Pystyyn puhallettu

Tahdon määrä toteuttaa asioita on valtava. Aika on silti rajallinen ja samoin voimavarat. Jo pelkästään perusarjen pyörityksen äärellä täyttyy valtaosa kapasiteettia, joten kaikki muu mikä sen lisäksi tapahtuu, on ihmeen kautta tapahtunutta. Onneksi siis ihmeiden aika ei ole ohi, sillä koko ajan tapahtuu ohessa ja paljon. Siltikään en vaan kerkeä kaikkea mitä haluaisin saada aikaan. Pää on välillä puhkeamaisillaan ideoista ja tahdosta toteuttaa. Mä luulen, että se tulee olemaan minussa aina. Ainakin se on tähän asti aina ollut lujasti kiinni minussa. Tahto tehdä ja toteuttaa. Luoda uutta ja saada oman tekemisen kautta välitettyä jotain myös toisille. Ja jälkimmäinen kun tapahtuu, se on parasta. Siinä suurin syy, miksi niin usein olenkin toivonut löytäväni aikaa blogin uudelleen herättämiseksi. Kaikki lukijoiden kommentit, ystävien kautta tulleet palautteet, mailit ja Facebookin inbox -viestit (tajusin muuten vasta hetki sitten, että siellä on sellainen "muut" -kansio, mihin menee ulkoapäin tulleet viestit ja siellähän niitä sitten olikin..) on antaneet suurta kimmoketta jatkaa. Toki itsekin nautin kirjoittamisesta ja tämä on erittäin toimiva kanava itseni ilmaisuun. Mutta se, että kuulen, kuinka jollakin on ollut ihan ikävä lukea mun tarinoita, elämän käänteitä, selviytymisiä niistä tai muuten vaan tätä hölöpömppää mitä sormet tahtoo kirjoittaa, niin saa mut kyllä totaalisesti heltymään.

Viime vuoden puolella mun silmiin pisti eräs teksti liittyen minuun. Löysin sen eräältä foorumilta (yllättäen siltä yhdeltä vauva -foorumilta, missä upeasti ulkopuolisten voimin ruodittiin avioeroa, jossa itsekin olin osallisena..) Eräs kirjoitti näin:

"Todella suloiselta ja herttaiselta se vaikuttaa muuten, mutta oikeinkirjoitus siltä ei suju. Kamalasti kirjoitusvirheitä sen blogissa, etenkin yhdyssanoissa.." 

Ihan huippu! "Söpö, mutta ei se kirjottaa osaa!" Mahtava kommentti ja otan vastaan. Kiitos!

Mutta tiedättekö mitä. Lupaan, että sama meininki tulee jatkumaan. Samankaltaiset kirjoitusvirhekummitukset tulevat mitä luultavimmin pompsahtelemaan esiin jatkossakin. Sen kirjoitan kuitenkin oikein, minkä osaan. Lupaan.

Syksyllä päivittelin blogiin viimeksi siitä, kuinka kippasin eroon liittyvät asiat tylliunelman myötä jorpakkoon. Pakko sanoa, että hienosti on sujunut sen asian suhteen. Välillä jos jokin asia siihen liittyen on nostanut päätään, niin olen sitä kyllä sitten tervehtinyt ja paijannut sen taas lempeästi takaisin omiin oloihinsa. On mukavampi rakentaa elämäänsä uutta, kun elää uudelleen ja uudelleen mennyttä loskaa ja jäädä siihen samaan vielä lepäilemään puukon kera. Sitäkin tapahtuu paljon ja ai että tekee huonoa katsella sellaista vierestä. Sitäpaitsi kun vanhasta luopuu niin uusi saa sijaa. Enkä mä nyt puhu mistään uudesta miehestä, vaan siitä, että energiaa vapautuu kaikenkaikkiaan uusille asioille. 

Syksyllä kerroin myös alkavasta yhteistyöstä GreenStreetin kanssa ja se alkoikin sitten yks kaks melkoisen isosti. Kyseisen firman yrittäjä ja samalla ihana ystäväni Johannes pakkasi reppunsa ja lähti kiertämään maailmaa. Minä hyppäsin kuudeksitoista viikoksi hänen kenkiinsä ja sen ajan vastasin hänen yrityksen perusarjen pyörittämisestä. Lisäksi aloittelin samalla, saman katon alla oman intohimoni täyteistä uraa raakakakun tekijänä. Hommaahan siis riitti. Opin ja koin paljon niiden viikkojen aikana. Ymmärsin myös hyvin, miksi Yrityshelsinki ei suosittele omaishoitajana toimivalle 24/7 yrittäjyyttä. Ei nimittäin mikään helppo nakki. Enkä olisi pystynyt siihen ilman apuja. Perhe + ystävät = paras combo ikinä.<3 

Olin kovinkin kiitollinen ja otettu saamastani suuresta vastuusta. Jaksaminen oli kuitenkin välillä ihan omaa luokkaansa. Yllätti minut, sekä vastuunantajan. Yrityksen vauhtikin kasvoi samaan aikaan. Vastuuta oli pakko vähän keventää jossakin kohti ja toki itse yrittäjäkin teki myös hommia koneella sieltä etäältä palmun alla.

Muistan erään illan parisen viikkoa ennen Joulua, kun itsekseni itkeskelin ja mietin, että miten ihmeessä saan loppuviikon hommat tehdyksi. No. Aamulla tajusin, että pojan hiuspohjassa on elämää kuin pienessä kylässä ja orastava joukko asukkeja löytyi myös omasta päästäni. Hyi hempatti. Täitä. Kyllä. Täitä! Ne tosiaan olikin se puuttuva palainen siinä kohtaa. 

