Blogin uudet tuulet

Rakkaat, uskolliset lukijani (ja tänne vahingossa tupsahatneet)!

Onnenrusina -blogi on muuttanut uusille sivuille ja sieltä voit jatkaa lukemista.

Onnenrusina.com

Kiitos jokaiselle tätä blogia vuosia uskollisesti seuranneelle ja pahoittelut piiiiitkästä tauosta. Nyt on ryhti taas parempi sen suhteen! 

Ihanaa kevättä ja nähdään uuden blogin puolella! <3

Tervetuloa!

Lämpimästi kiittäen, 

Tiia ja Luda

Minä olen oikea nainen

Mulle sattui tälle viikonlopulle tuplamenoa ja halusin kumpaankin osallistua ehdottomasti. Onneksi äitini pystyi ottamaan touhusankarin yökylään, jotta pääsin ensin juhlistamaan ystävien uutta kotia, mistä jatkoin ystävän kolmikymppisiä juhlimaan. Huh. Olipa hauska ilta!

Oli tarkoitus tänään vapaana aamunani päivittää blogiin mussukan nelivuotispäivitys. Hän täytti viikko sitten neljä ja juhlittu on sankaria, niin kuin kuuluukin. Mikä ihana pieni miehen alku hän onkaan! Äidin rakkain.

Kuitenkin aamulla Instagramia selatessa törmäsin haasteeseen. Haasteeseen johon mun sydän pakotti mut tarttumaan. Haaste oli alunperin But im a human not a sandwitch -blogin Iinan antama. Kaikille oikeille naisille. Eli ihan jokaikiselle naiselle.

Ja koska mulla on tää mun oma pikkuruinen äänitorveni (onnenrusina) täällä, niin halusin myös osallistua ja jakaa tätä sanomaa. Sekä kirjoittaa oman tarinani nyt mahdollisimman pian haasteen annosta. 

Kyllä, nelivuotias saa siitä huolimatta oman postinsa pian. Taatusti.<3

Haasteeseen voit tutustua tarkemmin tästä rohkeasta kirjoituksesta. Mutta pääpiirteittäin haasteessa on kyse siitä, kuinka kenelläkään ei ole oikeutta määrittää kenenkään toisen naiseutta tai arvoa ja kuinka me jokainen nainen olemme oikeita naisia, rintojen tai takapuolen kokoosta tai reiden paksuudesta huolimatta. Tai mistään muustakaan. Media tarjoaa todella vääristynyttä kuvaa siitä, miltä naisen kuuluisi näyttää. Valtaosa kun ei kuitenkaan tule ikinä näyttämään siltä. Ja miksi pitäisikään. Vaikka kuka tahansa Maisa tai Sirkka sanoisi, että silarit ne naisen tekee, niin mun korvissani se on yhtäkuin lässynpälä. Varmasti tietyssä tilanteessa ne tuo lisää itsevarmuutta ja kovin upeilta ne näyttävätkin, mutta.. Ei ne naiseutta saisi määrittää.

Ilkeitä ne ihmiset, jotka kokevat, että saavuttavat sillä jotakin, kun kertovat toiselle mikä heidän mielestään toisessa on ulkoisesti vikana tai mitä uupuu upeuden saavuttamiseksi. Itse en ole kouluaikojen jälkeen onneksi törmännyt suoranaiseen haukkumiseen siitä miltä näytän, mutta kyllä sitä on silti olemassa ja vahvasti läsnä monen arjessa. Oksettavaa.

Itse olen aina ollut pieni. Lyhyt. Pätkä. Tappi. Pienin. Lyhyin. Pätkin. Tapein. Musta se on aina ollut ihan hauska juttu tai siis en ole itse pääsääntöisesti kärsinyt siitä ja olenkin sen kääntänyt monesti suureksi vahvuudekseni. Toki se on ollut välillä ristiriitaisia ajatuksia herättävä asia ja vaikuttanut jossakin kohti uskottavuuteeni naisena.

Muistin mm. muutama vuosi sitten asioita pohtiessani mun ala-asteopettajan, joka syrji liikunnan tunneilla siksi, koska olin pieni. Jäin joukkueiden jaoissa lähes aina viimeiseksi. Eikä puhettakaan, että olisin ikinä saanut olla se, joka sai valita oman joukkueensa. Ne oli niitä, jotka oli pitkiä ja harrastivat vapaa-ajallaan yleisurheilua tai vähintään fudista.

Mietin välillä, että miten aikuinen ihminen teki sellaista lapselle ja sai kokemaan, ettei urheilu kuulu kaikille tasavertaisesti tai siinä pärjää vain pitkät. Eli en ainakaan minä, porukan pienin. Eikä se oikeasti varmaan edes tahallaan niin tehnyt, mutta asenne välittyi ja kyllä koululiikuntatunnit sai mut kokemaan etten ole kovin hyvä liikkuja. Mä muistan joskus olleenikin ryhmäpaineen alla jotenkin kömpelö, mutta ajatus mikä mulla siinä hetkessä oli, niin oli se, etten mä osaa ja siksi mokasin suorituksia. Multa kuoli koululiikuntatunneilla kaikki kiinnostus ryhmäliikuuntaa ja joukkuepelejä kohtaan. Etenkin jos oli myös pojat paikalla, eli yhteistunteja. Onneksi myöhemmin tajusin itse, että minusta on siihen ja pärjään kyllä. Vaikkakaan en edelleenkään koe, että joukkuepelit olis mun vahvuuteni, mutta ryhmäliikuntaa rakastan ja kaikesta huolimatta olen jopa ohjannutkin monia tunteja. Aivan typerä päähän iskostunut ajatus, ettei minusta siihen olisi. Kyllä on. En mä oikeasti silloin kouluaikana tajunnut, että mä olisin jotenkin ollut koulukiusattu.  Vasta myöhemmin tajusin. Se oli kuitenkin aika lievää. Mä olin iloinen ja sosiaalinen jo tuolloin, joten mulla oli paljon ystäviä samalta luokka-asteelta, mutta myös yläluokkalaisia, koska siskoni oli vain kaksi vuotta minua ylemmällä luokalla. En myöskään ikinä ole pelännyt poikia, joten jo alasteella sain olla osa myös heidän touhuja ja sain sitä kautta kokea myös olevani hyväksytty heidän suunnalta, mikä taas pönkitti itseluottamustani sillä saralla. Mutta se taas aiheutti tytöissä närää ja välillä olinkin pääsääntöisesti vain yksi pojista, koska tytöt pitivät minusta juorukerhoa välitunneilla ja heillä oli sopimus, ettei kukaan osoittaisi ystävyyttä minulle. Tämä tapahtui kuudennella luokalla. Minua se toki vain nauratti, sillä meillä oli poikien kanssa tosi hauskaa. Ymmärsin kyseen olevan vain kateudesta, enkä siksi välittänyt. Myöhemmin olen kyllä tajunnut, että se jätti alitajuisesti jälkensä ja olen ollut ahdistunut isoissa naisporukoissa. Mutta kun tajusin sen ja päätin diilata asian, niin ei mulla ole enää minkäänlaista ongelmaa sen asian suhteen.

