Päivätanssit

Toissa yönä ei turhia nukuttu. Meillä oli bileet. Ei siis ihan täällä meidän asunnossa, mutta meidän talossa kerrosta ylempänä. Nimittäin Matilla ja Mervillä. Ne ei oo niiden ihan oikeat nimet, mutta kovasti tavoiltaan muistuttavat heitä silloin muinoin. Lempinimet minulle infottiin jo heti alkuun edellisen asukkaan toimesta ja olen hyvinkin samaa mieltä. Naisella on mahtava röökibasso, joka raikaa läpi talon rakenteiden ja miehen jurriset -jutut kantautuvat kovaa muuten vaan. Kalja ilmeisesti maistuu ja varmaan vähän muutakin nappailevat. Aamulla vielä 7.30 kuului laskuhumalaista riitelyä ja itkua. Taitaa niillä olla joskus kaveritkin kylässä, mutta osaavat ihan keskenäänkin pitää hyvää meteliä. Näin naapurin korville ei niin kiva juttu. Valvottiin 3.30-5.30. 
Tuskimpa he tänne minun blogiini eksyvät, mutta jos itsensä tunnistavat, niin terkkuja! Oltiin hengessä mukana! (Ei ihan omasta tahdosta kylläkään). 
Eikä ne ollut ekat tällaiset bileet, enkä usko viimeisiksikään.

Niklas on parit illanvietot heiltä käynyt keskeyttämässäkin, mutta viime yönä ei vaan jaksanut.

Tämä siis vaan pohjustuksena sille, että aamulla oli silmät normaalia enemmän sikkuralla.

Meillä on Ludan kanssa lähes viikottain ainakin kerran viikossa päivätanssit. Ne alkaa yleensä minun aloitteesta. Yleensä jos olen vaan todella iloisella tuulella, aurinko paistaa ikkunasta ja kaikki tuntuu olevan kohdillaan. Hyväntuulen tanssit siis. :)

Tai joskus on tanssit silloin, kun minua väsyttää tosi paljon ja kuitenkin täytyisi jaksaa touhuta koko aamupäivä ennen päiväunia. 
Eilen meillä oli tanssit tästä jälkimmäisestä syystä.

Useimmiten me kuunnellaan J.  Karjalaista. Tykkään hänen tyylistään laulaa ja sanoituksista myös. Kuunnellaan me paljon muutakin, mutta me alotetaan aina J. Karjalaisen "Sekaisin" kappaleella. Se on meidän biisi. (Nikun ei onneksi tarvitse olla tästä katkerana, meillä on hänen kanssa omat kappaleemme). Laulan laulua Karjalaisen mukana Ludalle. Joskus Luda on sylissä ja kikattelee, joskus pidetään käsistä kiinni ja heilutaan. Eilen Luda oivalsi tanssiessa pyöriä oman akselinsa ympäri. Mussukka.

Olen koittanut opettaa ilmakitaralla soittamista, mutta se ei ole vielä uponnut. Ilmakitara on oma lemppari -liikkeeni askeettisen roboottikäsi -liikkeen lisäksi.

Välillä pistän korkkaritkin jalkaan, se on tosi hauska piristys muulloinkin kotona ollessa, vaikka imuroidessa! Yleensä meillä on kummallakin vielä yökkärit päällä joraillessa.

Parasta tanssiessa on se, että tulee niin hyvä mieli ja huomaakin piristyneensä. Ludakin tykkää, se ei siis ole vaan minua varten. Ensimmäiset yhteiset tanssit meillä oli reilut puolitoista vuotta sitten. Heräiltiin yhdessä päikkäreiltä ja kun avasin silmät, tunsin olevani maailman onnellisin pikkuinen nuhru -ukkeli kainalossani. Saman tien päässäni lähti soimaan tämä kyseinen "sekaisin" -kappale ja aloimme tanssimaan. Näky oli niin ihana minun vinkkelistäni katsottuna ja onneksi sain sen ikuistettua puhelimen kameralle. Silloin olin kyllä myös sekaisin väsymyksestä, mutta vielä enemmän pienestä ihmisestä ja onnesta!

