Hyvinhän se Juhannus meni alkuangstailuistani huolimatta. Mielialoihin vaikuttaa tosi paljon näiden vuosittaisten pyhien juhlimisessa tää nykyinen elämäntilanne. Musta kun nää tälläiset on perheen keskistä aikaa ja menee aikaa totutteluun, ennen kun todella käsittää sen tosiasian, että meidän perhe ollaan nykyään pojan kanssa vaan me kaksi. Näinä tällaisina pyhinä se fakta vaan korostuu. Ajan kanssa näistäkin fiiliksistä pääsee eroon onneks ja etenkin kun tilalle tulee uusia perinteitä ja muistoja. Vuoden päästähän voi asiat olla monilta osin aivan erilailla. Ainakin fiilikset. Eihän sitä olis viime Juhannuksenakaan osannut tälläista ennustaa. Nyt me kuitenkin saatiin taas monta hyvää uutta muistoa kasaan.
Juhannusaaton aamuna oli hetken ihan kesäistä ja käytiin leikkipuistossa syömässä eväät. Oli kyllä tosi hiljaista. Ei siis ihan perus puistoperjantai. Juhlistettiin keskikesää ruoan jälkeen hedelmillä ja marjoilla. Olisin mieluusti itse istunut nurmikolla, mutta poika halusi olla ehdottomasti keinujen läheisyydessä. Ja picnikhän onnistui hienosti myös hiekalla istuen.
Iltapäivä me vietettiin mun isovanhemmilla ja muisteltiin mummin kanssa menneitä Juhannuksia. Mm. rosvopaistijuhlia mökillä ja meidän pitämiä kesäteatteriesityksiä siskojen ja serkkujen kanssa. Huikeilla käsikirjotuksilla tietenkin. Lapsena kaikki oli niin mutkatonta. Ja muistaakseni Juhannukset ainakin vähän lämpöisempiä. Tänä Juhannuksena sää oli yhtä kylmä kuin viime Jouluaattona. Tosin Jouluaatto oli kyllä suhteellisen lämmin, mutta onhan tässä silti nyt jotain vähän vinksallaan. Ei se nyt kuitenkaan niin hirveesti ihmetytä, kuin muutenkin tää maailma nykyään vähän on. Vinksallaan siis.
Lauantaina päätettiin lähteä perinteisesti Keuruulle Isoon Kirjaan. Matkaseurana meillä oli mun vanhemmat. Mun isä on melko reipas kuski ja ajelee mielellään. Ajatus olikin, että jos perillä on kamalan kuraista ja kylmää niin voidaan ihan hyvin ajaa vaikka samantien takaisin ja ajatella homma vaan Juhannusajelun kannalta.
Yllätykseksi sadetta olikin vaan vähän ja olikin sitte kiva jäädä hengailemaan kentälle. Rattaissa nukuttujen päikkärien jälkeen alkoi pikkumiehellä menojalka kovasti vipattamaan. Onneksi hänelle riitti monia leikittäjiä ja jekuttelijoita. Oli huippua hengailla koko päivä ihanien ihmisten kanssa ja moikkailla tuttuja kasvoja. Kylmästä huolimatta olikin tosi kiva päivä. Hanskat ja parkatakki ei ollut taaskaan yhtään liiottelua. Mä oon kunnon vilukissa ja jos mietit, niin siks tää kylmyys on saanut niin ison sijan mun kirjoituksissanikin. Heh. Ajettiin yötä vasten takas kotiin ja seuraavana päivänä meillä oli ihana sateisen laiska sunnuntai. Tuntu just siltä, kun sunnuntain kuuluukin. Leppoisaa oleilua ja ei kiirettä minnekkään.
Nyt on tämän vuoden keskikesää juhlittu. Kotona ja vähän onneks sitten muuallakin. Koti on kyllä ihmisen paras paikka olla, mutta kiva se on nähdä muita ihmisiä ja tehdä välillä jotain muuta kun kökkiä omilla nurkilla. Ludakin on ollut niin hyvän tuulinen, kun on ollut vähän vaihtelua pitkän vesirokkoevakon jälkeen. Veikkaan että pienessä päässä kantaa vielä monta päivää ajatus Juhannuksen hurjista volteista ja juoksenteluista milloin kenenkin jahtaamana. :)
Kotoilusta puheen ollen, mä oon niin ilonen, että mulla on ollut mahdollisuus olla kotona Ludan kanssa kohta 3,5 vuotta. Nyt viimeisimmät kuukaudet kotihoidon tuen päätyttyä oon toiminut pojan omaishoitajana, mikä on mahdollistanut kotihoidon jatkumisen, kun on odotettu päiväkodin aloitusta elokuussa integroidussa ryhmässä. Mä tosi usein mietin sitä, kuinka en vaan vaihtais tätä kokemusta kotiäitinä mihinkään. Nyt on viimeaikoina paljon peruuntunut menoja ja muutenkin tämä kesä on nyt ollut tälläistä vähän erilaista kaikin puolin, mutta mä oon aatellut sen niin, että meillä on näitä yhteisiä kotipäiviä enää jäljellä vaan ihan haikean vähän ja kaikki yhdessä vietetty aika on mittaamattoman arvokasta, joten on ollut lähes saman tekevää ollaanko me missä, kunhan vaan ollaan yhdessä ja paljon. Aika kun menee niin nopeaa ja sitä ei saa takaisin. Siksi pyrin nauttimaan jokaisesta hetkestä niin hyvin kuin pystyn. Ehdottomasti tarvitsen väliin omia taukoja, että jaksan, mutta silti. Tää on ihan ensiarvoisen tärkeää mun elämässä.
Poika kasvaa koko ajan ja hänen kanssa reissaminenkin on selkeästi vähän helpottunut, vaikka kyllä siinä edelleen on omat kommervenkkinsa. (Mutta kenempä lapsen kanssa nyt ei olisi.)
Tajuntaakin on tullut niin paljon lisää. Annan hänelle päivittäin pieniä tehtäviä, mistä hän selkeästi selviytyy koko ajan paremmin. Se on tosi ihana nähdä. Päiväkodissa kehitys varmasti on ainakin puolet nopeampaa, veikkaisin. Toisten lasten esimerkki ja entistä tarkemmat rutiinit varmasti tekevät tehtävänsä. Pakko sanoa, että Luda on kyllä niin mainio tapaus, että en mä vois näitä päiviä paremmassa seurassa viettää. Aivan mahtava pikkutyyppi. Sanomattakin selvää, että välillä on ihan tosi haastavaakin, mutta ei mua ole tässä elämässä mikään palkinnut niin paljon, kun äitinä olo tälle pienelle mussukalle, niin kun oon aiemminkin jo kertonut. Ja mä tunnen ihan tosi suurta ylpeyttä hänestä. Kaikin puolin. Mun pieni termiittini.
 |
| Ei siinä kauaa nokka tuhise, kun Luda uusii sisustuksen. :D |
Miten te muut vietitte Juhannusta? Olis kiva kuulla! :)
Iloa alkaneeseen viikkoon!
Ja näköjään aurinkoakin! Jee!
-Tiia