Mutta lapset kyllä osaa olla niin julmia toisilleen. Jotkut eivät ikinä siitä sitten kasvakkaan ja taantuvat aikuisenakin nälvimään toisia. Surullista.

Siirryn kertomuksessani pian pois ala-aste ajoilta, mutta mainitsempa vielä tähän ajanjaksoon liittyvän asian nenästäni. Sehän teki minusta erään koulun pahimman (kaikkia ilkkuvan) ilkkujan silmissä Trollin ja aloin vuosiksi inhoamaan nenääni. Siksi, koska aloin itsekin näkemään nenässäni peikkomaisuutta. Pikkuruiset sirppisilmäni vielä korostivat tätä nokkaa. Kyllä nokkaa, ei nenää. Vain koska joku toinen kertoi minun näyttävän Trollilta. Uskomatonta. Niin helposti.

Liikunnanilottomuuden ja Trolli -nenän lisäksi olin myös erittäin huono matikassa. Koko kouluhistorian. Taideaineissa sain kymppejä, mutta matikka ja fysiikka/kemia oli mulle hepreaa. En jaksanut keskittyä ja jouduin luukuttamaan lisäopetustunneilla. Aivan turhaan kylläkin. Ei iskostunut, ei kiinnostanut. Se kuitenkin jäi mun mieleeni asiana, että olin vähän tyhmempi kuin muut. Opettajat pyörittelivät päätään mun kanssa näissä aineissa, joskus sain kannustukseksi kutosen. Olin siis vähän tyhmä.

Välikatsaus:

Tähän mennessä olin siis haalinut itselleni totuudeksi kömpelyyttä, ruman nenän ja kosolti tyhmyyttä.

Joskus äitini sai kiinni minut tästä nenä -ajatuksestani ja onneksi kertoi, että hänen mielestään nenäni on upea, sillä etenkin sivusta katsottuna siinä on kuninkaallista nostetta ja Egyptiläishallitsijan vivahdetta. Vaihdoin Trolli -ajatuksen mielummin tähän ajatusmalliin ja sillä olen mennyt tähän päivään asti. Kuninkaallinen nenä, ai että. Suksikoon trollit kuuseen minusta. Hah.

Pienuudella on myös erottunut monessa käänteessä hyvällä tapaakin. Pieni on kaunista. Olen sen oppinut ymmärtämään. Toki suurikin, mutta pienikin. Sitä paitsi on todella kätevää olla pieni. Lentokoneessa tuntee aina matkustavansa ykkösluokassa, sillä jalkatilaa jää usein vielä vaikka pienelle perheelle. Ja myös se, että löytää hyvin kokoja (etenkin alepuljuista) on ihan mahtavaa!

Jossakin kohtaa pienempänä muistan, että minne vain meninkin niin olin porukan pikkumaskotti. Muistan myös ottaneeni siitä aina kaiken irti. Joskus oikein piahtaroin siinä.

Vähän myöhemmin kuitenkin tajusin, että se oli jäänyt minulle päälle. Olin ottanut pikkumaskotin identiteetin. Pikku -Tiiana olo esti mua jotenkin naiseuteen käsiksi pääsemiseen.. Samalla kannoin mukanani myös one of the guys -teippiä otsassa. Kaiken kukkuraksi kärsin diagnosoimattomasta keliakiasta ja kroppa oli sekaisin. Monta vuotta teininä meni ajatellessa, että olin pikkuinen pullukka, joka ei varmasti koskaan tule saamaan miestä, koska on yksinkertaisesti vähän liian pehmoinen. Hah. Jälkeenpäin en voi ymmärtää ajatusta. Tai voin, mutta en mä ihan oikeesti ollut edes mikään pullukka. Ja lisäksi mulla oli kyllä niitä poikaystäviäkin  ja halukkaitakin olisi ollut, huolimatta siitä, että olin mielestäni pullukka. Mutta silti tuntui, että en mä sitä oikeaa rakkautta ikinä saisi. Sitä inhottaisi viimestään mun käsivarret.

No sain keliakian haltuun ja karistin kuin huomaamatta pullukkakilot. Ja suunnilleen samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa elämässäni oivalsin liikunnan ilon kunnolla. Minä. Surkea liikkuja. Kolmas valhe jo todistettu vääräksi. 