Itkin noin reilun tunnin ajan päiväkodin tuulikaapissa, ryystin räkää ja yritin keräillä itseäni. Sanoin, että nyt loppui mun jaksaminen ja kuinka en vaan pysty tähän täirumbaan nyt. Ihana päiväkodin hoitaja kuitenkin otti mua hartioista kiinni ja katsoi mua silmiin sanoen:

"Tiia, se mitä olen sinua oppinut tässä tuntemaan niin voin sanoa, että sinä jos joku kyllä pystyt tähän. Siis tähänkin." 

Mikä mieletön voimalause.

Ei siinä tosiaan auttanut, kuin ryhtyä hommiin. Onneksi pojan isä pystyi tulemaan apuun. Yhdessä me kerättiin täit ja niiden munat pienestä päästä ja koska sato oli niin runsas, niin oli pakko leikata kultaiset kutrit pois. Nipsnaps sanoi Fiskarsin sakset, kun äiti itkun kanssa tukkaa leikkasi. Lopultahan ne piti vielä vetää koneen kanssa ihan sängeksi. Siellä lepäsi kylppärin lattialla kutri jos toinenkin. 

Poika oli hoidettu kuntoon. Entäs äiti? Nooh. Tein itselleni täihoidon ja sen jälkeen nielaisin kaiken jäljellä olevan ylpeyteni. Seuraa siis jokaisen naisen unelmatilanne..

Eli siinä sitten istuin poskille itketyt ripsivärit naamassa vessanpöntön kannen päällä, kun ex-mieheni kamppaili päästäni täinmunia. Jep. No words left to say.

Ihan hauska muistohan se näin jälkikäteen on ja pian sille pystyi jo nauramaankin, mutta ei se ihan herkuinta siinä hetkessä ollut. Onneksi meillä on ihan hyvät välit jo, niin voitiin jopa yhdessä siinä sitten hymähtää taas yhdelle apsurdille tilanteelle.

Jouluna oli tukat kunnossa kummallakin

Kaikenlaista tähän elämänkirjoon mahtuu. Ja hyvä niin. Perspektiivi ei ole koskaan pahaksi. Tuokin tilanne opetti siis jälleen kerran mm. sen, että silloin kuin tuntuu, ettei enää metriäkään jaksa, niin siinä kohti asenne ratkaisee. Voi päättää pyyhkiä räät poskelta ja toimia. Ja kyllä, toisen kannustus on siinä hetkessä korvaamatonta kultaa. Toki on erikseen sitten totaaliset loppuun palamiset ja niitä en halua vähätellä yhtään. 

Joulun jälkeen pidin viiden päivän oman loman. Ensimmäisen yli neljään vuoteen. Suuntasin kylpylään Tallinnaan. Yksin. Ihan vaan lojumaan. Kävin kampaajalla, hoidoissa, aleshoppasin ja luin kirjaa. En halunnut matkaseuraa, sillä arkeni on niin kovin ajastettua. Kaipasin eniten omaa seuraani. Ei kompromisseja, ei aikatauluja. Hyvää teki, vaikka ei viiden päivän lomalla nyt pitkälle pötkitä. Kuitenkin. Se oli jollain tapaa päätös jollekin ja alku uudelle. Vuoden vaihtuessa olin revetä liitoksista, kun tajusin selvinneeni taas yhdestä raskaasta vuodesta. Ikäänkuin olisi valmistunut jostain tai saavuttanut jonkin suuren maalin. Sitähän se oikeestaan oli koko vuosi, yhtä koulua.
Uusi hieno vuosi alkoi ja henki rupesi kulkemaan taas uudella lailla.

Rentoutuneet rusinavarpaat

Edelleen olen jatkanut rakkaaksi tulleen GreenStreet -perheen kanssa työntekoa ja nyt enenevissä määrin keskittynyt vain raakaherkkujen tekemiseen ja vaihtoehtoherkuttelun sanoman eteenpäin viemiseen. Juuri sitä, mitä haluankin juuri nyt tehdä. Muutamista eri paikoista Helsingissä voi käydä näitä kyseisiä raakakakkusia maistamassakin. Be Good Citycenterissä, PüR Urhokekkosenkadulla, Chotto Matte Flemarilla ja tattadaa.. Uusi ihana paikka Rupla, Kallion sydämessä Helsinginkatu 16. 

GreenStreet muutti alkuvuodesta ja uudet tilat saivat kokonaisuutena nimekseen Rupla. Se on neljän innovatiivisen nuoren miehen yhteinen projekti. Rupla on luovatila ja avoinna uudelle. Se säilöö sisällään mm. Taidegallerian, vintage- ja designvaatepuodin, olohuonemaisen kahvilan ja samassa tilassa toteutetaan myös GreenStreetin raakaherkku workshopit ja tuotetaan keittiön täydeltä raakakakkua ja muita raakaherkkuja.

Ihan on saanut olla muikeena tässä, kun on niin paljon uutta ja hienoa käsillä!

Samoissa upeissa tiloissa saatiin muutama viikko sitten juhlistaa rakkaan ystäväni Matun kanssa yhteisiä kolmekymppisiä. Samalla juhlistettiin myös kohta kakskytvuotta kestänyttä ystävyyttä, jolle ei loppua ole. Juhlissa ihanista ihmisistä kuvia otti upea Adi Dobrin ja on vähän sellainen fiilis, että ne kyllä ansaitsee ihan oman postinsa. Ihana ilta!

Musta tässä on ihan hyvät eväät jatkaa alkanutta vuotta. Suurella kiitollisuudella mietin kaikkea käsillä olevaa. Ei olisi vuosi sitten uskonut asioiden olevan nyt näin. Siitä on siis tasan vuosi, kun tämä elämä heitti viimeksi härän pyllyä ja päässä alkoi elävästi soimaan "mikä ei tapa, niin se todellakin hajoittaa.. Silloin todella mietin, että miten siitä ikinä nousta ja mihin suunnata. 

