Viikkojen huminaa

Keuhkokuume karistettu! Tuntui niin hienolta olla taas terve. Oikeesti. Vähän oli aluks sellainen Fenix -lintu olo. Tunnettehan tarinan siitä linnusta, joka palaa tulessa ja nousee sitten tuhkan keskeltä entistä ehompana ja lähtee taas uuteen nousuun? Tai jotenkin noin se meni, olen tainnut unohtaa itsekin.. Heeh. Jokatapauksessa, huippua olla terve!

Puolitoista viikkoa sängynpohjalla oli siis ihan tarpeeksi. Kiitos. Viikonloppuna oli onneksi vastapainoksi kivaa tapahtumaa. Pari työjuttua (kakkuhommia) ja sitten lauantaina oli Greenstreetin latojuhlat. Itse yrittäjän, sekä yrityksen synttärit vietettiin samaan hengen vetoon. GreenStreet on siis yritys, jonka kanssa olen ryhtynyt/ryhtymässä koko ajan enenevissä määrin yhteistyöhön. 

Latojuhliin pukeuduttiin teeman mukaisesti. Hattuja ja farkkua vilahteli. Niin ja ruutupaitaakin. Oli kivat juhlat ja kaikin puolin niin herkut tarjoilut. Sain kunnian tehdä juhlaan raakakakut. Yksi oli oma reseptini ja kaksi muuta kakkumestari Heidin. 

Dj soitti koko illan hyvää musiikkia ja jokainen näytti viihtyvän. 

Myöhemmin illalla sain vielä tanssittua jalat rakkuloille ystäväni keikalla, kivaa siis oli. 

Pikkumussukka oli siis koko viime viikon poissa kotoota. Pitkä aika noin pienelle! Ja äidille tietty! Oli iso ikävä poikaa ja oli ihana, kun hän taas sunnuntai -iltana tuli takaisin kotiin. Ehkä ensimmäistä kertaa en saanut kokea hänen suunnaltaan minkäänlaisia "poissaolo" -raivareita, kun tuli reissusta kotiin. Mikä oli ihan huippua. Sain vaan senkin edestä pusuja ja haleja. Otin kaiken ilolla vastaan. 

Maanantai -iltana päiväkodin jälkeen alkoi kuitenkin poika vaikuttamaan kipeältä. Itki vaan ja kuumeni. Istuttiin autossa matkalla paikasta A paikkaan B ja ei aikaakaan kun röhäyskäinen poika oksensi mahalaukkunsa tyhjäksi. Ei se ollut oksutautia, vaan johtui siitä yskästä ja limasta. Poika oli siis hyvää vauhtia tulossa tosi kipeeksi.. Onneksi itse olin juuri tervehtynyt, niin olen pystynyt häntä hoitamaan kotona. Päiväkotiin vienti ei ole tietenkään ollut mahdollista. Keskiviikkoiltana käytiin lääkärissä ja kotiin tultiin korvatulehduksen ja antibioottien kera. Tässä siis tämäkin viikko mennyt kotona. Melkeen meinaa ressiä pukata, kun on kerääntynyt kasaan  niin paljon tekemättömiä asioita sairasteluiden vuoksi. Huuh.. No jospa ensiviikolla oltais kumpikin terveinä.

Korvatulehduksesta huolimatta hymy on herkässä pienellä musiikkimiehellä.
(Tukka kaipais ehkä vähän saksia..)

Jäi kyllä harmittamaan aika isosti se, että ihanan ystäväni Eevan ollessa täällä kaksi viikkoa miehensä ja pienen vauvansa kanssa sairastelin siitä ajasta 1,5 viikkoa ja näkemiset jäi todella vähiin. Nyt maanantaina kerittiin pikaisesti sanomaan viimeiset moikat, samalla kun putsasin itkevän pojan päältä oksennusta.. Tiistaina he lensivätkin jo takaisin kotiin, lämpöiseen Kaliforniaan. Mulla on sinne aivan jatkuva ikävä. Kolmesti olen siellä päässyt kyläilemään ja viime kerrasta on nyt kaksi vuotta. Oltiin siellä silloin perheenä pari viikkoa. Ihana paikka. Ehkä taas pääsen joskus sinne.. 