Ja mitä vielä, pääsin naimisiinkin. Ja vielä kahdesti. Sen saman kanssa. Ja kyseessä oli vielä komea mies. Hänen seurassa olin upea. Kunnes minut jätettiin ensimmäisen kerran. Nallikalliolle. Ajattelin typerästi, että en riittänyt, koska olin tyhmä, ruma ja läski. Jostain ne vaan kumpusi mun mieleeni, sieltä lapsuudesta ja teiniajoilta. Nämä kolme valhetta. Valheita tosiaan, sillä ihan fiksu mä oikeasti voin sanoa olevani. Ja mistä kohtaa 45 kiloinen voi muka olla läski? Eli siis, mistä nää valheet mun päähän? Siitä, että mut jätettiin. Hylättiin. Ajattelin, etten kelvannut. Ajattelin niin toisen ihmisen vaikutuksesta. Eron jäljiltä mä kävin läpi masennusta, syömishäiriötä ja mun hormoonitoiminta ja aineenvaihdunta tukkiintui. Eron alkuvaiheissa painoin 42 kiloa ja vajaan puolen vuoden päästä jo 58 kiloa. Hmmh..Kyllä siinä pienen ihmisen pää menee sekaisin ja naiskuva vähän kärsii. Runkoa kun tällä naisella on tasan puolitoista metriä, niin kyllä ne kilot siinä kivasti näkyy. Olin taas se pallero. Tällä kertaa vaan lisäksi eronnut 24 vuotias. Ja vielä pullukka. Todellisuudessa valtaosa mun ylipainosta oli nestettä. Toki hyvin pakkautunutta rasvaakin, mutta paljon myös vaan nestettä. Vuoden päivät mä palauttelin mun kärsinyttä kroppaani. Ohjailin niitä ryhmäliikuntatuntejakin, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni, sillä olinhan mä se porukan pienin ja huono liikkuja. Taas yksi minuun iskostettu valhe karistui.

Pikkuhiljaa se kroppa sitten palautui. Niin palautui myös kariutunut parisuhteeni ja meidän uusi liitto alkoi. Mä olin vuoden aikana löytänyt itseäni takaisin ja saanut varmuutta siitä, kuka oikeasti olen. Olin taas tämän saman komean miehen vaimo. Nyt kuitenkin tiesin, että en ollut upea nainen vaan hänen takiaan, vaan oikeasti olin upea, itseni takia. Sitten sain lapsen ja paisuin 17 kiloa. Tää paisuminen ei tuntunut kaiken läpikäymiseni jälkeen kovinkaan kummoiselta. Tiesin, että palautuisin ja niin mä palauduinkin. Lapsen saadessani mä kuitenkin kadotin taas liikunnan ilon ja hautauduin väsymyksen alle. Lapsen koliikki uuvutti heti alkuun ja myöhemmin moni muu asia. Silloin mä olin laiskanlaiha. Tai siltä musta tuntui. Sitä mä olin pitkään, eikä tuntunut omalta. Sillä tiesin, että tarvitsin liikuntaa voidakseni parhaalla mahdollisella tavalla hyvin, mutta nyt se ei vaan irronnut ja sille ei tuntunut väsymyksen alla olevan sijaa. 

Vuosi sitten erosimme uudestaan. Mä koin niihin aikoihin olevani väsynyt, kulunut, kälähtänyt, harmaa, hailakka. Vain äiti. Enää mulla ei ollut edes tissejäkään. Ne oli imetyksen myötä kadonneet matkoihinsa, ihan tipotiessään. Niin kuin nyt mieskin. Kyllä olis varmaan viime viikkojen typerät tissilotkautukset tuntuneet siinä avohaavassa kaiken muun lisäksi vielä lisäsuolalta. Tosin tässä kohtaa ei todellisuudessa ollut osaa eikä arpaa rintavarustuksen kanssa. Lähinnä siis itseäni vaan harmitti niiden puutos. 

Mä olen tämän seuraavan lauseen antanut anteeksi ja en kanna siitä katkeruutta tai muutenkaan missään määrin mukanani ja tiedän, että se oli vaan sanojaltakin sen hetkinen tunnetila, ei todellinen/pysyvä ajatus. Mutta. Mä sain eron aikaan kuulla olevani kymppi äitinä, mutta etten naisena riittänyt enää.

En riittänyt naisena. MITÄ?

No. rehellisesti..ei musta itsestänikään tuntunut siltä, olin niin poikki kaikesta. Mutta syvällä sisimmässäni mä kuitenkin tiesin, potentiaalini naisena. Mulla oli vaan vähän pölyä sen kaiken päällä. Tää lause kajahteli mun korvissani pitkin viime vuotta. Naisena en riittänyt.. Tiesin sen valheeksi, mutta silti. Olin taas eronnut ja jätetty. Se ei nostanut mun itseluottamustani kyllä tippaakaan. Välillä mä luulin, että se luki mun otsassanikin isoin kirjaimin: Ei suoriutunut testeistä-hylätty-kelvoton naiseksi. 

Noihin samoihin aikoihin sanoin itsekin varmasti asioita, mitkä satuttivat toista, vaikka en sitä tarkoittanut tai halunnut. Jätin jälkiä sanoillani. En ole ylpeä siitä. Niin me vaan toimitaan välillä, kun tilanteet kärjistyy. Onneksi on olemassa anteeksianto, millä on vahva vaikutus, kun sen ottaa käytäntöön. Halusin vaan kuitenkin mainita tästä lauseesta, sillä niillä sanoilla oli niin kovin suuri merkitys siinä kohtaa, vaikka olivatkin vaan toisen tunteita. 

Kevät 2014

Mulla oli kuitenkin vahva ääni mun sisälläni, mikä kantoi mut läpi sen ajatuksen. Vahva tieto siitä, että mä olen Jumalan luoma. Kaunis ihme. Niin kuin me kaikki ollaan. Ihan jokainen. Jumala, joka on luonut kaiken kauniin, ei loisi rumaa ihmistä. Vain erinäköisiä ja kokoisia. Uniikkeja. Mäkin olen uniikki. Upea ja uniikki. Jumalan luoma kaunis, upea nainen. Oikea nainen.