Oon niin kiitollinen jokaisesta uudesta ihmisestä johon olen saanut tutustua. Ja etenkin jokaisesta vanhasta ja niin rakkaasta, jotka on kulkeneet vierellä ja tuoneet niin paljon sisältöä mun elämääni. Pieni, maailmani suloisin ja rakkain tyyppi saa mielen niin kiitolliseksi päivittäin. Ja samoin se apu, jota olen saanut, jotta pysyn tämän pienen ja suloisen kovassa vauhdissa mukana. Työni ja se, että saan tehdä sitä ihanien ihmisten ympäröimänä lisää kiitollisuuden määrää myös. 

Kuume mut onnistui kyllä hetkeks nyt kaatamaan, mutta jotain hyvää tästäkin poiki, sillä sain nyt puhallettua tämän blogin taas eloon. Tosi hyvä fiilis siitä. Tahti on ollut todella kova ja tämän vuoden tavoitteiksi olenkin siksi asettanut seuraavaa: 

Enemmän lepoa, vähemmän sinkoilua, säännöllisen liikunnan määrän lisääminen ja useimmin pidempiä yöunia. Lisäksi uuden vuoden lupauksena lausuin ääneen, että tänä vuonna en aio mennä naimisiin. Näistä mä pidän kiinni, sillä tää on nyt mun vuosi. Mun.! :D

Huippua jos te vanhat lukijat löydätte vielä takaisin tänne! Ja te kaikki uudet olette myös enemmän kuin tervetulleita mukaan! Kertokaa kuulumisia ja vinkatkaa kuka on edelleen matkassa ja mikä on meininki! :)

Loistavaa loppuviikkoa!

Halein, Tiia

Keskikesän kuuraa

Hyvinhän se Juhannus meni alkuangstailuistani huolimatta. Mielialoihin vaikuttaa tosi paljon näiden vuosittaisten pyhien juhlimisessa tää nykyinen elämäntilanne. Musta kun nää tälläiset on perheen keskistä aikaa ja menee aikaa totutteluun, ennen kun todella käsittää sen tosiasian, että meidän perhe ollaan nykyään pojan kanssa vaan me kaksi. Näinä tällaisina pyhinä se fakta vaan korostuu. Ajan kanssa näistäkin fiiliksistä pääsee eroon onneks ja etenkin kun tilalle tulee uusia perinteitä ja muistoja. Vuoden päästähän voi asiat olla monilta osin aivan erilailla. Ainakin fiilikset. Eihän sitä olis viime Juhannuksenakaan osannut tälläista ennustaa. Nyt me kuitenkin saatiin taas monta hyvää uutta muistoa kasaan.

Juhannusaaton aamuna oli hetken ihan kesäistä ja käytiin leikkipuistossa syömässä eväät. Oli kyllä tosi hiljaista. Ei siis ihan perus puistoperjantai. Juhlistettiin keskikesää ruoan jälkeen hedelmillä ja marjoilla. Olisin mieluusti itse istunut nurmikolla, mutta poika halusi olla ehdottomasti keinujen läheisyydessä. Ja picnikhän onnistui hienosti myös hiekalla istuen.

Iltapäivä me vietettiin mun isovanhemmilla ja muisteltiin mummin kanssa menneitä Juhannuksia. Mm. rosvopaistijuhlia mökillä ja meidän pitämiä kesäteatteriesityksiä siskojen ja serkkujen kanssa. Huikeilla käsikirjotuksilla tietenkin. Lapsena kaikki oli niin mutkatonta. Ja muistaakseni Juhannukset ainakin vähän lämpöisempiä. Tänä Juhannuksena sää oli yhtä kylmä kuin viime Jouluaattona. Tosin Jouluaatto oli kyllä suhteellisen lämmin, mutta onhan tässä silti nyt jotain vähän vinksallaan. Ei se nyt kuitenkaan niin hirveesti ihmetytä, kuin muutenkin tää maailma nykyään vähän on. Vinksallaan siis.

Lauantaina päätettiin lähteä perinteisesti Keuruulle Isoon Kirjaan. Matkaseurana meillä oli mun vanhemmat. Mun isä on melko reipas kuski ja ajelee mielellään. Ajatus olikin, että jos perillä on kamalan kuraista ja kylmää niin voidaan ihan hyvin ajaa vaikka samantien takaisin ja ajatella homma vaan Juhannusajelun kannalta.

Yllätykseksi sadetta olikin vaan vähän ja olikin sitte kiva jäädä hengailemaan kentälle. Rattaissa nukuttujen päikkärien jälkeen alkoi pikkumiehellä menojalka kovasti vipattamaan. Onneksi hänelle riitti monia leikittäjiä ja jekuttelijoita. Oli huippua hengailla koko päivä ihanien ihmisten kanssa ja moikkailla tuttuja kasvoja. Kylmästä huolimatta olikin tosi kiva päivä. Hanskat ja parkatakki ei ollut taaskaan yhtään liiottelua. Mä oon kunnon vilukissa ja jos mietit, niin siks tää kylmyys on saanut niin ison sijan mun kirjoituksissanikin. Heh. Ajettiin yötä vasten takas kotiin ja seuraavana päivänä meillä oli ihana sateisen laiska sunnuntai. Tuntu just siltä, kun sunnuntain kuuluukin. Leppoisaa oleilua ja ei kiirettä minnekkään.