Suosittelen päivätansseja kaikille! Vaikkei just tuntuis sillä hetkellä iloiselta, niin johan unohtuu murheet hetkessä ja huomaat hymyileväsi. :) Ja nyt ihan näin meidän kesken voin paljastaa, että olen harrastanut tätä yksinkin ennen Ludaa. Tämä ei siis välttämättä vaadi seuraa. Ja jos ei omista minkään valtakunnan musiikkimasinaa, aina voi itse laulaa!

"Jotkut menee sekaisin rock'n'roll-musiikista
Jotkut menee sekaisin alkoholista
Hei beibi, menen sekaisin sinusta

Jotkut menee sekaisin kuusta
Jotkut menee sekaisin jostain ihan muusta
Hei beibi, menen sekaisin sinusta

Sinä sekoitat minut
Paremmin kuin mikään muu
Tämä hullu maailma
Hetkeksi unohtuu.."

- J. Karjalainen 

Muutamaan kertaan jo olen maininnut kertovani minun ja Nikun kuvioista. Syy miksi haluan siitä kertoa on se, että ihmeitä tapahtuu ja ihmiset voivat muuttua. Suurin syy, miksi tahdon tästä kertoa on se, että kun meillä oli tosi vaikeaa, niin rukoilin Jumalaa: "Anna tulla mitä tahansa! Kunhan joskus vaan tästä selvitään. Ja kun selvitään, niin aion kertoa sen kaikille, mitä sinä meissä teit."  Haluan pitää lupaukseni.

Ja myöskin siksi, että ne ketkä lukevat blogiani, tietävät mistä on tultu tähän hetkeen.

Joskus teinimpänä ajattelin, että sitten vasta voin olla elämässäni onnellinen, 
kun minulla on mies.

Olin kova tyttö ihastumaan poikiin ja vedin täysin tuntein. Nämä tunteet veivät elämääni eteenpäin ja kun sitten ei tullutkaan joskus tunteita takaisin, romahdin. Täytyy pistää kyllä vähän teiniydenkin piikkiin, olihan se sellaista tunteiden vuoristorataa muutenkin. Oman paikan hakemista.

 Olin kuitenkin JO 20 vuotta, kun tapasin Nikun. Silloin mielestäni olin jo ihan aikuinen. Niku oli kahdeksantoista, ei siis enää alaikäinen. Ihan aikuinen hänkin. ;)

Kun Kotkassa (Nikun kotikaupunki) käydessäni tapasin ensimmäisen kerran Niklaksen, se hetki oli kun elokuvissa! Polvissa notkahti. Enkä muuten valehtele. Olin myyty ensi hetkestä. Unelmieni mies.

Voi sitä hetkeä.. Menin reippaana tyttönä heti esittelemään itseni. Päätin samalla, 
että hän on minun. :D

 Hyvä päätös, se piti. Pian oltiin kun paita ja peppu, lakki ja reppu, takki ja heppu..
mitä näitä nyt on. Lyömätön tiimi kuitenkin! 

No joo..ekat puoli vuotta. Sitten jo alettiin riitelemään siihen malliin, että ei se enää niin kivaa ollut. Mutta silloin kun ei riidelty, oli taas niin ihanaa. Vajaa vuosi seurusteltiin ja Niku kosi. Ajattelin: 

"Ihanaa! Unelmaani kohden!

Tämä ruskeasilmäinen nuoirimies tekee minut onnelliseksi, SITTEN kun menemme naimisiin. Siitähän tässä on vaan kiikastanut. Kaukosuhde ja kaikkea. Naimisiin tässä piti mennä ja asiat korjaantuvat, naps!"

Valittiin hieno päivämäärä 070707. (Yllättäen muutama muukin oli valinnut saman päivän.) 

Alettiin järjestää juhlia ja välillä riideltiin taas niin, että mietittiin kumpikin, että kannattaako enempää järjestää.. tuleeko tästä sittenkään koskaan hyvä.

Päätöksessä kuitenkin päätettiin pysyä. Naimisiin me mennään!