Ainakin on jo valmiiksi ikävä suloista Plattin perhettä.<3 

Oli ihana nähdä, edes ne muutamat kerrat reissun aikana. Ja ihanaa oli etenkin tavata pieni herra Jaden! Mikä sulopää!

Niin ja hei, eilen sain ilon olla mukana Radio NRJ :n iltapäivässä, Tuija testaa -osuudessa. Testailutin Tuijalla raakakakun tekoa liputtaen samalla Greenstreetiä. Oli kyllä hauskaa. Jos missasit kyseisen osuuden, voit kuunnella sen NRJ Finlandin sivuilta. 

Tänään saatiin korvatulehduspotilaan kanssa meille yökylään nuoremman siskoni maailman suloisin pieni karhunpoikanen! Tai oikeastaan koira, mutta se näyttää aivan pieneltä karhulta. Tifa nimeltään. (Ensikohtaaminen meillä oli hänen kanssaan maanantaina, ennen sitä oksu -tilannetta..) Mutta kyseessä on siis aivan järkyttävän suloinen karvapallo! Luda on innokas koiranhoitaja. Heistä tuli heti ihanat ystävykset. Tervetuloa perheeseen Tifa.<3

Maininnan arvoista on vielä se, että mulla oli tänään päivällä ihana pieni tauko kotihoitajan roolista, kun poika nukkui pitkät pätkät päiväunta. Blogi päivittyi, varpaan kynnet sai pinkin lakan ja vatsa täyttyi hyvästä. Kehittelin aamupäivällä herkullisen maapähkinävoi raakakakun ja olihan sitä nyt maisteltava. Ja otettava vähän lisääkin.. Täytyy tehdä samaa herkkua uusiksi ja napata reseptikin päästä paperille. Josko saisin jokupäivä jopa päivitettyä surullisesti keväällä tyssännyttä ruokablogiani.. voi sitä. 

On kyllä aivan hullua miten nää viikot vaan vierii..taas on yksi lopuillaan.

Ihanaa, että tää syksy on ollut näin lämmin.. Minusta näin saa jatkua..

Mutta hei, mitä teidän syksyyn kuuluu? Olis ihana kuulla teistä taas.. :)

Aurinkoista loppuviikkoa jokaiselle! 

Tsau!

-Tiia

Eikä siinä vielä kaikki

Huh, aika lentää.

Elokuu vaihtui syyskuulle, että humps vaan.
Ihanan lämmin kesä takana. Historiallisen lämmin. Pitkästä aikaa moneen kesään pääsin nauttimaan useasta kesäillastakin, mikä oli todella ihanaa. Katselin auringonlaskua ja kävin jopa yöuinnilla.
Se on yhteishuoltajuuden mukana tullut plussapuoli, että itselle on tullut yhtäkkiä enemmän omaa- aikaa. Väillä, vaikka "pakollista" tekemistäkin on kädet täysi, niin on ollut pakko vapauttaa itseni myös ihan vaan nauttimaan. Ja siis oikeastikkin pakko niin on ollut tehdäkin, että on taas jaksanut.
Säiden puolesta siis aivan tosi kaunis kesä takana, henkisesti kylläkin rankka. Sanoinkuvailematon määrä asioita päässä käsiteltävänä ja ihan hurja työmaa oman elämän raiteilleen palauttamisen kanssa..

 Tosiaan, kolmio pakattiin heinäkuun puolella laatikoihin ja heinä- elokuun vaihteessa oli muutto. Tavarat on suurimmaksi osaksi purettuna nyt kaksioon, mutta onhan noita nyssäköitä ja muuttolaatikoita tuolla vielä..

Pakko vaan sanoa, että hyi ja yök. Muutto nyt on aina vaan niin epämielyttävää puuhaa. Uuvuttavaa. Etenkin jos käy jo valmiiksi säästöliekillä. Tietenkin hyvä puoli on, että tulee tehtyä kunnon suursiivous siinä samalla ja väsymyksissään on sitten helpompi luopua kaikenlaisesta romppeesta ja sellaisesta turhasta kaapintäytteestä, mikä on vaan lojunut jossain ja turhaan odotellut käyttöönottoa. Olen halunnut sellaisen puhdistuksen tehdä jo pitkään, mutta jotenkin nää vuodet on olleet niin ruuhkaiset kaikkine käänteineen, ettei kertakaikkiaan ole rahkeet riittäneet. No, ei olis välttämättä nytkään ollut voimia, mutta tosipaikan tullen sitä vaan jostain aina kuitenkin löytyy. Ja avun kanssa tietenkin. En mä yksin olis millään pystynyt mun pikku termiittini kanssa mitään tekemään. Ja vaikka kyseessä on niin suloinen mussukka, niin vastapainoksi hän kyllä osaa tehdä tuhojaan. Esim. kun olin saanut jotain pakatuksi, niin hän hoiti hienosti tavarat laatikoista takaisin vapauteen. Lattialle levälleen..