Nyt on tämän vuoden keskikesää juhlittu. Kotona ja vähän onneks sitten muuallakin. Koti on kyllä ihmisen paras paikka olla, mutta kiva se on nähdä muita ihmisiä ja tehdä välillä jotain muuta kun kökkiä omilla nurkilla. Ludakin on ollut niin hyvän tuulinen, kun on ollut vähän vaihtelua pitkän vesirokkoevakon jälkeen. Veikkaan että pienessä päässä kantaa vielä monta päivää ajatus Juhannuksen hurjista volteista ja juoksenteluista milloin kenenkin jahtaamana. :)

Kotoilusta puheen ollen, mä oon niin ilonen, että mulla on ollut mahdollisuus olla kotona Ludan kanssa kohta 3,5 vuotta. Nyt viimeisimmät kuukaudet kotihoidon tuen päätyttyä oon toiminut pojan omaishoitajana, mikä on mahdollistanut kotihoidon jatkumisen, kun on odotettu päiväkodin aloitusta elokuussa integroidussa ryhmässä. Mä tosi usein mietin sitä, kuinka en vaan vaihtais tätä kokemusta kotiäitinä mihinkään. Nyt on viimeaikoina paljon peruuntunut menoja ja muutenkin tämä kesä on nyt ollut tälläistä vähän erilaista kaikin puolin, mutta mä oon aatellut sen niin, että meillä on näitä yhteisiä kotipäiviä enää jäljellä vaan ihan haikean vähän ja kaikki yhdessä vietetty aika on mittaamattoman arvokasta, joten on ollut lähes saman tekevää ollaanko me missä, kunhan vaan ollaan yhdessä ja paljon. Aika kun menee niin nopeaa ja sitä ei saa takaisin. Siksi pyrin nauttimaan jokaisesta hetkestä niin hyvin kuin pystyn. Ehdottomasti tarvitsen väliin omia taukoja, että jaksan, mutta silti. Tää on ihan ensiarvoisen tärkeää mun elämässä.

Poika kasvaa koko ajan ja hänen kanssa reissaminenkin on selkeästi vähän helpottunut, vaikka kyllä siinä edelleen on omat kommervenkkinsa. (Mutta kenempä lapsen kanssa nyt ei olisi.)

Tajuntaakin on tullut niin paljon lisää. Annan hänelle päivittäin pieniä tehtäviä, mistä hän selkeästi selviytyy koko ajan paremmin. Se on tosi ihana nähdä. Päiväkodissa kehitys varmasti on ainakin puolet nopeampaa, veikkaisin. Toisten lasten esimerkki ja entistä tarkemmat rutiinit varmasti tekevät tehtävänsä. Pakko sanoa, että Luda on kyllä niin mainio tapaus, että en mä vois näitä päiviä paremmassa seurassa viettää. Aivan mahtava pikkutyyppi. Sanomattakin selvää, että välillä on ihan tosi haastavaakin, mutta ei mua ole tässä elämässä mikään palkinnut niin paljon, kun äitinä olo tälle pienelle mussukalle, niin kun oon aiemminkin jo kertonut. Ja mä tunnen ihan tosi suurta ylpeyttä hänestä. Kaikin puolin. Mun pieni termiittini.

Ei siinä kauaa nokka tuhise, kun Luda uusii sisustuksen. :D

Miten te muut vietitte Juhannusta? Olis kiva kuulla! :)

Iloa alkaneeseen viikkoon! 

Ja näköjään aurinkoakin! Jee!

-Tiia

Yhtä juhlaa ;)

Torstainen synttäripäivä alkoi heti silmien avaamisen jälkeen paketin avaamisella ja sieltä paljastui ukulele. Ajattelin musiikkimiehen innostuvan uudesta soittimesta ja näin siinä sitten kävikin. Nyt ollaan kovasti harjoteltu soittamista ja sitä ettei soitinta saa kolhia ihan miten sattuu. Hienosti on harjoitukset kyllä edenneet ja ukulele on edelleen näin neljänkin päivän jälkeen ehjänä! ;)

Heti lahjan avaamisen jälkeen syötiin tietenkin juhlan kunniaksi kakkua. Ja ei mitä tahansa kakkua, vaan aivan huikean hyvää sitruuna-mansikka raakakakkua! Pakko sanoa, että se kakku onnistui kyllä niin hyvin, eikä siinä kauaa nokat tuhisseet, kun palaset oli massuissa. Aamupäivä meni rauhallisesti ja ihan vaan puuhasteltiin mukavia. Päikkärien jälkeen Ludaa tuli hakemaan ulos hoitaja. Ulkona Luda oli saanut harjoitella koiran talutusta ja olikin osannut ohjailla pientä pörröistä koiraa hienosti kaksin käsin remmistä pitäen. Minä aloitin torstai -illalla seuraavat kaksi kuukautta kestävän taidekurssin. Kurssilla maalataan, valokuvataan ja lopuksi tuotoksista sidotaan kirja. Tosi ihanaa.

Perjantaina sain olla mukana huippuhauskoissa bileissä, kun ystävä täytti vuosia. En tiedä milloin viimeksi oli niin hauskaa ja koska viimeksi olisin tanssinut tunti tolkulla niin, että meinasi siinä takapuoli irrota! :D Vaikka yöunet jäi ihan minimaalisiksi, niin sain tanssimisesta senkin edestä energiaa. Puttes oli tapahtumapaikka ja minulle paikkana ihan uusi tuttavuus, mutta ihastuin ja haluan ehdottomasti palata. Sieltä saa muuten gluteenitontakin pizzaa! :)

Lauantaina juhlittiin kolmevuotiasta vielä vähän lisää. Paikalla oli oma perheeni ja 1/4 Ludan kummeista. Lisäksi juhlimassa oli kummisedän pieni perhe.

