Keskikesän kuuraa

Hyvinhän se Juhannus meni alkuangstailuistani huolimatta. Mielialoihin vaikuttaa tosi paljon näiden vuosittaisten pyhien juhlimisessa tää nykyinen elämäntilanne. Musta kun nää tälläiset on perheen keskistä aikaa ja menee aikaa totutteluun, ennen kun todella käsittää sen tosiasian, että meidän perhe ollaan nykyään pojan kanssa vaan me kaksi. Näinä tällaisina pyhinä se fakta vaan korostuu. Ajan kanssa näistäkin fiiliksistä pääsee eroon onneks ja etenkin kun tilalle tulee uusia perinteitä ja muistoja. Vuoden päästähän voi asiat olla monilta osin aivan erilailla. Ainakin fiilikset. Eihän sitä olis viime Juhannuksenakaan osannut tälläista ennustaa. Nyt me kuitenkin saatiin taas monta hyvää uutta muistoa kasaan.

Juhannusaaton aamuna oli hetken ihan kesäistä ja käytiin leikkipuistossa syömässä eväät. Oli kyllä tosi hiljaista. Ei siis ihan perus puistoperjantai. Juhlistettiin keskikesää ruoan jälkeen hedelmillä ja marjoilla. Olisin mieluusti itse istunut nurmikolla, mutta poika halusi olla ehdottomasti keinujen läheisyydessä. Ja picnikhän onnistui hienosti myös hiekalla istuen.

Iltapäivä me vietettiin mun isovanhemmilla ja muisteltiin mummin kanssa menneitä Juhannuksia. Mm. rosvopaistijuhlia mökillä ja meidän pitämiä kesäteatteriesityksiä siskojen ja serkkujen kanssa. Huikeilla käsikirjotuksilla tietenkin. Lapsena kaikki oli niin mutkatonta. Ja muistaakseni Juhannukset ainakin vähän lämpöisempiä. Tänä Juhannuksena sää oli yhtä kylmä kuin viime Jouluaattona. Tosin Jouluaatto oli kyllä suhteellisen lämmin, mutta onhan tässä silti nyt jotain vähän vinksallaan. Ei se nyt kuitenkaan niin hirveesti ihmetytä, kuin muutenkin tää maailma nykyään vähän on. Vinksallaan siis.

Lauantaina päätettiin lähteä perinteisesti Keuruulle Isoon Kirjaan. Matkaseurana meillä oli mun vanhemmat. Mun isä on melko reipas kuski ja ajelee mielellään. Ajatus olikin, että jos perillä on kamalan kuraista ja kylmää niin voidaan ihan hyvin ajaa vaikka samantien takaisin ja ajatella homma vaan Juhannusajelun kannalta.

Yllätykseksi sadetta olikin vaan vähän ja olikin sitte kiva jäädä hengailemaan kentälle. Rattaissa nukuttujen päikkärien jälkeen alkoi pikkumiehellä menojalka kovasti vipattamaan. Onneksi hänelle riitti monia leikittäjiä ja jekuttelijoita. Oli huippua hengailla koko päivä ihanien ihmisten kanssa ja moikkailla tuttuja kasvoja. Kylmästä huolimatta olikin tosi kiva päivä. Hanskat ja parkatakki ei ollut taaskaan yhtään liiottelua. Mä oon kunnon vilukissa ja jos mietit, niin siks tää kylmyys on saanut niin ison sijan mun kirjoituksissanikin. Heh. Ajettiin yötä vasten takas kotiin ja seuraavana päivänä meillä oli ihana sateisen laiska sunnuntai. Tuntu just siltä, kun sunnuntain kuuluukin. Leppoisaa oleilua ja ei kiirettä minnekkään.

Nyt on tämän vuoden keskikesää juhlittu. Kotona ja vähän onneks sitten muuallakin. Koti on kyllä ihmisen paras paikka olla, mutta kiva se on nähdä muita ihmisiä ja tehdä välillä jotain muuta kun kökkiä omilla nurkilla. Ludakin on ollut niin hyvän tuulinen, kun on ollut vähän vaihtelua pitkän vesirokkoevakon jälkeen. Veikkaan että pienessä päässä kantaa vielä monta päivää ajatus Juhannuksen hurjista volteista ja juoksenteluista milloin kenenkin jahtaamana. :)