Siispä. Kiitos jokaiselle kultaiselle käsiparille, jotka oli muutossa apuna. Pakkauspuolella, hoitoapuna ja loppusiivouksessa. Henkisestä tuesta saa myös kiittää monia. Oikeesti, mulla on niin mielettömiä ihmisiä ympärillä. Huh.

Kolmisen viikkoa sitten muutettiin vihdoin tähän uuteen kotiin ja samoihin aikoihin alkoi päiväkoti pojalla. Se oli jossakin kohtaa mulla päässä ihan sellaisena kauhuskenariona, että nää kaks isoa asiaa tapahtuisi päällekkäin ja yritin välttää sitä kaikin tavoin. Oli kuitenkin luovuttava ajatuksesta, että nää jutut olis jotenkin helposti vaan itsellä valittavissa. 

No nyt käytännössä sitten.. Onhan tää jonkin tason kauhua ollut seurata vierestä pienen ihmisen sopeutumista näihin isoihin asioihin. Valmiiksikin jo niin isoja muutoksia ollut tässä meneillään.

Äitinä olenkin sitten saanut kokea niiden tunteiden purkautumista ja ihan kirjaimellisesti nahoissani. Kiukuttelua, umpiväsymystä, epävarmuutta ja välillä harmitusta aiheuttaa ihan vaan vaikka se, että olen hetkellisesti poistunut paikalta, ihan pelkästään toiseen huoneeseen.

Päiväkotiin jääminen on onnistunut päivittäin eri meiningillä. Useimmiten poika on jäänyt koko aamupäiväksi suremaan, mutta onneksi kuulema päiväunien jälkeen toipunut tilanteesta ja esittäytynyt ihan uutena pikkumiehenä. Päiväkodin hulinaan tottuminen on vienyt omaa rauhaa rakastavalta pieneltä voimia niin, että alkupäivinä hän nukahteli ruokailuaikoina ruokapöytään ja hänet oli muutamia kertoja kannettu siitä suoraan päiväunihuoneeseen. Pikku muru. Kotiin tullessa on sitten pääsääntöisesti mun päälle tullut sarjatulella pikkuautoja ja puupalikoita.. Mulla on ollut reidet myös ihan mustelmilla, kun tästä pikku jässikästä nimittäin löytyy voimaa enemmän kuin uskoisi. Hänellä kun ei ole juurikaan sanoja kertomaan tuntemuksistaan, niin mottailu on ottanut silloin sijaa. Pientä protestointia. Ja ymmärtäähän sen, vaikkakin jokseenkin on ollut välillä raskasta.

Päivökodin henkilökunnan on ollut vaikea uskoa näitä kuvailemiani purkauksia, kun poika on niin enkelinä siellä. Ehkä tämä tästä tasoittuu.. Koville on ottanut meillä kummallakin, mutta mä luulen, että me selvitään tästä ja kun saan vaan kunnolla kodin kuntoon, niin sekin alkaa enenevissä määrin tuntumaankin siltä. Myös pienelle miehelle. 

Päiväkodin jälkeen bongaillaan autoja ässän kulmalla. Vähän mustelmareisin.

Omat fiilikseni muuton ja päiväkotiarjen alkamisen myötä oli varsinkin aluksi myös todella erikoiset.

Oon kova analysoimaan kaikkea ja jotenkin lisäksi mun ajatuksia selkeyttää aina se, että löydän jonkun vertauskuvan asioille. Tämän jakson olen nimennyt teemalla "Tiia ihmemaassa". Oon nimittäin huomannut olevani vähän turistina. Omassa elämässäni siis. Siltä musta on tuntunut. Oon ollut jo jonkin aikaa tällaisessa murroksessa, mutta nyt kun koti ja arjenkuvakin muuttui, niin tää ihmemaa aukesi. Siihen kun lisää päälle työkuvioiden alkamisen niin hupsista keikkaa.