Luda on kovastikkin hoksahtanut Late Lampaaseen. Toki Salama ja muut Syylari Cityn autot ovat pysyneet siinä rinnalla, mutta Late on kyllä saanut ihan oman paikkansa pienen ukkelin sydämestä. Kakku sai siis tänä vuonna Laten hahmon. Poika ei malttanut juhlahumussa edes maistaa kakkua, mutta oli "Latesta" kuitenkin aivan innoissaan ja puhalteli kynttilöitään jo isona poikana. Mikä olikin ehdottomasti pääasia. :) Kynttilöiden sammumiseen hän tarvitsi kuitenkin vielä vähän apuja, vaikkkin käytti kyllä monenlaisia eri tekniikoita ja kokeili myös nenän kautta puuskuttamista. Heh.

Kaikki lahjat hän halusi avata papan kanssa yhdessä. Jaettu ilo kun on aina kaksinkertainen. Ja jokainen paketti oli kovin mieluinen. Spidermanista moottoripyörään.

Ukulele oli kovassa käytössä pitkin päivää ja jokainen sai vuorollaan sitä soitella.

"Olet mun auringon nousu, 

päivieni valo, iltojen ilo. 

Päivän ensisäde kultainen.."

Oli kyllä ihan uusi kokemus järjestää juhlat ilman stressiä ja suursiivouksia. (Vielä ilman kunnon yöunia ja yötämyötä tanssien..:D) Tavarat kaappeihin, imurilla pahimmat pois ja lattiasta pahimmat tahrat kostealla pyyhkien. Sopivasti tarjoiluja pikkupudjetilla ja pieni määrä porukkaa. En uupunut, en stressannut. Ainoastaan nautin olosta ja mikä parasta, synttärisankari oli pelkkää hymyä. :)

Tänä vuonna oli täydellistä näin.

Iloa ja lepoa sunnuntaihin! :)

-Tiia

Leijonaemo ja yksi erityisen ihana

Onnenrusinaa aktiivisesti seuraavat ovat joutuneet viimeaikoina kuikkia tänne ihan ilman uusia päivityksiä. Pahoittelut hidastuneesta päivitystahdistani. Päätin jo blogia aloitteasseni, etten ota paineita päivittämisestä, vaikkakin olen silti välillä vähän ottanutkin. Arvostan niin teitä ihania lukijoita ja haluaisin aina tarjota teille jotain tuoretta lueskeltavaa, tasaisin väliajoin. Mieluusti vielä jotain piristävää tai ilostuttavaa.

Rehellisesti sanottuna, viimeaikoina edellä mainittu on tuntunut välillä aika vaikealta. Monista syistä. Olen jopa harkinnut, että lopetan koko touhun. Ihan tosissani. Mutta sitten, kun olen päässyt ajatuksissani siihen pisteeseen, että nyt kyllä poistan koko blogin, niin olen jostain aina saanut tsemppavia sanoja ja ajatuksia. Ja oikeasti haluankin jatkaa. Olen siis päättänyt kuitenkin jatkaa kirjottamista, kaikesta huolimatta. Koska haluan.

Tässä kirjoituksessa haluan kertoa yhden asian, mikä varmasti helpottaa kirjottamistani jatkossa. Jotakin, mitä en ole jaksanut vielä jakaa. On pitänyt itse ensin mietiskellä asioita ja löytää sopiva hetki kirjoittaa.

Olen tähän asti kirjoittanut rehellisesti meidän elämän käänteistä tänne ja aion tehdä samaa myös jatkossakin. Olen arponut myös mielessäni suljenko blogin salasanojen taakse. Kuitenkin haluan, että mahdollisimman moni voi jatkossakin löytää tänne, joten jatkan julkisen blogin kirjoitusta. 

Haluaisin, että blogistani välittyisi edelleenkin aito elämä. Ei mikään harhaanjohtava siloiteltu kiiltokuva -elämä. Me ei nimittäin eletä kiiltokuva elämää. En oikeasti usko, että kukaan elää. Meille ainakin on asetettu paljon haasteita, niin kuin uskon useamman muunkin ihmisen kohdalla olevan. Kaikkea ei tietenkään ole tarve julkisesti purkaa ja moni asia onkin kovin pois luotaan työntävää. Joistain kerrottavista asioista kukaan ei hyödy mitään ja jotkut asiat ei kuulu kuin vain itselleen. Niin se vain on. En kuitenkaan halua antaa harhaanjohtavaa kuvaa. Meidän perheen yhteinen linja on olla rehellisiä siitä mitä ollaan ja kenen armosta tällä pallolla eletään.

Viimeaikoina on ollut aika raskasta ja on ollut itsellekkin välillä haasteellista kääntää väsynyttä mieltä reippaaksi. On vaan välillä uuvuttanut niin paljon. Ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Ei nyt joka päivä ja kaiken aikaa, mutta aika -ajoin. On ollut paljon asioita, mitä on pitänyt järjestellä ja hoitaa. Ottaa selvää uudesta ja opetella elämään uusien asioiden kanssa. 

Kesällä jo kirjottelinkin, että jännittää vähän alkava syksy. Tiesin mitä voi olla vastassa ja olin jo vähän varautunutkin suureen elämänmuutokseen. Tätä on vähän vaikea selittää ympäripyöreästi, siksi kerronkin nyt vain suoraan. Ei ole helppoa kylläkään ihan näin julkisesti sitä ensimmäisen kerran sanoa, vaikka minään salaisuutena ei asiaa olla tähänkään asti pidetty. Seuraavan lauseen kirjoitettuani kuitenkin varmasti kuivaan silmiäni..

Nimittäin. Elokuun alussa saimme kuulla, että meidän ihana, rakas pieni poika on vammainen. 

