollekkin jolla on blogi. Mieleeni tuli ystäväni Eeva. Hän asuu miehensä kanssa Aavan meren tuolla puolen ja kirjotteleekin siitä saman nimisessä blogissaan. Heidän isossa Jenkkikaapissa onkin siis Jenkkiherkkuja. Ottaako Eeva haasteen vastaan? :)

Nyt näyttääkin sopivasti rattaissa siltä, että unet on nautittu. Tämähän menikin kivasti! Suloinen pikkupää kurkkii nuhruisena, mutta iloisena.<3

Ja hei, vaikkei kiitospäivää meillä täällä päin vietettäkkään, niin muistetaan pitää mieli kiitollisena! 

Nauttikaa ruskasta!

-Tiia

ps. Kiitos jääkaapista..täällä puistossa onkin tullut jo kova nälkä. Siis kotiin syömään!