Käytännössähän mun elämässä on tämän vuoden sisällä muuttunut lähes kaikki perusasiat. Lapsuuden perhe, ystävät ja lapsi, sekä mun usko Jumalaan on säilynyt ennallaan. Ja joo, silmien väri on edelleen myös sama. Mutta muut jutut on kyllä ollut isossa väännössä ja muutoksessa. Oon joutunut luopumaan paljosta. Paljon vanhaa itseäni on kyllä myös palautunut ja uutta tullut tilalle, mikä on hyvä. Mutta tässä isojen muutosten keskellä sitä on vaan jotenkin vähän hukassa. Mä olen paljon vaan möllöttänyt, haahuillut ympäriinsä ja ihmetellyt elämääni.

"Kuka, missä, miksi, kenen elämää, miten ihmeessä.."

 Huomasin, että mä oon oikeestaan aika uupunut kaikkeen. Ehkä eniten uuvuttaa jaksaminen. Koko ajan on vaan pitänyt jaksaa. Ei oo oikeestaan ollut vaihtoehtoja. Tai ainakin musta on tuntunut siltä. Aina jos mä en jaksa, niin jonkun muun on jaksettava. Mutta nyt huomaan, että kun päivähoito alkoi, niin annoin itselleni luvan osa -aikaiseen uuvahdukseen. Iltapäivästä aamuun tietenkin taas jaksamisen tulisi jatkua.

Mä tajusin, etten mä ole kolmeen ja puoleen vuoteen juurikaan onnistunut rentoutumaan..
Tai muistan mä oikeestaan viime Joulukuulta yhden illan, kun mä hehkutin ihan mun instagramiin asti, että "Pitkästä aikaa sohvarentoilua.." tms. Silloin muistan mulla olleen aidosti rento -olo, mutta siitäkin on jo pian kulunut vuosi..
Lisäksi en oo nukkunut kunnollisia unia aikoihin ja kaikki on ollut jotenkin vaan yhtä suurta härdelliä. Nyt olinkin sitten vaan minä ja MUN omaa- aikaa.  

Ja nyt hetki sitten yhtenä viikonloppuna (kun poika oli isällään) sain nukutuksi kymmenen tuntia ja kertaakaan heräämättä. Oikeesti..sitä on varmaan vaikea käsittää, että se on jollekkin niin iso asia. 

Mutta mulle se oli juhlapäivä. Jatkoin juhlapäivääni tekemällä muitakin asioita, mitä en ollut aikoihin tehnyt.

Mun päässä on soinut jo melko pitkään se TV -shopin mainosmiehen ääni..
"Eikä siinä vielä kaikki!" Tiedättekö sen?
Se mies siis, joka esittelee jonkun megatuotteen ja kun se on esitelty, niin johan on kylkeen tulossa liuta lisää tuotetta.. sit se hokee sitä lausetta:
"Eikä siinä vielä kaikki!"
Ja loppuun vielä joku huipennustuote.. You know. Se mies.
Sama tyyppi on ollut mun pään sisällä jo tässä jonkun matkaa..aika pitkään itseasiassa.