Kyllä mä tarvitsin siihen joitakin ulkoisia vahvistuksia jossakin kohtaa, mutta sisältä se taistelu kuitenkin voitettiin. Mun sydämestä kumpuavasta totuudesta. Jumalasta. Mua ei pönkittäisi silikoonit, irtoripset, hiustenpidennys (vaikka sellaisen haluisinkin, koska rakastan pitkää ja tuuheaa tukkaa..), timmi kroppa tai huulien boostaus ikinä niin paljon, kuin se tieto, että Jumala on luonut mut omaksi kuvakseen ja koska Jumala on kauneinta mitä tiedän, niin miten mä voisin olla jotain muuta kuin kaunis. Mä olen kaiken tän kautta vihdoin tajunnut, että mä olen nainen, todellinen nainen. Oikeanlainen. Juuri tällaisena. Riittävä. Ennen kaikkea arvokas.

Viime vuoden stressi ja edelleen jatkuva väsymys on taas tehnyt mun kropassa pullukkataikoja. Mä olen vähän tälläinen nallekarhun pehmoinen tällä hetkellä. Mutta mä tiedän, että asiat tasaantuu ja samoin tämä mun todella kaikenlaista kestänyt kroppanikin. Loppupeleissä niin uskollinen sellainen. Mä olen oppinut kunnioittamaan mun vartaloani sellaisena, kuin se milloinkin on. En inhoa mun muhkurareisiä tai tällä hetkellä ei niin timmejä käsivarsianikaan. Ne kertoo eletystä elämästä ja siitä, missä mä meen tällä hetkellä. Miksi mä inhosin niitä? Jos en pääse kesäkuntoon, niin se on pientä. Toki toiveena se on. Mutta aina tulee uusi kesä. Mä olen kuitenkin terve ja kurveineni oikein kelpo. Ainakin itselleni ja se on tärkeintä. Ja koska mä tiedän sen itse, niin silloin se mitä mä ajattelen itsestäni, välittyy varmasti myös toisille. 

Ja tiettekö mitä. Eilen juhliessani ihanan Kaisan kolmekymppisiä mä olin päättänyt, etten riisu mun farkkurotsiani pois, sillä mulla oli hihaton mekko päällä. Vartin päästä saavuttuani juhliin mä en edes enää muistanut koko ajatusta tai rotsia. Se oli jossain nurkassa heitettynä pois tieltä. Mä tanssin mun hihattomassa mekossani reilut kolme tuntia aivan tauotta ja tanssinkin ihan sieluni kyllydestä. En välittänyt, en edes muistanut olisiko pitänyt välittää. Ja voi veljet ja siskot..mulla oli niin hauskaa! Hauskinta aikoihin!

Haluaisin tällä mun kirjoituksellani kannustaa jokaista isoa, pientä, keskikokoista, tummaa, vaaleaa, raidallista, liukuvärjättyä, kalpeaa, ruskeaa, pitkää, tai lyhyttä naista katsomaan itseään peilistä lempeämmillä silmillä ja sanomaan katsomiinsa silmiin: "Mä olen kaunis, upea, riittävä. Juuri tällaisena."

Älä ikinä anna kenenkään kertoa muuta. En mäkään. Enää.

I praise you, for I am fearfully and wonderfully made. Wonderful are your works; my soul knows it very well. Psalm 139:14

Kiitos haasteesta Iina. En tunne sinua, mutta olet ihan huikea ja kaunis nuori nainen. Aloitit hienon ja tärkeän haasteen!

Hugs, Tiia

Loppuun lainaus Iinan haasteesta: 

"Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen."

Kalenteriahdistusta ja lempeää lepoa

Olen aika pitkään elänyt suunnilleen puolikkaan viikon kerrallaan. Pakko se on viikon alussa kurkata yleensä koko viikkonäkymä kalenterista, mutta silti en kauheasti mieti montaa päivää pidemmälle. Se saattaa olla (ja taatusti onkin) jonkun mielestä rasittavaa, kun haluais sopia jotain ja mä oon vähän sellainen lipevä kala siinä kohtaa. Mua itseänikin rasittaa sellainen. Tietenkin tietyt jutut on lyötävä lukkoon, mutta pääasiallisesti olen aika hankala kyseisen asian kanssa. Jotenkin se vaan tuntuu niin vaivalloiselta sopia aikatauluja. Tuntuu, että monet sovitut jutut jostain syystä siirtyy ja peruuntuu kuitenkin. Mukana kun on usein monta tekijää, mitkä vaikuttaa asioiden onnistumisiin. Ja jostain syystä mä vaan koen, että perusarki on jo kylliksi aikataulutettua, että lopun tykkää sitten rakentaa fiilispohjalta.

Eilinen päivä meni ihan uusiksi jo ennen kuin aamu kerkesi edes valjeta. Luda kömpi kainaloon tulisen kuumana aamuyöstä. Ihan kuumeessa siis reppana. Siinä sitten jäi unet vähän tyngäksi, kun alkoi pyörimään rullat, että mites sitä nyt onnistuukaan polkaisemaan tämän viikon käyntiin..

Aloitin järjestykselmällisesti käymään läpi ihmisiä, joita kyseinen päivä koski. Ennen seitsemää oli lähtenyt jo neljälle eri henkilölle sumplausviestejä ja kahdeksaan mennessä olin soittanut kolmelle eri henkilölle. Siinä se. Vaan seitsemän henkilöä infottavana. Puolet liittyi minun hommiin ja puolet poikaan.

Maanantai aamun fiilikset..