Hääpäivä oli tosi ihana! Se oli oikeasti niin hieno! Ja vaikka satoikin välillä, niin juhlat onnistui paremmin, kuin hyvin. Kaikki meni nappiin. Ja sain vihdoin Nikun omakseni. 

Yhteinen elämä alkoi ja minulla oli omat pilvilinna -ajatukset avioliitosta. Nikulla sitten omansa. Minä ajattelin, että nyt tehdään kaikki yhdessä ja joka päivä korvista nousee sydämiä. Niku ajatteli, että nyt hän voi mennä ystäviensä kanssa enemmän ja muutenkin tehdä niin kuin huvittaa. Hän oli kotoota muuttanut nuorimies, ei häntä näin vain kahlittaisi. Kaksi ääripäätä siis. Eihän siinä hyvä ollut sitten kummankaan. Toinen meni ja toinen itki.

 Niku alkoi ihmetellä, kun minusta tuli kauhea nalkuttaja. Koskaan ei ollut hyvä. Eikä oikeasti ollutkaan.

Eihän siitä mitään tule, jos kuvittelee löytävänsä onnen vain toisen kautta. 
On elettävä itsekkin.

Eikä kyllä Nikunkaan meininki ollut mitään kypsän, sitoutuneen aviomiehen menoa.

Jälkeenpäin tajusin, että olin ihan läheisriippuvainen Nikusta. Elin sellaisena ameebana kiinni hänen kyljessä ja hengitin sitä kautta. Loppujen lopuksi Niku sitten yritti vaan tukahduttaa tämän ameeba -tartunnan siitä kyljestä. Päästä minusta eroon. Siitä oli haaveilemani onni kaukana.

Meidän riidat muuttui krooniseksi ja olin siinä vaiheessa vaan enää hailakka haamu iloisesta itsestäni. Sairastelinkin koko ajan. Töissäkin sain työkavereilta ansaitun lempinimen "saikku -Tiia". Olin vuonna 2009 enemmän sairaslomalla, kun töissä. Joskus riitojen jälkeen lähdin yksin kävelylle ja päätin, että kävelen rantaa pitkin niin pitkälle, että hukun. Tai katselin kellosta, että vieläkö metrot kulkee, jospa hyppäisin alle. 

Ei ihan järki enää kulkenut terveen lailla.

Sitten koitti marraskuinen perjantai. Niku oli aloittanut koulun Pajulahdessa ja oli siellä ensimmäisen kouluviikkonsa. Odotin perjantaina miestä kotiin, tekemäni makaroonilaatikon kanssa, mutta hän kertoikin, että oli viikon aikana päättänyt, ettei enää tarvitse minua elämäänsä. Ei haluaisi enää tulla kotiin ja menikin sitten koulusta viikonlopuksi suoraan Kotkaan vanhemmilleen mietiskelemään.

Silloin mulla pimahti ja aloin pakata laukkuja. En ansainnut tälläistä! Olinhan tehnyt ihan kaikkeni ollakseni täydellinen vaimo! Tein aina ihan kaiken Nikun puolesta. Unohdin vain itse elää.. Mutta sinä perjantaina pakkasin Niklaksen jokaikisen vaatekappaleen likapyykkejä myöten kassiin ja laitoin parvekkeelle odottamaan noutajaa. Perään pistin tekstiviestin:

"Sun laukut on nyt pakattu. Päätä haetko ne vai mennäänkö ulkopuolisen kanssa selvittämään tilanne."

Mä en ikinä, ikinä, ikinä elämässäni ollut ajatellut eroavani. En ikinä olisi kuvitellut sen tapahtuvan minulle. 

Se oli täysin periaatteitanikin vastaan.

Niklas vastasi mietinnän jälkeen, että hakee kamansa ja muuttaa ystävänsä luokse 
"Ei tässä ole enää mitään puhuttavaa." 
Se oli siinä se liitto. Mitään asioita ei koskaan selvitetty. Jäin nallina kalliolle. 
Olin yksin ja onneton.