Elokuu kului melko samalla kaavalla, välillä purkasin muutaman muuttolaatikon ja jatkoin siitä sitten"teen just mitä nyt vaan haluan" -meiningillä. On tuntunut, että noin pääpiirteittäin olen vähän pakoillut. Henkisesti. Lähinnä omaa elämääni ja siihen liittyviä haasteita. Taustalla on kytenyt se uupumus koko ajan..sitäkään en ole jaksanut miettiä. Kunnes, noin puoltoista viikkoa sitten mulla nous tosi kova kuume. Mä olin joka päivä vajaan 40 asteen kuumeessa. Buranalla sain aina hepotusta ja sit taas jatkui sama korkea kuume. Poika oli osana sellaista hoitopalapeliä, että ihan sydäntä riipasi. Onneksi siis kyseessä perheeni ja pojan isä, mutta jokaisella omat työnsä, niin palapeli on ollut ihan pakollien. Päiväkodin päätteeksi aina joku eri henkilö haki ja joku leikitti iltapäivän ja joku sitten otti yöksi hoitoon ja vei aamulla päiväkotiin.. Musta itsestä ei ollut yhtään hoitajaksi. Vaikka hoitajat koostui onneksi Ludan läheisistä, niin silti vaihtuvuus oli aika rankkaa pojalle ja lisäks mulle iso stressi, kun piti aina päiväksi kerrallaan soitella paletti kasaan. Neljä päivää kuumeiltuani musta tuntui että nyt ei oo asiat kunnossa. Oli pakko lähteä päivystykseen. Olo oli niin kipeä, että mä mietin jo ihan oikeesti kuolemaa. Rukoilin ja mietin mm. pojan kohtaloa sitten, kun mä poistun. Muutenkin kävin vaan läpi ihmisiä ja hyvästelin muutamat jo valmiiksi henkisesti.. Siis olin vaan niin kipeä ja joo, kuumehöyryissä. Onneks ei ollut vielä mun aika lähteä ja mun ajatukset oli vaan osa kuumesekoilua.  Keuhkokuvan perusteella multa löytyi keuhkokuume ja sain siihen heti lääkityksen. Meni vielä neljä päivää, että lääke alkoi puremaan ja olo vähääkään helpottumaan.. Nyt tämän viikon poika on ollut isänsä vanhemmilla.. ja mulla meinaa sydän solmuttua ikävästä. Viime viikkoinen hoitajahärdelli ja nyt viikko pois kotoa sisältäen lisäksi siis isi -viikonlopun. Mutta onneksi kyseessä on niin reipas pieni mies. Täytyy nyt vaan asettaa tää paraneminen etusijalle..ja tietenkin parasta, että pojalla on ollut nyt tasainen viikko, saa hänkin levätä. Onneksi pojalla on paljon perhettä ympärillä, joka mielellään hoitaa touhulaista. Hän on hyvissä käsissä, vaikkakin mulla on järjetön ikävä. Mut sitten kun seuraavaks nähdään niin oon terve ja sit halitaan.

Jotenkin mä osasin arvaillakkin, että näin kävisi, että saattaisin hetkellisesti vähän hukkua kaiken tapahtuneen alle. Ja täällähän mä olen edelleen, täytyy vaan kaivautua ylös.
Käsittääkseni jo ihan pelkästään kotiäitiyden päättyminen yleensä laukaisee ison kriisin. Ja tässä kun on sen lisäksi ollut tapahtuma jos toinenkin.. Ei se ole ihme jos kroppa vähän tilttaa ja pakottaa itsensä lepoon. Tää keuhkokuume nyt on voinut tulla mistä vaan, mutta kyllä kroppa on ollut väsyksissään varmasti vastaanottavaisempi. Stressihän on myös yksi hyvä keino heikentää omaa vastustuskykyä..

On vuosi aikaa siitä, kun saatiin pojalle diagnoosi FraX -syndroomasta. Vaikka tuntuu, että elämä on iskenyt tämän naaman asfalttiin useita kertoja vuoden sisään, niin kaikesta on kuitenkin selvitty.  Tuntuu hyvältä olla tänään tässä, kun moni juttu on kuitenkin nyt takana. Edessäkin, mutta noi jo tapahtuneet jutut ei enää koskaan tuu tapahtumaan uudestaan ja se tuntuu hyvältä tietää. Perspektiiviä elämään on taas tullut lisää, eikä se ole mielestäni koskaan huono asia. Täytyy nyt alkaa kovemmin ottein poistamaan sitä TV -shopmiehen ääntä mun päästäni.. En oikeestaan nyt jaksais enää kuunnella sitä samaa fraasia. Kyllä ne mainoksetkin onneks aina aikanaan loppuu ja sit alkaa jotain muuta. Nyt kiitos, jotain muuta. Niin ja täytyy enenevissä määrin ottaa taas haltuun   Onnenrusina -mentaliteettia. Musta se on aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Heh.

Minä <3 mun syyssaappaat

 Tänään on ollut taudin jäljiltä jo melko hyvä happi ja oon ollut ihan ihmisten ilmoillakin. Loppuviikoksi on kaikkea kivaa tiedossa, niin eiköhän viimeisään silloin ole jo valmis taas juhlistamaan elämää. Tietenkin mun uusissa superhienoissa syyssaappaissani. Hah.

Ei mulla just nyt (tän kilometrikirjoituksen jälkeen muuta), kun että muistakaa lepäillä!