Päivä olis voinut lähteä väärille urille sillä olihan se nyt melkoista sumplaamista, veivaamista ja multitaskausta.. Mutta jostain syystä mulla oli tilanteeseen nähden melkosen hyvä boogie. Siitä kaikesta sählingistä huolimatta. Sydäntä toki raastoi pieni kuumepotilas.. Mutta käytännön asiat. En vetänyt stressiä asioista, vaikka muutamaan otteeseen olikin tuli hännän alla. Sain hoitokuviot jaettua pojan isän kanssa ja sen päivän kakut tehokkaasti lyhyessä ajassa tehdyksi. Sen jälkeen haettiin jääkaapin täydennystä kaupasta (ja tuoreet tulppaanit tietysti). Loppuilta me vaan otettiin kotona lungia. Pojan mennessä nukkumaan hoitui vielä yksi duunihärdelli, mutta sekin ihan hyvillä mielin. Tiesin, että seuraavan päivän tulisin olemaan pojan kanssa aamusta iltaan kotona ja totesin itsekseni, että aika ihanaa viettää kotipäivä keskellä viikkoa, kun sauma siihen kerran tuli ja ei kyllä auttaisi mihinkään, jos stressaisin menetettyä työaikaa tai kasaantuvia hommia, joten päätin vaan ottaa tilanteen vastaan ja unohtaa kaiken muun yhdeksi päiväksi.  Ja muutenkin, jotenkin tuntui hyvältä ajatus viettää kerrankin päivä aamusta iltaan ihan vaan neljän seinän sisällä. 

Mikä ihana päivä takana..

Yöllä vähän valvottiin, mutta se aika otettiin aamulla takaisin pitkään nukkuen ja noustiin vasta ysiltä. Yleensä viimestään kuuden jälkeen. Sain pienten silmien auetessa välittömästi monta pitkää halia. Korvaamatonta.

Vasta kympiltä syötiin aamupala. Todella leppoisa aamu.

 

En ole pariin päivään saanut poikaa pesulle. Voisin kuvitella kuumeisen ihon olevan arka ja siksi en itkuista kaveria ole pakottanutkaan siihen touhuun. Aamuyön jälkeen ei pojalla ollut kuumetta, joten tänään oli kylvyn paikka ja ihan rauhassa, pitkän kaavan kautta.

Jos olen jotain miehistä oppinut, niin sen, että heidän tulee saada viettää omat hetkensä päivästä ihan vaan Aatamin asussa. Oli kyseessä sitten iso tai pieni mies. Ja koska tämä pieni miehen alku oli päättänyt, että kylvyn jälkeen häntä ei vaatteisiin kahlita, niin se sai sitten olla niin. Siispä ennen kuin pyjamapäivä jatkui päiväkylvyn jälkeen puhtaassa sellaisessa, niin sai pienimies nauttia vapaudesta. Lounaankin hän sai tänään nauttia poikkeuksellisesti "olkkarin" puolella ja edelleen samaisissa keisarin uusissa vaatteissa. Tänään ei ole ollut kieltoja, eikä mitään tylsiä kiristeitä käytössä. Ollaan vaan oltu ja päivä on saanut suljua ihan omalla painollaan. Kaiken kaikkiaan niin ihana keidas -päivä. Rentouttava ja virkistävä. Lepoa ja hyvää mieltä. Potilas on ollut niin onnellinen jakamattomasta läsnäolostani ja siitä, että on saanut toljottaa paljon Latea (se lammas) ja Autot -elokuvaa. Ollaan oltu erityisen paljon sohvalla vierekkäin ja kainalossa vietettyä aikaa on ollut enemmän kuin aikoihin, vaikka päivittäin sitä muutenkin tapahtuu. Pikkupotilas ei ole arvatenkaan ollut ihan täysissä energioissaan ja on ollut kovinkin rauhallisena pitkiäkin aikoja paikoillaan, melko harvinaista siis tällainen. Ikäväksi iltaa kohden olo taas huononi ja lämpö alkoi nousta. Sydäntä särkevää ja rohisevaa huokailua on kuulunut pikkuisen suusta. Raasu. Toivon, että pian jo helpottaisi hänellä olot. Mahdollisuuteni kokonaisiin kotipäiviin oli oikeastaan tässä.

Huomenna jatkuu hommat ja täytyy taas järjestellä hoitopalapelejä. Onnea on mummi.

Itse olen nämä pari päivää ollut kovinkin hyvässä vireessä. Olen jaksanut hyvin hoivailla kuumeukkelia ja lukea ihan tolkuttoman monta auto -kirjaa. Yleensä en montaa jaksa, ennen kuin alkaa haukottelu. Surullista, mutta sitä on vaan usein niin väsynyt päivän päätteeksi.

Nyt jaksamiseeni yksi iso syy löytyy varmastikin hyvin levätystä viikonlopusta. Ikään kuin tähän olisi jotenkin saanut alitajuisesti varautua. Sain nimittäin pitkästä aikaa levättyä hyvin. Nautin hyvästä ruoasta ja nukuin la-su yönä huikeat 12 tuntia! Ja mitä vielä, sain myös siivottua! Perus siivouksen lisäksi nurkasta katosi NELJÄ Ikea -kassillista puhdasta pyykkiä, mitkä vaan odotti ja odotti viikkausta ja kaappiin pääsyä, välillä ne kyllä ihan huusi minua. Joo, jo toista kuukautta..

Teki vaan henkisesti niin tosi hyvää saada ne pois silmistä lojumasta.