Niklas sanoi vielä, että ei rakasta minua, ei ole varmaankaan koskaan oikeasti rakastanut ja ei todellakaan enää koskaan tulisi rakastamaan. Karua kuulla. Lähti tuhkatkin pesästä.

Jäin siis yksin selviytymään. Elämä oli pyyhkäisty mattona jalkojen alta. Kaikki mihin olin nojannut, oli mennyttä. Kaikki mitätöity. Se oli kuin Niklas olisi kuollut minun elämästä. Oikeasti vaan sillä erolla, että hän vielä eli ja inhosi minua..

Asuin Joulun yli vanhempieni luona. En voinut yksin mennä meidän kotiin. Seinät siellä huusi: "Sut on jätetty, sä olet yksin. Sä olet epäonnistunut, typerys!".

Mä en varmaan olisi selviytynyt ilman perhettä ja ystäviä. Mutta olin niin tyhjä ja rikki, että ennen kaikkea ilman Jumlaa en olisi jaksanut enää elää. Hyvä, kun henki enää minussa pihisi. Toivoin kyllä salaa, ettei sekään enää pihisisi. Toivoin saavuttavani sen sillä, että en enää juurikaan syönyt mitään. Hiljaiset rukoukset piti minut kuitenkin hengissä ja se, että ihmiset ympärillä tarkistelivat tilaani. Muuten olisin vaan kuihtunut peiton alle värisevin luin. Siis oikeasti.

Kun sitten ajan kanssa vähän voimistuin, muutin takaisin kotiin ja jääkaapistakin heitin vihdoin roskikseen sen erittäinkin pahasti homehtuneen makaroonilaatikon vuokineen päivineen. Sen Nikulle 2 kk sitten valmistamani. Kuulin myös samoihin aikoihin Nikun aloittaneen uuden suhteen. Se hajoitti kyllä.

Jonkin ajan kuluttua kirjoitin Nikulle kirjeen jossa kerroin, että en enää roiku hänessä. Semmoisen "hyvää loppuelämää sulle" -tyyppisen kirjeen. Katkerana kuitenkin tilitin, että minua ei olisi saanut kohdella huonosti. Perään listasin asioita, mitä hän oli saanut minut kokemaan. mm. että olisin tyhmä tai ruma. En kokenut yhdessä olomme aikana olevani kovinkaan kaunis hänen seurassaan ja tunsin katseestakin, etten kelvannut. Ei semmoinen itseluottamusta lisännyt. Siksi kirjoitin perään myös listan, mitä samalla puhuin myös itselleni: 

"Minähän olen kaunis, sydämellinen, hauska, fiksu, huumorintajuinen jne.." 

Ihan kaikkea, mitä hyviä piirteitä ihmisessä ikinä voisi edes olla. Vaikka en kaikkea sitä olisikaan. Mutta se auttoi ja rupesin uskomaan itse myös niihin asioihin. Hyvä kirje siis. Myöhemmin kuulin kyllä, että Niklas oli sen repinyt. Mutta mikä tärkeintä, minua se auttoi jatkamaan eteenpäin! ;)

Asioista ei edelleenkään oltu puhuttu mitään ja olin ilman Niklasta selvitellyt omaa osuuttani asiaan. Kävin terapiassakin. Se teki tosi hyvää ja siitä alkoikin mielenkiintoinen, mutta raskas matka minuun itseeni. Sain sieltä tosi hyviä eväitä. Pääsin taas jaloilleni. 

Aika oli ehdottomasti elämäni raskainta. Eikä sitä helpottanut seikka, että aineenvaihduntani oli mennyt totaalisen lukkoon syömättömyyteni takia ja vastareaktiona olin normaalipainoni lisäksi saanut vielä yli 10 lisäkiloa. Lähinnä kipeän tuntuista nesteturvotusta. Niveliinkin koski. Voin kertoa, että nuorta naista tässä kohtaa viimeistään alkaa masentamaan. 
Lääkäri kertoi vievän vuoden päivät, ennen kuin tilanne tasaantuisi. Jes.