Ja hei vielä loppuun kiitos, kun olette olleet kärsivälliset ja pysyneet aktiivisesti mukana, vaikka mun päivitystahti on ollut hitain ikinä.

Kiitos myös mitä ihanimmista ja kannustavista viesteistä niitä lähettäneille.

Halein, Tiia

ps. Ah miten ihanan poukkoileva ja sekava teksti.. Noh, samaa settiä kirjoittajansa kanssa, joten tällä mennään. Hah.

Daddy´s little girl

Viime viikonloppu meni hääteemalla. Yhden parhaimman ystäväni veli meni naimisiin ja sain olla mukana viettämässä heidän kaunista ja ikimuistoista päiväänsä. Sain myös kunnian leipoa hääparin kakun ja vieraiden kuppikakku -leivokset. Yhdeksänkymmentä kuppikakkua. Sinne humahti monta kiloa meijerivoita sokerilla höystettynä.

Ystävyyttä jo 18 vuoden takaa.<3

Sain vihdoinkin pukea uuden mekon päälle ja korkkarit jalkaan. Lisäksi kotiäitiä piristää kivasti myös välillä laittaa naamaa koreaksi. Ja vähän jalalla myös, jos tilanne tulee. Ja sellainenhan loppuillasta tuli.

Loppukeväästä kirjoittelinkin jo ajatuksiani kyseisiin häihin liittyen. Selvisin päivästä mielestäni ihan hienosti. Toki otti tunteisiin ja monessakin kohtaa itkinkin seulan lailla, mutta kuitenkin. Jokainen muukin vieraista itki, oli todella herkkä tunnelmaiset häät.
Morsian oli Australiasta, joten häät oli kovin jenkkityyliset ja kauniita puheita oli paljon. Bestman ja sulhaspojat pistivät puheissa parastaan ja lopuksi sulhanen rutisti irti loputkin kyyneleet juhlavieraiden silmistä omalla kauniilla puheellaan.

Hääparin yhteisen tanssin lisäksi nähtiin myös morsiammen ja hänen isän yhteinen tanssi. Heidän tanssin aikana mietin paljon ylipäänsä isän ajatuksia oman tyttären luovuttamisesta toiselle miehelle. Sitä kuinka maailman eniten isä toivoo tyttärelleen vaan ja ainoastaan parasta ja kuinka ennen häitä tulevaa vävyä mitä luultavammin mittaillaan, koetellaan ja varmistellaan varmasti luotettavaksi henkilöksi pitämään omasta kalleimmasta aarteestaan parasta huolta elämän loppuun asti. Tässäkin tapauksessa hehkui jo kauaksi, että kyseessä oli todella "Daddys little girl". Eikä siis pelkästään vaan taustalla soineen saman nimisen kappaleen takia. Sen vaan näki isän katseesta. Kyseisellä isällä ei kuitenkaan ole mitään syytä huoleen ja uskonkin hänellä olevan varmuus siitä, että tytär päätyi hyviin käsiin. Tanssi pisti kuitenkin omat ajatukseni liikkelle. Itsekkin myös isäni tyttönä.

Häiden jälkeen oli kyllä takki tyhjänä. Ei pelkästään yötä myöten tanssimisen takia vaan myöskin elämä ylipäänsä mietitytti ja tunteet oli kuitenkin olleet niin koetuksella pitkin juhlaa. Siinä hommassa kun on kyse elämän mittaisesta lupauksesta ja vähän omalla kohdallani tyngäksi jäänyt se kaari. Ei mikään helpoin paikka seistä.






Päällimmäiseksi jäi kuitenkin hyvä mieli ja olin vilpittömästi onnellinen, kun he kaksi saivat toisensa. Upea pari ja upea ilta, eikä sateisen harmaa sääkään pystynyt sitä pilaamaan.

Tulevana maanataina on kulunut seitsemän vuotta omista häistäni. Ajattelin aamutuimaan käydä Lidlissä ostamassa varrellisen mopin. Se on maanatain tarjous. Toivottvasti niitä on vielä jäljellä, kun menen. Harmittaa kyllä jos ei ole. 

Huikeasta moppitarjouksesta huolimatta, luultavasti muuten ihan tavallinen maanatai, siinä missä ne muutkin.

Elämä on välillä vähän kummallista.