Viime viikonlopun jäljiltä olen muistanut taas sen tärkeän seikan, että ollakseen toiselle, täytyy itsellä olla hyvä olla. Tämän voi rinnastaa mihin vaan ihmissuhteeseen. Mutta tässä esimerkkinä nyt, että jos olen itse suonut itselleni lepoa ja hyvää oloa, niin olen silloin äitinäkin paremmassa hapessa ja enemmän läsnä. Pitkän aikaa on ollut ihan liikaa kiirettä ja stressiä, vaikka hienoja juttuja onkin tapahtunut. Mutta stressi ei tee kenellekään hyvää, se vaan pilaa paljon ja saa etenkin kropalle ja mielelle paljon tuhoa aikaan. Alan stressaantuneena myös tiuskimaan ja inhoan sitä. Eikä se mukavalta tunnu tiuskinnan kohteeksi joutuneelle. Siksi on ihanaa aina, jos pystyy mielummin olla täyttämättä kalenteria merkinnöillä ja voi antaa tilaa asioille vaan tapahtua.

Toki työt pitää hoitaa, tavalla tai toisella, mutta jos vaan jonkun jutun voi jättää elämään hetkessä, niin mieluusti sen teen. Ainakin tässä ruuhkaisessa kohtaa elämääni.

Mutta siis, vaikka aluksi tuntuikin pieneltä katastrofilta, kun tajusin pojan olevan kipeä, niin se kääntyikin ihanaksi yhteiseksi päiväksi arjen keskellä. Oltiin kumpikin siitä vähän (lue: paljonkin) vajeessa. Tämä oli tosiaan ihana keidas -päivä täynnä yhdessä oloa, hyvää mieltä ja todella monta onnenrusinaa tuli taas poimittua. Kuumetta ja nuhaa sen lisäksi kyllä, mutta muuten on ollut niin kovin lempeä päivä. 

Rakastan ottaa kuvia ja etenkin luonnonvalo inspiroi siihen. Oli ihana räpsiä tämäkin kaunis päivä talteen, vaikkakin ne kaikista suloisimmat hetket jää usein kuitenkin ottamatta. Nimittäin ne kaikki ihanat halihetket ja muut hellyydenosoitukset. Ne tallentuu onneksi mieleen ja sydämeen. Ja tänään ihan tosi monta. Tää on arvokkainta, mitä mun elämääni on siunaantunut. Pienen ihmisen lapsuus. Se on todella lyhyt aika ja sitä ei vaan saa takaisin, vaikka kuinka kuvilla sen koittaisi ikuistaa. Siksi haluan koittaa kaiken muun elämän keskellä ottaa siitä niin paljon irti kuin vain voin. Olemalla pojalle läsnä. Välillä niin haasteellista, kun rautoja on tulessa monta ja itse sankarikin on niin kovin liikkuvaa sorttia, mutta mikään ei saa olla/tulla tärkeämmäksi ja siksi olenkin niin kiitollinen tällaisista muistutuksista, kun tämä päivä on ollut.

Ja kevät on niin ihanasti näyttäytynyt viime päivinä, että ei riemulla rajaa. Kesäihmisenä olenkin jo kovasti fiilistellyt tulevaa kesää. Aurinkoa ja sitä, ettei tarvitse aamulla kotoota lähtiessä käydä läpi sitä hillitöntä vaaterumbaa. Kura- ja toppavaatteet saa taukoa ja ulos voi lähteä ilman taistelua siitä, että puetaanko hanskat vai nou. Suuria kesäsuunnitelmiakaan en halua tehdä, sillä on ihanaa kun ei tarvitse hötkyillä. Muutama highlight on jo ylhäällä, mutta muuten kesäsuunnitelmiin kuuluu vaan tehdä sitä mitä milloinkin on tarjottimella. Nauttia todella paljon auringosta, pukea usein kukkamekko päälle ja polkea mahdollisimman paljon pyörällä. Aijaih..kesä! 

Mutta mennään nyt ensiksi tämä alkanut kevät nautinnolla läpi.. Tervetuloa takaisin ihana, ihana valo ja aurinko!<3

Aurinkoisia päiviä jokaiselle! Vaikkei se joka päivä taivaalta paistaisikaan.

Ja hei, kuka lähtee muuten mun mukaan Ole itsellesi lempeä -haasteeseen? Siinä on vaan yksi ohje ja se on: Ole lempeämpi itsellesi. Miltä kuulostaa?

Halein,

Tiia

Pystyyn puhallettu

Tahdon määrä toteuttaa asioita on valtava. Aika on silti rajallinen ja samoin voimavarat. Jo pelkästään perusarjen pyörityksen äärellä täyttyy valtaosa kapasiteettia, joten kaikki muu mikä sen lisäksi tapahtuu, on ihmeen kautta tapahtunutta. Onneksi siis ihmeiden aika ei ole ohi, sillä koko ajan tapahtuu ohessa ja paljon. Siltikään en vaan kerkeä kaikkea mitä haluaisin saada aikaan. Pää on välillä puhkeamaisillaan ideoista ja tahdosta toteuttaa. Mä luulen, että se tulee olemaan minussa aina. Ainakin se on tähän asti aina ollut lujasti kiinni minussa. Tahto tehdä ja toteuttaa. Luoda uutta ja saada oman tekemisen kautta välitettyä jotain myös toisille. Ja jälkimmäinen kun tapahtuu, se on parasta. Siinä suurin syy, miksi niin usein olenkin toivonut löytäväni aikaa blogin uudelleen herättämiseksi. Kaikki lukijoiden kommentit, ystävien kautta tulleet palautteet, mailit ja Facebookin inbox -viestit (tajusin muuten vasta hetki sitten, että siellä on sellainen "muut" -kansio, mihin menee ulkoapäin tulleet viestit ja siellähän niitä sitten olikin..) on antaneet suurta kimmoketta jatkaa. Toki itsekin nautin kirjoittamisesta ja tämä on erittäin toimiva kanava itseni ilmaisuun. Mutta se, että kuulen, kuinka jollakin on ollut ihan ikävä lukea mun tarinoita, elämän käänteitä, selviytymisiä niistä tai muuten vaan tätä hölöpömppää mitä sormet tahtoo kirjoittaa, niin saa mut kyllä totaalisesti heltymään.

