Kalenteriahdistusta ja lempeää lepoa

Olen aika pitkään elänyt suunnilleen puolikkaan viikon kerrallaan. Pakko se on viikon alussa kurkata yleensä koko viikkonäkymä kalenterista, mutta silti en kauheasti mieti montaa päivää pidemmälle. Se saattaa olla (ja taatusti onkin) jonkun mielestä rasittavaa, kun haluais sopia jotain ja mä oon vähän sellainen lipevä kala siinä kohtaa. Mua itseänikin rasittaa sellainen. Tietenkin tietyt jutut on lyötävä lukkoon, mutta pääasiallisesti olen aika hankala kyseisen asian kanssa. Jotenkin se vaan tuntuu niin vaivalloiselta sopia aikatauluja. Tuntuu, että monet sovitut jutut jostain syystä siirtyy ja peruuntuu kuitenkin. Mukana kun on usein monta tekijää, mitkä vaikuttaa asioiden onnistumisiin. Ja jostain syystä mä vaan koen, että perusarki on jo kylliksi aikataulutettua, että lopun tykkää sitten rakentaa fiilispohjalta.

Eilinen päivä meni ihan uusiksi jo ennen kuin aamu kerkesi edes valjeta. Luda kömpi kainaloon tulisen kuumana aamuyöstä. Ihan kuumeessa siis reppana. Siinä sitten jäi unet vähän tyngäksi, kun alkoi pyörimään rullat, että mites sitä nyt onnistuukaan polkaisemaan tämän viikon käyntiin..

Aloitin järjestykselmällisesti käymään läpi ihmisiä, joita kyseinen päivä koski. Ennen seitsemää oli lähtenyt jo neljälle eri henkilölle sumplausviestejä ja kahdeksaan mennessä olin soittanut kolmelle eri henkilölle. Siinä se. Vaan seitsemän henkilöä infottavana. Puolet liittyi minun hommiin ja puolet poikaan.

Maanantai aamun fiilikset..

Päivä olis voinut lähteä väärille urille sillä olihan se nyt melkoista sumplaamista, veivaamista ja multitaskausta.. Mutta jostain syystä mulla oli tilanteeseen nähden melkosen hyvä boogie. Siitä kaikesta sählingistä huolimatta. Sydäntä toki raastoi pieni kuumepotilas.. Mutta käytännön asiat. En vetänyt stressiä asioista, vaikka muutamaan otteeseen olikin tuli hännän alla. Sain hoitokuviot jaettua pojan isän kanssa ja sen päivän kakut tehokkaasti lyhyessä ajassa tehdyksi. Sen jälkeen haettiin jääkaapin täydennystä kaupasta (ja tuoreet tulppaanit tietysti). Loppuilta me vaan otettiin kotona lungia. Pojan mennessä nukkumaan hoitui vielä yksi duunihärdelli, mutta sekin ihan hyvillä mielin. Tiesin, että seuraavan päivän tulisin olemaan pojan kanssa aamusta iltaan kotona ja totesin itsekseni, että aika ihanaa viettää kotipäivä keskellä viikkoa, kun sauma siihen kerran tuli ja ei kyllä auttaisi mihinkään, jos stressaisin menetettyä työaikaa tai kasaantuvia hommia, joten päätin vaan ottaa tilanteen vastaan ja unohtaa kaiken muun yhdeksi päiväksi.  Ja muutenkin, jotenkin tuntui hyvältä ajatus viettää kerrankin päivä aamusta iltaan ihan vaan neljän seinän sisällä. 

Mikä ihana päivä takana..

Yöllä vähän valvottiin, mutta se aika otettiin aamulla takaisin pitkään nukkuen ja noustiin vasta ysiltä. Yleensä viimestään kuuden jälkeen. Sain pienten silmien auetessa välittömästi monta pitkää halia. Korvaamatonta.

Vasta kympiltä syötiin aamupala. Todella leppoisa aamu.

 

En ole pariin päivään saanut poikaa pesulle. Voisin kuvitella kuumeisen ihon olevan arka ja siksi en itkuista kaveria ole pakottanutkaan siihen touhuun. Aamuyön jälkeen ei pojalla ollut kuumetta, joten tänään oli kylvyn paikka ja ihan rauhassa, pitkän kaavan kautta.