No mutta, kunnon mopille olis nyt todella tarvetta. Nykyisestä kun on varsi katki. Se on just sopiva pojan siivousleikkeihin, mutta vaikka itsekkään en ole kun puolimetriä poikaa pidempi, niin selkähän sillä moppaillessa kipeytyy. Ja tiedättekö mitä! Kuun lopussa olis suursiivouksen paikka..
Nimittäin meitä odottaa pojan kanssa uusi koti! Vihdoin! Ja vielä just lempparialueeltani.

Sitä ennen on kyllä edessä todella iso homma saada täältä tavaraa katoamaan jonnekkin. Muutto kun on kolmiosta kaksioon. Hullu duuni, mutta teen sen todella motivoituneena, kunhan vaan päästään uuteen kotiin. Uuteen alkuun.
Elo-syyskuussa on luvassa paljon muitakin isoja elämänmuutoksia, mutta olen päättänyt, että elän nyt yhden asian kerrallaan ja kohtaan jutut sitä mukaan, kun kohdalle tulevat. Niistä jutuista siis lisää myöhemmin. 

Mulla jo sisustussuoni pulppuaa ja pää on täysi uusia ideoita! Odotan sitä osuutta tosi innolla. Meidän kodissa ei todella olla nyt vuosiin eletty mitään sisustuksellista kulta -aikaa ja muutenkin haluan uusia tuulia uuteen kotiin. 

Taidampa siis pidemmittä puheitta jatkaa haaveiluhommia..

Iloa viikonloppuun, satoi tai paistoi!

-Tiia :)

Keskikesän kuuraa

Hyvinhän se Juhannus meni alkuangstailuistani huolimatta. Mielialoihin vaikuttaa tosi paljon näiden vuosittaisten pyhien juhlimisessa tää nykyinen elämäntilanne. Musta kun nää tälläiset on perheen keskistä aikaa ja menee aikaa totutteluun, ennen kun todella käsittää sen tosiasian, että meidän perhe ollaan nykyään pojan kanssa vaan me kaksi. Näinä tällaisina pyhinä se fakta vaan korostuu. Ajan kanssa näistäkin fiiliksistä pääsee eroon onneks ja etenkin kun tilalle tulee uusia perinteitä ja muistoja. Vuoden päästähän voi asiat olla monilta osin aivan erilailla. Ainakin fiilikset. Eihän sitä olis viime Juhannuksenakaan osannut tälläista ennustaa. Nyt me kuitenkin saatiin taas monta hyvää uutta muistoa kasaan.

Juhannusaaton aamuna oli hetken ihan kesäistä ja käytiin leikkipuistossa syömässä eväät. Oli kyllä tosi hiljaista. Ei siis ihan perus puistoperjantai. Juhlistettiin keskikesää ruoan jälkeen hedelmillä ja marjoilla. Olisin mieluusti itse istunut nurmikolla, mutta poika halusi olla ehdottomasti keinujen läheisyydessä. Ja picnikhän onnistui hienosti myös hiekalla istuen.

Iltapäivä me vietettiin mun isovanhemmilla ja muisteltiin mummin kanssa menneitä Juhannuksia. Mm. rosvopaistijuhlia mökillä ja meidän pitämiä kesäteatteriesityksiä siskojen ja serkkujen kanssa. Huikeilla käsikirjotuksilla tietenkin. Lapsena kaikki oli niin mutkatonta. Ja muistaakseni Juhannukset ainakin vähän lämpöisempiä. Tänä Juhannuksena sää oli yhtä kylmä kuin viime Jouluaattona. Tosin Jouluaatto oli kyllä suhteellisen lämmin, mutta onhan tässä silti nyt jotain vähän vinksallaan. Ei se nyt kuitenkaan niin hirveesti ihmetytä, kuin muutenkin tää maailma nykyään vähän on. Vinksallaan siis.

Lauantaina päätettiin lähteä perinteisesti Keuruulle Isoon Kirjaan. Matkaseurana meillä oli mun vanhemmat. Mun isä on melko reipas kuski ja ajelee mielellään. Ajatus olikin, että jos perillä on kamalan kuraista ja kylmää niin voidaan ihan hyvin ajaa vaikka samantien takaisin ja ajatella homma vaan Juhannusajelun kannalta.