Kotoilusta puheen ollen, mä oon niin ilonen, että mulla on ollut mahdollisuus olla kotona Ludan kanssa kohta 3,5 vuotta. Nyt viimeisimmät kuukaudet kotihoidon tuen päätyttyä oon toiminut pojan omaishoitajana, mikä on mahdollistanut kotihoidon jatkumisen, kun on odotettu päiväkodin aloitusta elokuussa integroidussa ryhmässä. Mä tosi usein mietin sitä, kuinka en vaan vaihtais tätä kokemusta kotiäitinä mihinkään. Nyt on viimeaikoina paljon peruuntunut menoja ja muutenkin tämä kesä on nyt ollut tälläistä vähän erilaista kaikin puolin, mutta mä oon aatellut sen niin, että meillä on näitä yhteisiä kotipäiviä enää jäljellä vaan ihan haikean vähän ja kaikki yhdessä vietetty aika on mittaamattoman arvokasta, joten on ollut lähes saman tekevää ollaanko me missä, kunhan vaan ollaan yhdessä ja paljon. Aika kun menee niin nopeaa ja sitä ei saa takaisin. Siksi pyrin nauttimaan jokaisesta hetkestä niin hyvin kuin pystyn. Ehdottomasti tarvitsen väliin omia taukoja, että jaksan, mutta silti. Tää on ihan ensiarvoisen tärkeää mun elämässä.

Poika kasvaa koko ajan ja hänen kanssa reissaminenkin on selkeästi vähän helpottunut, vaikka kyllä siinä edelleen on omat kommervenkkinsa. (Mutta kenempä lapsen kanssa nyt ei olisi.)

Tajuntaakin on tullut niin paljon lisää. Annan hänelle päivittäin pieniä tehtäviä, mistä hän selkeästi selviytyy koko ajan paremmin. Se on tosi ihana nähdä. Päiväkodissa kehitys varmasti on ainakin puolet nopeampaa, veikkaisin. Toisten lasten esimerkki ja entistä tarkemmat rutiinit varmasti tekevät tehtävänsä. Pakko sanoa, että Luda on kyllä niin mainio tapaus, että en mä vois näitä päiviä paremmassa seurassa viettää. Aivan mahtava pikkutyyppi. Sanomattakin selvää, että välillä on ihan tosi haastavaakin, mutta ei mua ole tässä elämässä mikään palkinnut niin paljon, kun äitinä olo tälle pienelle mussukalle, niin kun oon aiemminkin jo kertonut. Ja mä tunnen ihan tosi suurta ylpeyttä hänestä. Kaikin puolin. Mun pieni termiittini.

Ei siinä kauaa nokka tuhise, kun Luda uusii sisustuksen. :D

Miten te muut vietitte Juhannusta? Olis kiva kuulla! :)

Iloa alkaneeseen viikkoon! 

Ja näköjään aurinkoakin! Jee!

-Tiia

Juhannuksesta ja kilpikonnista

Perinteisiä suomalaisia kesäsäitä pidellyt! Se nyt ei niin hirveesti siis yllätä, että Juhannukseksi on luvattu sadetta ja kylmää..

Kylmästä säästä huolimatta me oltiin alkuviikosta GreenStreetin järjestämänä pitämässä hauskaa Linnanmäellä. Arvatkaas kaduinko sitä ajatusta, että josko ottaisin ihan pipon ja sormikkaat kassiin mukaan?

No en kyllä katunut hetkeäkään! Eikä se oikeasti tuntunut tippaakaan liioittelulta, vaikka eletäänkin kesäkuuta! Hah.

Kylmä oli, mutta hauskaa! Kiitos huippu jengi! Mukana oli eri bloggaajia ja muita yhteistyökumppaneita. Testasin mm. kesän uutuuden Kingin. Joo, kiljuin ja kovaa. Huh, mikä vapaapudotus..tuli mieleen muutamien vuosien takaiset benji -hypyt, mihin se ei nyt ihan kuitenkaan yltänyt, mutta silti. Otti vatsanpohjasta ja paljon. Aika kingi laite kyllä.

Onnenrusina on ollut jo pidemmän aikaa vähän tälläinen yhden naisen selviytymis -blogi.. En tajua miten tässä näin pääsi käymään. Mutta kävipä nyt kumminkin. Uskaltaisin kuitenkin vahvasti veikata, että kyllä nää teemat joku päivä tästä muuttuu. Ihan varppina. 

Mä oon saanut tosi ihania ja kannustavia kommentteja, sekä useita lämpöisiä sähköpostipalautteita. Kiitos, ihanat. Monessa niissä on mainittu, kuinka hienosti oon asennoitunut vaikeuksien vallitessa. Mä oon itsekkin ollut siitä välillä äimänä, miten oon tässä kohdin tällä hetkellä, enkä oo antanut periks, vaikka välillä on ihan pirskatin vaikeeta. Vois ihan oikeestikkin olla huonompikin jama. 