Jos olen jotain miehistä oppinut, niin sen, että heidän tulee saada viettää omat hetkensä päivästä ihan vaan Aatamin asussa. Oli kyseessä sitten iso tai pieni mies. Ja koska tämä pieni miehen alku oli päättänyt, että kylvyn jälkeen häntä ei vaatteisiin kahlita, niin se sai sitten olla niin. Siispä ennen kuin pyjamapäivä jatkui päiväkylvyn jälkeen puhtaassa sellaisessa, niin sai pienimies nauttia vapaudesta. Lounaankin hän sai tänään nauttia poikkeuksellisesti "olkkarin" puolella ja edelleen samaisissa keisarin uusissa vaatteissa. Tänään ei ole ollut kieltoja, eikä mitään tylsiä kiristeitä käytössä. Ollaan vaan oltu ja päivä on saanut suljua ihan omalla painollaan. Kaiken kaikkiaan niin ihana keidas -päivä. Rentouttava ja virkistävä. Lepoa ja hyvää mieltä. Potilas on ollut niin onnellinen jakamattomasta läsnäolostani ja siitä, että on saanut toljottaa paljon Latea (se lammas) ja Autot -elokuvaa. Ollaan oltu erityisen paljon sohvalla vierekkäin ja kainalossa vietettyä aikaa on ollut enemmän kuin aikoihin, vaikka päivittäin sitä muutenkin tapahtuu. Pikkupotilas ei ole arvatenkaan ollut ihan täysissä energioissaan ja on ollut kovinkin rauhallisena pitkiäkin aikoja paikoillaan, melko harvinaista siis tällainen. Ikäväksi iltaa kohden olo taas huononi ja lämpö alkoi nousta. Sydäntä särkevää ja rohisevaa huokailua on kuulunut pikkuisen suusta. Raasu. Toivon, että pian jo helpottaisi hänellä olot. Mahdollisuuteni kokonaisiin kotipäiviin oli oikeastaan tässä.

Huomenna jatkuu hommat ja täytyy taas järjestellä hoitopalapelejä. Onnea on mummi.

Itse olen nämä pari päivää ollut kovinkin hyvässä vireessä. Olen jaksanut hyvin hoivailla kuumeukkelia ja lukea ihan tolkuttoman monta auto -kirjaa. Yleensä en montaa jaksa, ennen kuin alkaa haukottelu. Surullista, mutta sitä on vaan usein niin väsynyt päivän päätteeksi.

Nyt jaksamiseeni yksi iso syy löytyy varmastikin hyvin levätystä viikonlopusta. Ikään kuin tähän olisi jotenkin saanut alitajuisesti varautua. Sain nimittäin pitkästä aikaa levättyä hyvin. Nautin hyvästä ruoasta ja nukuin la-su yönä huikeat 12 tuntia! Ja mitä vielä, sain myös siivottua! Perus siivouksen lisäksi nurkasta katosi NELJÄ Ikea -kassillista puhdasta pyykkiä, mitkä vaan odotti ja odotti viikkausta ja kaappiin pääsyä, välillä ne kyllä ihan huusi minua. Joo, jo toista kuukautta..

Teki vaan henkisesti niin tosi hyvää saada ne pois silmistä lojumasta.

Viime viikonlopun jäljiltä olen muistanut taas sen tärkeän seikan, että ollakseen toiselle, täytyy itsellä olla hyvä olla. Tämän voi rinnastaa mihin vaan ihmissuhteeseen. Mutta tässä esimerkkinä nyt, että jos olen itse suonut itselleni lepoa ja hyvää oloa, niin olen silloin äitinäkin paremmassa hapessa ja enemmän läsnä. Pitkän aikaa on ollut ihan liikaa kiirettä ja stressiä, vaikka hienoja juttuja onkin tapahtunut. Mutta stressi ei tee kenellekään hyvää, se vaan pilaa paljon ja saa etenkin kropalle ja mielelle paljon tuhoa aikaan. Alan stressaantuneena myös tiuskimaan ja inhoan sitä. Eikä se mukavalta tunnu tiuskinnan kohteeksi joutuneelle. Siksi on ihanaa aina, jos pystyy mielummin olla täyttämättä kalenteria merkinnöillä ja voi antaa tilaa asioille vaan tapahtua.