Hänellä on kromosomivirhe, hauras X -kromosomi. Poikamme on siis Fragile X syndroomainen.

Se on harvinainen syndrooma, mutta silti toiseksi yleisin kehitysvamman muoto Downin syndrooman jälkeen. Se on geneettisesti periytyvää ja minä olen sen virheellisen geenin kantaja. 

Ja jos kysyt, niin kyllä, se tuntuu minusta pahalta. Näillä geeneillä kuitenkin mennään ja syy ei ole kenenkään. On siis aivan turhaa syyllistää itseään tai muitakaan. Parasta on vain hyväksyä fakta ja elää sen tiedon kanssa.

Tämä vioittunut X -kromosomi aiheuttaa siis pojassamme kehitysvamman. Hänellä ei kuitenkaan ole ulkonäössä mitään poikkeavaa. (Tai no ei muuta, kun että minusta hän on aivan erityisen suloinen..<3) Siksi se on monelle varmasti yllättävää, että hän on kehitysvammainen. Syndrooma todetaan geenitestissä, verikokeen perusteella.

Syndroomaan kuuluu ylivilkkautta, keskittymishäiriötä, pitkäjännitteissyden puutetta, kehitysviivettä, kontrolloimattomia tunteenilmasuja..ym. Lisätietoa löytyy Suomeksi mielestäni aika huonosti. Väestöliiton sivuilta ehkä laajimmin. Jokainen on yksilö ja mitään ei siksi tietenkään pysty vielä sanomaan tulevaisuuden kuvasta, mutta eritystä huolenpitoa tarvitseva lapsi hän on. Murusella on tällä hetkellä yhtenä suurinpana haasteena viivästynyt puheentuotto. Ja koska ei ole ollenkaan sanoja kuvaamaan tuntemuksia, usein tunteet purkautuu turhautumisena ja turhautuminen näkyy, kuuluu ja tuntuu. Yleensä siis vaan vanhempia kohtaan. Joskus kuitenkin joku toinenkin saattaa saada esim. lelusta osumaa, kun pieni mies vaikka säikähtää jonkun naurua tai kiljasua. Tai jos muuten vaan tulee joku pattitilanne. Pahaahan hän ei tarkoita, hän nyt ei vaan osaa hallita kaikkia tilanteita. Vaikkakaan ei tuossa iässä sitä nyt muutenkaan voi olettaa. Pelätä nyt ei kenenkään kuitenkaan onneksi tarvitse, mistän sellaisesta ei ole kyse.

Hänellä on aivan ihana ja aurinkoinen luonne. Ilman kiukkupuuskia hän on aina ollut meidän oma hyvän mielen lähetti. Aurinkokasvoinen sulopää. Aina suu hymyssä ja pilke silmässä.

En osaa sanoin selittää kaikkea raskautta, mitä tähän uutiseen liittyy. Ristiriitaisia ajatuksia jonkin verran ja välillä suruakin esimerkiksi, kun näen jo nyt monesti, miten hän jää toisten leikkien ulkopuolelle. Entäpä vuosien päästä, kun ero ikätovereihin saattaa olla vielä suurempi.. 

Itku valtaa äidin silmät.. 

Onneksi tiedän sen, että kaikkien asioiden yläpuolella on Taivaallinen isä. Jokainen asia on Hänen kädessään, niin on oma pieni poikanikin. Minun ei tarvitse murehtia tulevia. Tietenkin joudun tästä asiasta muistuttamaan itseäni. Välillä vaan eksyn ajatuksissani murheiden sekaan. Onneksi en liian usein.

Nyt alkumetreillä tämän uuden asian kanssa on ollut raskasta myös kaikki käytännön asiat. Jokaikinen pienikin asia on haettava hakemalla. Pelkkä diagnoosi ei meinaa riittää mihinkään, vaan tämä systeemi on tehty niin hankalaksi, että mitään apua ei heru ilman vakuuttelua. Hakemusta hakemuksen perään ja asioiden selvittelyä itsenäisesti, muuten lapsi ei saa kaikkea hänelle kuuluvaa tukea, ellet tajua kysyä tai tivata. Se on minusta ollut tosi raskasta ja turhauttavaa. Kuka nyt muutenkaan pitää lomakkeiden täyttämisestä, saatika sitten joka väliin vielä lisäksi vakuutella oman lapsensa ongelmallisia asioita. En yhtään ihmettele, miksi erityislasten äitejä kutsutaankin usein leijonaemoiksi. Jokaisesta asiasta tulee taistella kynsin ja hampain, välillä ääntä korottaen. Olen huomannut jo omien kynsienikin teroittuneen vähäsen ja tiedän, että tulevaisuudessa varmasti osaan myös "puraista", jos tarve niin vaatii. Murahtanutkin jo vähän olen. 

Onneksi suurin osa hoitohenkilökunnasta on ihania. Systeemi itsessään on vaan tehty niin kovin hankalaksi.

Nyt ollaan saatu puheterapia aluilleen ja tarkoitus olisi ottaa käyttöön tukiviittomia, sekä tukikuvia. Sulopää ymmärtää kyllä hienosti puhetta, mutta ei itse vielä tuota sanaakaan. Välillä sponttaanisti äiti ja isi. Kuvien ja viittomien avulla hän tulee oppimaan ilmaisemaan paremmin tuntemuksiaan ja tarpeitaan. Ensin meidän vanhempien tulee itse opetella viittomaan.