Viime vuoden puolella mun silmiin pisti eräs teksti liittyen minuun. Löysin sen eräältä foorumilta (yllättäen siltä yhdeltä vauva -foorumilta, missä upeasti ulkopuolisten voimin ruodittiin avioeroa, jossa itsekin olin osallisena..) Eräs kirjoitti näin:

"Todella suloiselta ja herttaiselta se vaikuttaa muuten, mutta oikeinkirjoitus siltä ei suju. Kamalasti kirjoitusvirheitä sen blogissa, etenkin yhdyssanoissa.." 

Ihan huippu! "Söpö, mutta ei se kirjottaa osaa!" Mahtava kommentti ja otan vastaan. Kiitos!

Mutta tiedättekö mitä. Lupaan, että sama meininki tulee jatkumaan. Samankaltaiset kirjoitusvirhekummitukset tulevat mitä luultavimmin pompsahtelemaan esiin jatkossakin. Sen kirjoitan kuitenkin oikein, minkä osaan. Lupaan.

Syksyllä päivittelin blogiin viimeksi siitä, kuinka kippasin eroon liittyvät asiat tylliunelman myötä jorpakkoon. Pakko sanoa, että hienosti on sujunut sen asian suhteen. Välillä jos jokin asia siihen liittyen on nostanut päätään, niin olen sitä kyllä sitten tervehtinyt ja paijannut sen taas lempeästi takaisin omiin oloihinsa. On mukavampi rakentaa elämäänsä uutta, kun elää uudelleen ja uudelleen mennyttä loskaa ja jäädä siihen samaan vielä lepäilemään puukon kera. Sitäkin tapahtuu paljon ja ai että tekee huonoa katsella sellaista vierestä. Sitäpaitsi kun vanhasta luopuu niin uusi saa sijaa. Enkä mä nyt puhu mistään uudesta miehestä, vaan siitä, että energiaa vapautuu kaikenkaikkiaan uusille asioille. 

Syksyllä kerroin myös alkavasta yhteistyöstä GreenStreetin kanssa ja se alkoikin sitten yks kaks melkoisen isosti. Kyseisen firman yrittäjä ja samalla ihana ystäväni Johannes pakkasi reppunsa ja lähti kiertämään maailmaa. Minä hyppäsin kuudeksitoista viikoksi hänen kenkiinsä ja sen ajan vastasin hänen yrityksen perusarjen pyörittämisestä. Lisäksi aloittelin samalla, saman katon alla oman intohimoni täyteistä uraa raakakakun tekijänä. Hommaahan siis riitti. Opin ja koin paljon niiden viikkojen aikana. Ymmärsin myös hyvin, miksi Yrityshelsinki ei suosittele omaishoitajana toimivalle 24/7 yrittäjyyttä. Ei nimittäin mikään helppo nakki. Enkä olisi pystynyt siihen ilman apuja. Perhe + ystävät = paras combo ikinä.<3 

Olin kovinkin kiitollinen ja otettu saamastani suuresta vastuusta. Jaksaminen oli kuitenkin välillä ihan omaa luokkaansa. Yllätti minut, sekä vastuunantajan. Yrityksen vauhtikin kasvoi samaan aikaan. Vastuuta oli pakko vähän keventää jossakin kohti ja toki itse yrittäjäkin teki myös hommia koneella sieltä etäältä palmun alla.

Muistan erään illan parisen viikkoa ennen Joulua, kun itsekseni itkeskelin ja mietin, että miten ihmeessä saan loppuviikon hommat tehdyksi. No. Aamulla tajusin, että pojan hiuspohjassa on elämää kuin pienessä kylässä ja orastava joukko asukkeja löytyi myös omasta päästäni. Hyi hempatti. Täitä. Kyllä. Täitä! Ne tosiaan olikin se puuttuva palainen siinä kohtaa. 

Itkin noin reilun tunnin ajan päiväkodin tuulikaapissa, ryystin räkää ja yritin keräillä itseäni. Sanoin, että nyt loppui mun jaksaminen ja kuinka en vaan pysty tähän täirumbaan nyt. Ihana päiväkodin hoitaja kuitenkin otti mua hartioista kiinni ja katsoi mua silmiin sanoen:

"Tiia, se mitä olen sinua oppinut tässä tuntemaan niin voin sanoa, että sinä jos joku kyllä pystyt tähän. Siis tähänkin." 

Mikä mieletön voimalause.

Ei siinä tosiaan auttanut, kuin ryhtyä hommiin. Onneksi pojan isä pystyi tulemaan apuun. Yhdessä me kerättiin täit ja niiden munat pienestä päästä ja koska sato oli niin runsas, niin oli pakko leikata kultaiset kutrit pois. Nipsnaps sanoi Fiskarsin sakset, kun äiti itkun kanssa tukkaa leikkasi. Lopultahan ne piti vielä vetää koneen kanssa ihan sängeksi. Siellä lepäsi kylppärin lattialla kutri jos toinenkin. 

Poika oli hoidettu kuntoon. Entäs äiti? Nooh. Tein itselleni täihoidon ja sen jälkeen nielaisin kaiken jäljellä olevan ylpeyteni. Seuraa siis jokaisen naisen unelmatilanne..

Eli siinä sitten istuin poskille itketyt ripsivärit naamassa vessanpöntön kannen päällä, kun ex-mieheni kamppaili päästäni täinmunia. Jep. No words left to say.

Ihan hauska muistohan se näin jälkikäteen on ja pian sille pystyi jo nauramaankin, mutta ei se ihan herkuinta siinä hetkessä ollut. Onneksi meillä on ihan hyvät välit jo, niin voitiin jopa yhdessä siinä sitten hymähtää taas yhdelle apsurdille tilanteelle.