Toki työt pitää hoitaa, tavalla tai toisella, mutta jos vaan jonkun jutun voi jättää elämään hetkessä, niin mieluusti sen teen. Ainakin tässä ruuhkaisessa kohtaa elämääni.

Mutta siis, vaikka aluksi tuntuikin pieneltä katastrofilta, kun tajusin pojan olevan kipeä, niin se kääntyikin ihanaksi yhteiseksi päiväksi arjen keskellä. Oltiin kumpikin siitä vähän (lue: paljonkin) vajeessa. Tämä oli tosiaan ihana keidas -päivä täynnä yhdessä oloa, hyvää mieltä ja todella monta onnenrusinaa tuli taas poimittua. Kuumetta ja nuhaa sen lisäksi kyllä, mutta muuten on ollut niin kovin lempeä päivä. 

Rakastan ottaa kuvia ja etenkin luonnonvalo inspiroi siihen. Oli ihana räpsiä tämäkin kaunis päivä talteen, vaikkakin ne kaikista suloisimmat hetket jää usein kuitenkin ottamatta. Nimittäin ne kaikki ihanat halihetket ja muut hellyydenosoitukset. Ne tallentuu onneksi mieleen ja sydämeen. Ja tänään ihan tosi monta. Tää on arvokkainta, mitä mun elämääni on siunaantunut. Pienen ihmisen lapsuus. Se on todella lyhyt aika ja sitä ei vaan saa takaisin, vaikka kuinka kuvilla sen koittaisi ikuistaa. Siksi haluan koittaa kaiken muun elämän keskellä ottaa siitä niin paljon irti kuin vain voin. Olemalla pojalle läsnä. Välillä niin haasteellista, kun rautoja on tulessa monta ja itse sankarikin on niin kovin liikkuvaa sorttia, mutta mikään ei saa olla/tulla tärkeämmäksi ja siksi olenkin niin kiitollinen tällaisista muistutuksista, kun tämä päivä on ollut.

Ja kevät on niin ihanasti näyttäytynyt viime päivinä, että ei riemulla rajaa. Kesäihmisenä olenkin jo kovasti fiilistellyt tulevaa kesää. Aurinkoa ja sitä, ettei tarvitse aamulla kotoota lähtiessä käydä läpi sitä hillitöntä vaaterumbaa. Kura- ja toppavaatteet saa taukoa ja ulos voi lähteä ilman taistelua siitä, että puetaanko hanskat vai nou. Suuria kesäsuunnitelmiakaan en halua tehdä, sillä on ihanaa kun ei tarvitse hötkyillä. Muutama highlight on jo ylhäällä, mutta muuten kesäsuunnitelmiin kuuluu vaan tehdä sitä mitä milloinkin on tarjottimella. Nauttia todella paljon auringosta, pukea usein kukkamekko päälle ja polkea mahdollisimman paljon pyörällä. Aijaih..kesä! 

Mutta mennään nyt ensiksi tämä alkanut kevät nautinnolla läpi.. Tervetuloa takaisin ihana, ihana valo ja aurinko!<3

Aurinkoisia päiviä jokaiselle! Vaikkei se joka päivä taivaalta paistaisikaan.

Ja hei, kuka lähtee muuten mun mukaan Ole itsellesi lempeä -haasteeseen? Siinä on vaan yksi ohje ja se on: Ole lempeämpi itsellesi. Miltä kuulostaa?

Halein,

Tiia

Uhman valloissa, silti kevättä rinnassa

Kevät on vihdoin ja viimein täällä! Se alkaa antaa jo viimeinkin pientä toivon kipinää siitä, että kesäkin ehkä saattaa sieltä pian saapua! Mä olen niin odottanut ja tiedän, etten ole tämän asian kanssa yksin. Sen huomaa ihan jo ihmisistä kadulla. Kaikilla vähän ilosempi ilme naamalla ja kokoajan ei törmäillä toisiin paettaessa pakkasta. Hartiatkin näyttäis olevan vähän rennommin omilla paikoillaan, eikä pään kehyksiksi ylös nostettuina. Minä otin maanantaina ihanan auringon kunniaksi käyttöön talven yli odotelleet Tomsit. Kengät siis. Ja eikä mitkä tahansa kengät vaan ihanat sellaiset. Ne on Kalifornian tuliaiset itselleni. Siellä sattui olemaan justiin Summer Season Sale, kun oltiin siellä syksyllä ja tein jämäkooista ihania löytöjä. Nyt on siis kesäksi kenkiä. 