Yllätykseksi sadetta olikin vaan vähän ja olikin sitte kiva jäädä hengailemaan kentälle. Rattaissa nukuttujen päikkärien jälkeen alkoi pikkumiehellä menojalka kovasti vipattamaan. Onneksi hänelle riitti monia leikittäjiä ja jekuttelijoita. Oli huippua hengailla koko päivä ihanien ihmisten kanssa ja moikkailla tuttuja kasvoja. Kylmästä huolimatta olikin tosi kiva päivä. Hanskat ja parkatakki ei ollut taaskaan yhtään liiottelua. Mä oon kunnon vilukissa ja jos mietit, niin siks tää kylmyys on saanut niin ison sijan mun kirjoituksissanikin. Heh. Ajettiin yötä vasten takas kotiin ja seuraavana päivänä meillä oli ihana sateisen laiska sunnuntai. Tuntu just siltä, kun sunnuntain kuuluukin. Leppoisaa oleilua ja ei kiirettä minnekkään.

Nyt on tämän vuoden keskikesää juhlittu. Kotona ja vähän onneks sitten muuallakin. Koti on kyllä ihmisen paras paikka olla, mutta kiva se on nähdä muita ihmisiä ja tehdä välillä jotain muuta kun kökkiä omilla nurkilla. Ludakin on ollut niin hyvän tuulinen, kun on ollut vähän vaihtelua pitkän vesirokkoevakon jälkeen. Veikkaan että pienessä päässä kantaa vielä monta päivää ajatus Juhannuksen hurjista volteista ja juoksenteluista milloin kenenkin jahtaamana. :)

Kotoilusta puheen ollen, mä oon niin ilonen, että mulla on ollut mahdollisuus olla kotona Ludan kanssa kohta 3,5 vuotta. Nyt viimeisimmät kuukaudet kotihoidon tuen päätyttyä oon toiminut pojan omaishoitajana, mikä on mahdollistanut kotihoidon jatkumisen, kun on odotettu päiväkodin aloitusta elokuussa integroidussa ryhmässä. Mä tosi usein mietin sitä, kuinka en vaan vaihtais tätä kokemusta kotiäitinä mihinkään. Nyt on viimeaikoina paljon peruuntunut menoja ja muutenkin tämä kesä on nyt ollut tälläistä vähän erilaista kaikin puolin, mutta mä oon aatellut sen niin, että meillä on näitä yhteisiä kotipäiviä enää jäljellä vaan ihan haikean vähän ja kaikki yhdessä vietetty aika on mittaamattoman arvokasta, joten on ollut lähes saman tekevää ollaanko me missä, kunhan vaan ollaan yhdessä ja paljon. Aika kun menee niin nopeaa ja sitä ei saa takaisin. Siksi pyrin nauttimaan jokaisesta hetkestä niin hyvin kuin pystyn. Ehdottomasti tarvitsen väliin omia taukoja, että jaksan, mutta silti. Tää on ihan ensiarvoisen tärkeää mun elämässä.

Poika kasvaa koko ajan ja hänen kanssa reissaminenkin on selkeästi vähän helpottunut, vaikka kyllä siinä edelleen on omat kommervenkkinsa. (Mutta kenempä lapsen kanssa nyt ei olisi.)

Tajuntaakin on tullut niin paljon lisää. Annan hänelle päivittäin pieniä tehtäviä, mistä hän selkeästi selviytyy koko ajan paremmin. Se on tosi ihana nähdä. Päiväkodissa kehitys varmasti on ainakin puolet nopeampaa, veikkaisin. Toisten lasten esimerkki ja entistä tarkemmat rutiinit varmasti tekevät tehtävänsä. Pakko sanoa, että Luda on kyllä niin mainio tapaus, että en mä vois näitä päiviä paremmassa seurassa viettää. Aivan mahtava pikkutyyppi. Sanomattakin selvää, että välillä on ihan tosi haastavaakin, mutta ei mua ole tässä elämässä mikään palkinnut niin paljon, kun äitinä olo tälle pienelle mussukalle, niin kun oon aiemminkin jo kertonut. Ja mä tunnen ihan tosi suurta ylpeyttä hänestä. Kaikin puolin. Mun pieni termiittini.

Ei siinä kauaa nokka tuhise, kun Luda uusii sisustuksen. :D

Miten te muut vietitte Juhannusta? Olis kiva kuulla! :)

Iloa alkaneeseen viikkoon! 

Ja näköjään aurinkoakin! Jee!

-Tiia