Lisäksi paras mahdollinen päivähoitopaikkakin pitäisi löytää, kun hän täyttää puolen vuoden päästä kolme ja hoitovapaani päättyy. Minne tahansahan en häntä hoitoon laita. Kuitenkin päivähoito on suositeltavaa ihan hänen parhaan mahdollisen kehityksensä tueksi. Ja on se myönnettävä, että jotkut päivät ottavat itsellenikin melko koville. Päivähoidon aloitus on siis varmasti koko perheen eduksi. Minulle se silti tulee varmasti olemaan kaikista vaikein paikka.. Mutta sitä on onneksi vielä hetki aikaa sulatella. 

Paljon on siis meneillään ja voimavarat on olleet koetuksella. Lähes päivittäin on sellainen olo, että pitäisi tehdä jotakin tähän asiaan liittyvää. Vähintäänkin tulostella tukikuvia tai opetella viittomaan. Ja kun asioita on niin paljon, tulee tunne ettei kuitenkaan saanut mitään tehtyä. Selitinköhän nyt edes oikein.. Mutta useasti on vähän sellainen turhautunut olo. 

No, alku aina hankala. Eiköhän asiat tästä tasaannu.

Onneksi jokaiseen päivään aina mahtuu sekaan paljon hyvää ja ihania rusinahetkiä. Ja välillä päivät onneksi kuitenkin sujuvat ilman sen suurempia konflikteja. 

Olen niin onnellinen, että meitä on siunattu juuri tällä ihanimmalla pojalla, mitä kuvitella voidaan. Hän on vaan maailman ihanin poika. Minun maailmassani ainakin. Äidin silmäterä ja ylpeyden aihe. En ikinä vaihtaisi pois. En edes terveeseen lapseen, ellei se olisi hän itse. Terveyttä me päivittäin hänelle rukoilemmekin, silti hyväksyen hänet sellaisenaan. Rakastaen eniten.

Pieni ihana leijonan poikanen. Aivan erityisen ihana. 

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, 

äitini kohdussa olet minut punonut. 

Minä olen ihme, suuri ihme, 

ja kiitän sinua siitä. 

Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, 

minä tiedän sen. 

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, 

muotoni kuin syvällä maan alla, 

mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, 

sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. 

Ennen kuin olin elänyt päivääkään, 

olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, 

kuinka valtava onkaan niiden määrä! 

Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. 

Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Psalmi 139, Raamattu

Jatkan siis kirjoitteluani tuttuun tyyliin, lisänä tästä eteenpäin kirjoitan kuitenkin välillä myös ajatuksiani erityislapsiperheen arjesta. Sellainenhan me kuitenkin ollaan.

-Tiia

ps. Kuvat on menneeltä kesältä, matkalla kotiin lääkäristä.

Perheleffaa ja riman alituksia

Meillä on ollut olkkarin telkku rikki kesästä lähtien. Se sai vähän kyytiä, kun pieni miehen alku kopautteli ruutua sillä seurauksella, että se halkesi. Kaput.

Aluksi vähän harmitti. Seuraava ajatus olikin jo, että päästiimpähän kertaheitolla eroon siitä turhakkeesta.. Telkkua ollaan katsottu ennen jonkun verran. Ei tillottamalla tillotettu tuntikausia, mutta sillein normisti välillä. Lapsen aikana telkun katselu on kyllä paljon vähentynyt, kun ollaan ihan tietosesti vältetty pitämästä telkkua päällä pitkiä aikoja hänen hereillä ollessaan. Nykyäänhän suositellaan, ettei alle kolme vuotiaan tulisi katsoa televisiota yhtään. Meillä on kuitenkin saanut katsoa aamupiirretyt ja pikkukakkosen. Ja uutiset! Ne on ollut ihan pojan ykkös hitti! Varsinkin kolmosen seiskan uutiset. Keke on hänen suosikki selostaja. Heh. 

Nyt tosiaan olkkari on ollut jo noin nelisen kuukautta ilman telkkua. Tosi kivaa vaihtelua ollut ja ei kesällä edes ollut aikaa sitä katsella. On meillä kyllä toinen telkku makkarissa, mutta siitä ollaan katseltu lähinnä vaan dvd -elokuvia ja sarjoja. Nyt pimenevän syksyn tullen ollaan kuitenkin huomattu, että tekisi enempi mieli seurata taas joitakin ohjelmia. Aikaa ei edelleenkään telkun tuijotukseen ole paljon, mutta etenkin viikonloppuisin olis kiva katsoa joitakin viikon uusintoja, mitkä on missannut. Edes joistakin ohjelmista. 

Vain Elämää, on ollut kyllä taas tänäkin syksynä kiva katsoa. Se on vaan jotenkin niin hyvän mielen ohjelma. Alku katsotaankin aina kaikki kolme yhdessä makkarin sängyllä ja sitten ekalla tai tokalla mainoskatkolla laitetaan poika nukkumahommiin. Muuten aktiivinen touhulainen rauhottuu mielellään katsomaan niitä musiikkiesityksiä. Muita ohjelmia ei olla aktiivisesti nyt edes seurattu. 

Blogiani enemmän seuranneet ovat varmastikkin huomanneet, että meidän perheen pienin on aika kova automies. Nykyään etenkin Disneyn Autot on se juttu. Tähän asti autojen seikkailuja on seurattu vaan kirjoista ja lehdistä. Hirmusen monta elokuvan pikkuautoakin on päivittäin leikeissä mukana.
Viimeviikon perjantaina pojalla koitti jännittävät paikat, kun vietettiin ihka ensimmäistä perhe -elokuvailtaa. Ajateltiin, että ehkä hän (2,5v.) jaksaisi jo katsoa vähän pidemmän pätkän kerrallaan. Päätettiin ainakin kokeilla. 

Katsottiin siis tietenkin se Autot -elokuva. 