Tomsit. <3

Minulle pitkä talvi kävi kyllä vähän hermon päälle. En paljonkaan nauti pakkasista ja nyt, kun ei ole oikein tullut vuosiin päästyä riinteeseenkään, niin ei ole senkään vertaa napannut. Jotenkin se on aina vaan niin pitkä odotus kesäihmiselle. Meidän perhe on kyllä 100% kesän kannattajia. Luda nyt ei ole vielä osannut lempi vuodenaikaansa kertoa, mutta sen tiedän, että pakkasesta hän ei pidä. Jos on vähääkään liian kylmä, niin poika sulkee silmät ja heittäytyy spaghetiksi. Ymmärrän häntä täysin. Juuri sama reaktio, mikä itsellenikin tulee ensimmäiseksi pakkasella mieleen. Harvemmin vaan siitä varmaan minulle olisi mitään hyötyä niin käyttäytyä. Itse siitä penkasta tulisi nousta ja matkaa pitäisi jatkaa omin kylmästä tutisevin jaloin. Eikä kukaan kärräisi kotiin. :D Lapset on kyllä niin onnekkaita, etenkin tossa vaunu asiassa. Niklaksen kanssa just hetki takaperin juteltiin, että välillä havahtuu haaveilevansa siitä, että joku vaan työntäisi itseä vaunussa ja kuskaisi paikasta A paikkaan B. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, et se saattaisi loppupeleissä olla vähän kiusallista nököttää siinä kärrissä. Jätimme sen asian siis ihan vaan haaveilun tasolle.

Aiemminkin tästä olen muutamalla sanalla maininnut, mutta kevään myötä on meille saapunut myös uhma. Aika voimakaskin. Ja vaikuttaa siltä, että voimakkuus on koko ajan ollut nousujohdanteista. Tosin hyvin aaltoilevaakin, välillä siis ihania päiviä välissä ja sitten taas mennään uhman vallassa. Minä olen rehellisesti kyllä välillä ollut ihan tolaltani, että miten se pieni ihminen, minun maailmani suloisin ja ihanin olento voikaan saada minussa niin suuria tunneskaaloja aikaiseksi. Skaala on todella ollut ihan laidasta laitaan ja jopa sellaisia tunteita, mitä en olisi kuuna päivänä uskonut kokevani hänen kanssaan. Enkä todella olisi myöskään uskonut hänestä löytyvän sellaisia puolia, mitä nyt on näyttäytynyt. Hän on aika -ajoin muistuttanut villiä ja sähäkkää viidakon asukkia. Minua kohtaan erityisesti ja välillä myös isäänsäkkin kohtaan. Mutta muita kohtaan hän on toistaiseksi ainakin käyttäytynyt äitini sanoja lainatakseni "enkelin lailla". Todella lohduttavaa on kuitenkin, että tiedän tämän uhmailun olevan erittäinkin normaalia ja ikäänkuuluvaa. Ja etenkin äitiä kohtaan. Itsenäistymisen ensiaskeleita. Se vaan eri tempperamentin omaavilla lapsilla näyttäytyy eri tavalla. Tai jotain sen suuntaista. Uskaltaisn jopa väittää, että jos lapsella ei ole kovinkaan näkyvää uhmaa, se ei ole kiinni vanhempien erinomaisuudesta, vaan lapsen temperamentista. Uskoisin ainakin.

Helpottavaa tässä on myös se, että tiedän vaiheiden tulevan ja menevän ja niin käy aivan varmasti tämänkin vaiheen kanssa. Kuitenkin tämäkin on käytävä läpi, että se ei kostaudu myöhemmin elämässä hankaluuksina. Minä en ole minkään tason psygologi, mutta näin minä uskon.