Jouluna oli tukat kunnossa kummallakin

Kaikenlaista tähän elämänkirjoon mahtuu. Ja hyvä niin. Perspektiivi ei ole koskaan pahaksi. Tuokin tilanne opetti siis jälleen kerran mm. sen, että silloin kuin tuntuu, ettei enää metriäkään jaksa, niin siinä kohti asenne ratkaisee. Voi päättää pyyhkiä räät poskelta ja toimia. Ja kyllä, toisen kannustus on siinä hetkessä korvaamatonta kultaa. Toki on erikseen sitten totaaliset loppuun palamiset ja niitä en halua vähätellä yhtään. 

Joulun jälkeen pidin viiden päivän oman loman. Ensimmäisen yli neljään vuoteen. Suuntasin kylpylään Tallinnaan. Yksin. Ihan vaan lojumaan. Kävin kampaajalla, hoidoissa, aleshoppasin ja luin kirjaa. En halunnut matkaseuraa, sillä arkeni on niin kovin ajastettua. Kaipasin eniten omaa seuraani. Ei kompromisseja, ei aikatauluja. Hyvää teki, vaikka ei viiden päivän lomalla nyt pitkälle pötkitä. Kuitenkin. Se oli jollain tapaa päätös jollekin ja alku uudelle. Vuoden vaihtuessa olin revetä liitoksista, kun tajusin selvinneeni taas yhdestä raskaasta vuodesta. Ikäänkuin olisi valmistunut jostain tai saavuttanut jonkin suuren maalin. Sitähän se oikeestaan oli koko vuosi, yhtä koulua.
Uusi hieno vuosi alkoi ja henki rupesi kulkemaan taas uudella lailla.

Rentoutuneet rusinavarpaat

Edelleen olen jatkanut rakkaaksi tulleen GreenStreet -perheen kanssa työntekoa ja nyt enenevissä määrin keskittynyt vain raakaherkkujen tekemiseen ja vaihtoehtoherkuttelun sanoman eteenpäin viemiseen. Juuri sitä, mitä haluankin juuri nyt tehdä. Muutamista eri paikoista Helsingissä voi käydä näitä kyseisiä raakakakkusia maistamassakin. Be Good Citycenterissä, PüR Urhokekkosenkadulla, Chotto Matte Flemarilla ja tattadaa.. Uusi ihana paikka Rupla, Kallion sydämessä Helsinginkatu 16. 

GreenStreet muutti alkuvuodesta ja uudet tilat saivat kokonaisuutena nimekseen Rupla. Se on neljän innovatiivisen nuoren miehen yhteinen projekti. Rupla on luovatila ja avoinna uudelle. Se säilöö sisällään mm. Taidegallerian, vintage- ja designvaatepuodin, olohuonemaisen kahvilan ja samassa tilassa toteutetaan myös GreenStreetin raakaherkku workshopit ja tuotetaan keittiön täydeltä raakakakkua ja muita raakaherkkuja.

Ihan on saanut olla muikeena tässä, kun on niin paljon uutta ja hienoa käsillä!

Samoissa upeissa tiloissa saatiin muutama viikko sitten juhlistaa rakkaan ystäväni Matun kanssa yhteisiä kolmekymppisiä. Samalla juhlistettiin myös kohta kakskytvuotta kestänyttä ystävyyttä, jolle ei loppua ole. Juhlissa ihanista ihmisistä kuvia otti upea Adi Dobrin ja on vähän sellainen fiilis, että ne kyllä ansaitsee ihan oman postinsa. Ihana ilta!

Musta tässä on ihan hyvät eväät jatkaa alkanutta vuotta. Suurella kiitollisuudella mietin kaikkea käsillä olevaa. Ei olisi vuosi sitten uskonut asioiden olevan nyt näin. Siitä on siis tasan vuosi, kun tämä elämä heitti viimeksi härän pyllyä ja päässä alkoi elävästi soimaan "mikä ei tapa, niin se todellakin hajoittaa.. Silloin todella mietin, että miten siitä ikinä nousta ja mihin suunnata. 

Oon niin kiitollinen jokaisesta uudesta ihmisestä johon olen saanut tutustua. Ja etenkin jokaisesta vanhasta ja niin rakkaasta, jotka on kulkeneet vierellä ja tuoneet niin paljon sisältöä mun elämääni. Pieni, maailmani suloisin ja rakkain tyyppi saa mielen niin kiitolliseksi päivittäin. Ja samoin se apu, jota olen saanut, jotta pysyn tämän pienen ja suloisen kovassa vauhdissa mukana. Työni ja se, että saan tehdä sitä ihanien ihmisten ympäröimänä lisää kiitollisuuden määrää myös. 

Kuume mut onnistui kyllä hetkeks nyt kaatamaan, mutta jotain hyvää tästäkin poiki, sillä sain nyt puhallettua tämän blogin taas eloon. Tosi hyvä fiilis siitä. Tahti on ollut todella kova ja tämän vuoden tavoitteiksi olenkin siksi asettanut seuraavaa: 

Enemmän lepoa, vähemmän sinkoilua, säännöllisen liikunnan määrän lisääminen ja useimmin pidempiä yöunia. Lisäksi uuden vuoden lupauksena lausuin ääneen, että tänä vuonna en aio mennä naimisiin. Näistä mä pidän kiinni, sillä tää on nyt mun vuosi. Mun.! :D

Huippua jos te vanhat lukijat löydätte vielä takaisin tänne! Ja te kaikki uudet olette myös enemmän kuin tervetulleita mukaan! Kertokaa kuulumisia ja vinkatkaa kuka on edelleen matkassa ja mikä on meininki! :)

Loistavaa loppuviikkoa!

Halein, Tiia