Ensimmäiset popcornitkin oli pienellä omassa kupissa ja toisessa pikku kupissa oli kuivattuja hedelmiä. Äiskän sydän oli pakahtua, kun pikkuiset kädet vuoron perään kahmivat niitä suuhun ja silmistä paistoi niin aito innostus. Ja entäs kun Syylari Cityn asukit ajoivat ruutuun vuoron perään.. Se olis niin pitänyt saada nauhalle! Poika oli innosta aivan soikeana ja hihkuen jännitti pienen kehonsa jokaisen sopukan, osoittaen vuoron perään ruutuun tulleita autoja! Välillä hän kävi antamassa autoille suukkoja ruudun kautta. Kokonaiset 30 minuuttia automies jaksoi elokuvaa katsoa, kunnes meni vähän ylivilkkauden puolelle. Autojen vauhti tarttui pieneen mieheen ja se oli merkki sille, että oli hyvä hetki aloittaa iltatoimet, rauhoittaa meno. Olin aivan varma, ettei saada poikaa nukkumaan sinä iltana, mutta onneksi kuitenkin toisin kävi. 

Pitkin viime viikkoa ollaan palattu Syylari Cityn tuunelmiin ja ollaan katsottu lähes päivittäin elokuvan ensimmäiset 10 minuuttia, missä autot kilpailevat. Joskus olen ajatellut, etten ikinä käyttäisi mitään tämän kaltaista kikkaa lapseni kanssa, mutta useasti ulos lähtiessä pukeminen on niin ankean vastahakoista, että olen nyt monesti helpottanut itseäni laittamalla Autot pyörimään makkarin telkkuun ja pukenut haltioituneen pojan siinä samalla, ihan huomaamatta. Heh. Kyllä sitä vaan huomaa monesti alittavansa sen "enkylläikinäaiosittentehdälapsenikanssanäin.." -riman, jonka on itselleen joskus asettanut. Ja minusta oikein hyvä niin, sillä oma rimani on ollut monissa asioissa melko korkealle sijoitettuna.

Tänäänkin valitsin imuroinnin sijaan pienet päikkärit, vaikka imuroinnin olin asettanut päivän tavoitteeksi. Ei vaan aamupäivän menojen ja touhujen jälkeen enää jaksanut. Mitään vahinkoa ei sattunut, vaikka se nyt tänään jäikin välistä. Huomenna sitten. Ehkä. 

Muistetaan olla itselle armollisia ja alitella välillä vähän rimoja.

Kirpsakan raikkaita syyspäiviä ja voimia arjen hasteisiin!

-Tiia

Ps. Ne joita jäi mietityttämään miten viime tekstissä mainittujen pojan päivittäisten päiväunien kanssa kävi, niin ne on nyt tosiaan siirtyneet taas ulos ja rattaisiin.. palattiin vähän ajassa taakse päin siis. Nukkuu ulkona kun tukki. Äidin (mielestäni lakisääteiseksi asetettava) lepotauko on siis myös (ainakin pääsääntöisesti) taas turvattuna! :)

Pärinää ja vihjailua..

Taas on touhuiltu kaikenmoista viime viikonpäivät. Niku oli vuorostaan flunssaisena, joten treenitaukoa oli sen vuoksi pakko pitää. Se on tarkottanut siis paljon enemmän kotiaikaa, mikä on ollut taas minusta niin kiva. Älkää käsittäkö kukaan väärin, että riemuitsisin kenenkään flunssasta.. Kurjista jutuista on kuitenkin aina hyvä etsiä kääntöpuolia ja iloita niistä. Eks je!

Perjantaina oli Nikun synttäripäivä ja oli tarkoitus juhlistaa sitä kylpylävuorokaudella, mutta koska flunssa oli edelleen sen verran kova niin jouduttiin perumaan puljailut. Vietettiin sitten perheen kesken iltaa, mikä ei ollut yhtään huono ratkaisu. Ludasta huomaa, kuinka hän niin nauttii koko perheen yhteisestä ajasta. Halailee meitä vuorotellen ja hykertelee. Tosi ihana.

Lauantai aamupäivästä kääytiin yhden autokorjaamon "Pärinä lauantai" -tapahtumassa (Kiitos kummitädille tapahtumavinkistä!) katsomassa erilaisia autoja. Ralliautoja, mönkijöitä, paloautoja ym. Perhetapahtuma siis. Paikalla oli myös ihka oikea Salama McQueen (Disneyn Autot elokuvasta)! 

Voi niitä jonoja, kun jokaisen pienen oli tietenkin päästävä ratin taakse. Ludanki, tottakai! Isin sylissä oli hyvä jonottaa ja samalla syödä eväitä.

Huomaa teemaan sopiva reppu..

Lauantai -ltapäivästä saatiin ihania päivällisvieraita, kun ystävät tulivat omien pikkuistensa kera viettämään iltaa meille. Ilta meni hujauksessa ja vauhtia, eikä ääntä puuttunut, kun isät villiinnytti pienempiään! Ihana ilta. Kiva viikko touhuineen takana ja vielä sunnuntaina iltapäivällä kutsui Suhe. Viikon kruunuksi.

Tänään pääsin salille piiitkästä aikaa ja teki niin hyvää. Sen jälkeen oli kyllä pakko ottaa taas päiväunet loppupäivän buusteriksi. Ja nehän maistui!

Ainiin, piti tässä vähän vihjaillakkin..hmmm. 

 Suosittelen lähipäivinä kurkkimaan tänne blogiin, sillä tulossa on jotain uutta! 

Tekis kyllä mieli kertoa siitä lisää, mutta kello on jo ainakin sata, joten nyt tarvitsee sulkea simmut ja suu tältä päivältä! Harmi..

Noh, palaillaan siis pian! ;)

Voimia ja iloa jokaisen viikkoon!

-Tiia