Lisäksi minulle puhkesi aikuisiän akne. Sehän siitä hetkestä vielä puuttuikin. Yritin pysyä positiivisena, mutta olin oikeasti todella masentunut. En ennen sitä ollut koskaan ymmärtänyt masentuneita ihmisiä. Ajattelin, että jospa he nyt vain alkaisivat hymyilemään, niin kyllä se siitä iloksi muuttuisi. Mutta nyt ymmärrän, mitä se on..siitä ei pelkästään päivätansseilla pääse yli.

Olimme kaikenkaikkiaan lähes vuoden pitämättä mitään yhteyttä. Se aika oli ollut yhtä kipuilua. Olin kuitenkin oivaltanut itsestäni todella paljon asioita ja vihdoin tajunnut, ettei onnea löydä toisen ihmisen kautta. Täytyy ensin oppia seisomaan omilla vahvoilla jaloillaan. Niin vaan voi olla toisen tasavertainen puolisko.

 Nikulla on tältä kyseiseltä ajalta oma tarina kerrottavanaan. Mutta lyhkäisesti, ei elämä hänelläkään helpoksi muuttunut eron myötä. Ei se onnistunut, että jätti vaan kaiken taakseen. Ei unohtaminen onnistunutkaan. Hetken oli muka parempi, mutta ei sittenkään. Hänellä oli myös rankka vuosi takana syömishäiriöineen ym. Mutta kun hän oli tajunnut, kenen puoleen kääntyä, kun mikään muu ei enää auttanut, niin solmut alkoivat aukeamaan. Niklas oli alkanut taas rukoilemaan. Hän katui, mitä oli tehnyt minulle ja minkälainen oli ollut. Halusi pyytää anteeksi ja selvittää asiat.

Ensin en uskonut hänen muuttuneen, mutta kun tapasimme pitkän ajan jälkeen, näin hänessä todella aidon muutoksen. Hän oli juuri sitä, mihin joskus rakastuin, mutta paljon enemmän. Ne piirteet, jotka olin silloin aluksi hänessä nähnyt, olivat nyt tulleet vielä voimakkaammin takaisin esiin. Ja ne silmät. Ne oli lämpöiset ja aidot. Viimeksi ne olivat jäätävän kylmät.

Huomasin, että hän katui oikeasti ja oli kasvanut mieheksi. Vihdoinkin oikeasti siksi unelmieni mieheksi.:)

Monien kiemuroiden ja sattumien kautta, päätettiin että mennään selvittämään asiat yhdessä pariterapiaan. Ensimmäisen käyntikerran jälkeen päätettiin, että me yritetään uudestaan. Oli todella outoa seurustella ex -miehensä kanssa ja vielä salassa, kun en halunnut aluksi kenkään tietävän yhteenpaluusta. Olihan Niklas ollut vielä hetki sitten elämäni k*sipää.

Onneksi päätettiin palata yhteen. Päätettiin myös mennä uudestaan naimisiin kuukausien "koeajan jälkeen". Kihlat jäi tällä kertaa välistä. Kesällä 2010 meillä oli hissukseen pieni siunaustilaisuus Herttoniemen rannan aallonmurtajalla. Paikalla oli vain muutama ystävä ja perheet. Niin ja meille tärkeä pastori, joka yhdessä seurakunnan tapahtumassa (minne "sattumalta" menimme) ympäripuhui meidät menemään pariterapiaan. Pisteet siitä hänelle. ;) Yhdet kermakakkuhäät olimme jo viettäneet, niin tämä tuntui hyvältä ratkaisulta juhlistaa tilannetta nyt kaiken jälkeen. Minusta kaikki tapahtunut oli armoa. 
Jumalan hyvyyttä. 

Jokaisella on oma tarina. Tämä oli lyhennettynä meidän tarinan alku.

Jokainen elämäntilanne ei hymyilytä. Uskon kuitenkin, että ihminen on niin kovaa tekoa, että kestää välillä suurempiakin taakkoja, kuin itse uskoisi.

Ja kun selviää taakastaan, jaksaa taas seistä entistä vahvempana.
Niin ja hymyillä. 

Voimia loppuviikkoon!