Se tässä on haasteellista, että mikä onkaan se oikea tapa kohdata uhmakas lapsi. On niin monta eri "koulukuntaa" ja mielipidettä asiaan, kun on ihmisiäkin. Ja vahvimmat mielipiteet taitaa olla henkilöillä, joilla ei omia lapsia ole. Minä ainakin taisin ennen omaa lasta olla sitä mieltä, että ne lapset ovat vaan kovin kurittomia, jotka käyttäytyvät niin kuin uhmaikäisen kuuluukin. En minä siitä mitään ymmärtänyt. Nyt ymmärrän jo vähän enemmän, mutta silti huomaan usein olevani ihan neuvoton ja näissä uhma -tilanteissa erittäinkin pitkällä mukavuusalueeni ulkopuolella. Välillä se vähän uuvuttaakin ja toisinaan aika paljonkin. Onneksi tämä pieni mies on kuitenkin uhman ulkopuolella aina se oma ihana itsensä, joka halailee ja silittelee hellästi, sekä kikattelee hyvän tuulisena jekku silmäkulmassa. Yritän kovasti koko ajan muistaa, että hän käy läpi nyt yhtä tärkeintä vaihettaan kohti tasapainoista ihmistä. Rukoilen todella viisautta jokaiselle meille uhmaikäisen vanhemmalle, että osattaisiin olla itse näissä tilanteissa se tasapainoinen aikuinen. Vastassa on kuitenkin vain pieni ihminen, joka on itsekkin ihan ihmeissään tunnepuuskistaan. Minut on kuitenkin yllättänyt se, että nämä kohtaukset voivat voimakkuudessaan viedä itseltäkin järkevän ajattelun taidon hetkeksi. Onneksi todella vain ihan hetkeksi. Turha silti jäädä lokaan lepäämään, jos ei aina maltti pysy. Ihmisiä tässä ollaan. Ihan kaikki. Minäkin olen jopa osannut ärähtää, vaikken olisi uskonut itsestäni, saatika sitten ikinä niin halunnut tehdä. Minut hyvin tuntevat ihmiset tietävät, että olen rauhaa rakastava ja enemmänkin sovittelija tyyppinen. Jos minua harmittaa tai joku uhkaa minua, niin usein suustani tulee enemmänkin itkuista soperrusta, kun huutoa. Sellaista itkun epätasaistamaa, tiedättehän? Hah. Mutta kyllä, minultakin huuto onnistuu. Niiden tilanteiden jälkeen täytyy vaan sitten ajatella, että eteen päin ja uudella päättäväisyydellä. Minusta huutaminen ei ole paras väylä hoitaa tätä ajan jaksoa, en usko sen rakentavan mihinkään suuntaan. Rajat pitää kuitenkin olla ja komentaa kyllä pitää napakasti, kun sille on tarve. Huuto kuvaa minusta vain omaa epätoivoa siinä tilanteessa. Inhimmillistä kylläkin. Ja ikävä kyllä nämä pienet söpöläiset joutuvat tulevaisuudessa huutoakin tässä elämässä kohtaamaan, että ehkä se on ihan ok tosi paikan tullen myös joskus tulistuakkin. Pääsääntöisesti yritän kuitenkin kääntää pojan huomion uuteen mielenkiintoiseen tekemiseen ja olla itse vakaa. Mutta joskus tuntuu, että teet niin tai näin, silti mikään ei auta. Kuten sanoin, vaikeaa. Hmmph..

Jos tämä on lapselle suurta kasvun aikaa, niin sitä se on kyllä vanhemmallekkin. Yritän kovasti tämän uhmaiänkin osata ajatella arvokkaana kasvattavana aikana. Niinhän minä nyt jälkeenpäin ajattelen jokaisesta muustakin kokemastani vaikeammasta ajasta. Mistään en luopuisi. :)

Haluan kuitenkin kertoa vielä sen tosiasian, että joka kerta, kun tämä uhman valtoja vastaan kamppaileva miehen alku katsoo lempeillä, suloisilla silmillään minua, niin en muista enää yhtään miltä nämä uhmailut tuntuivat. Tiedän vain sen, että äiti rakastaa ja maailman eniten. <3

Asuuko kenelläkään muulla tällä hetkellä alivuokralaisena Uhma? Tai ehkä joku saattaa muistella aikoja, jolloin asui? Ellei aika ole jo kullannut niitä muistoja.. :)

Olen ystäväni Anun kanssa näistä jutuista paljon jakanut. Hän on 2,5 vuotiaan kummipoikani äiti ja heillä on asustanut Uhma jo vähän pidempään, kuin meillä. Hän pohtii näitä asioita paljon blogissaan, minne löydätkin tiesi tästä.

Nyt viikonloppuna on tiedossa monta kivaa asiaa, toivottavasti aurinkokin näyttäytyisi.

Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

-Tiia