Mä tunnen silti jonkinlaista tarvetta korjata, että ne ajatukset mitä tänne blogiin kirjoitan niin on mun tavoitteita ja en aina itsekkään läheskään päivittäin yllä niihin, vaikka tahtotila olis toinen. Mulla on todellakin oikeesti välillä pskoja päiviä. Ja usein saattaa muuten ihan hyvän päivän aikana olla monia surkeita hetkiä. Positiivisesta elämänasenteestani huolimatta, mulla on välillä tosi ankeita oloja. Tavoite on kuitenkin aina se, mistä tännekin kirjoitan ja miten oikeasti järjen hetkillä ajattelen. Usko mua kannattelee kuitenkin ihan eniten ja luottamus tulevaan. Lisäks mä saan niin paljon iloa tästä maailman suloisimmasta pienestä ihmisestä, jonka kanssa saan päiväni viettää. Ihan huippu tyyppi. Pusuja ja haleja riittää joka päivälle, vaikkakin välillä paljon muutakin. Mutta etenkin niitä.

Tunteet ne vaan tätä mun laivaani kuitenkin usein keikuttaa. Vielä en oo niitä saanut ihan kuriin. Enkä voi sitä oikeastaan odottaakkaan vielä tässä vaiheessa. Mä oon kuullut monen sanovan, että pitkän suhteen päättymisestä/vaikesta erosta selviytymiseen menisi vähintään kaksi vuotta. Toiset on sitä mieltä, että uutta kehiin ja se on sillä hyvä, vatvomatta paras. Mä uskon enemmän tohon ensimmäiseen ja sen perusteella tässä on vielä jokunen hetki jäljellä. Toki kaikki on yksilöstä riippuvaa, mutta tunteita kuoppaamalla en usko hyvän pitkään heiluvan jos hyvään alkuun edes pääsee. Jokaiselle silti sallittakoon omat tapansa asioden käsittelyyn. Lopultahan sen sitten näkee, mikä omalla kohdalla toimi ja mikä ei.

Mulla ainakin on tunteet sen verran solmussa, että parempi vielä olla vaan kärsivällinen itseni kanssa. Välillä kyllä toivoisin, että järki ja tunteet kohtais useemmin, mutta sain just tässä lohdutuksen sanoja mun terapeutilta, että mieli tulee aina jälkijunassa ja se on kuin verrattavissa kilpikonnaan. On kovin hidas mitä eteenpäin menemiseen tulee ja etenkin kääntyäkseen se tarvitsee paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Jotenkin tuli heti armollisempi olo omaa mieltä kohtaan, kun ajattelin asiaa siitä kilppari -näkökulmasta. Ne kun on niin liikkiksiä otuksia muutenkin. 

Mutta joo, mä olen todella ollut terapian tarpeinen. Mutta musta se ei ole edes noloa myöntää ja tiettekö, tekis ihan hyvää itsekullekkin. Ei pahalla, vaan kaikella rakkaudella.

Fiiliksistä ja tunteista vielä sen verran, että mulla oli esimerkiksi eilen aivan surkea olo. Kaiken lisäksi aivan kamala pääsärki vaivas mua lähes vuorokauden. Tiedän, että yksi syy sille oli kylmyydestä johtuva hartioiden jännittäminen ja toinen se, että mua kertakaikkiaan vaan kiersi kaikki tympeet ajatukset ja muistot, mistä syystä olin muuten vaan tukossa ja lukossa. Kolme hakemustakin piti taas kyhätä etiäpäin, että elämä etenis ja voin todella syvällä kokemuksen rintaäänellä sanoa, että noi hakemukset on kyllä ihan vihoviimesiä. Yritä siinä nyt sitten hymyillä, kun sekin sattuu aivoon asti. 

Faktahan on kuitenkin se, että parempi olis jos osais joka tilassa luopua kaikesta negatiivisesta ja suhtautua asioihin aina paremmalla asenteella. Valittamatta ja voivottelematta. Oi että kuinka sitä olis itsensä kanssa helpompaa ja toisillakin olis enemmän lystiä. Mutta voi jumpe, ei siihen vaan ihan joka päivä yllä. Vaikka kuinka tsemppaa. Tänään huomasin, että taas jurppii ja nyt yhtenä syynä se, että on Juhannus. Keskikesän juhla. Ekakskin, missä se kesä on? Tokaks, missä juhlat? Meidän piti lähteä mun perheen kanssa mökkeilemään, mutta päätettiin tänään, että ei lähdetäkkään. Ihan hyvä päätös näin kylmällä, mutta mitäs sitä sitte keksis..vaikka tällä hetkellä osittain ajattelenkin, että melko sama, missä sitä Juhannuksena on ja miten sen viettää. Ens vuonna tulee taas uusi.

"Kunhan vaan nyt tästä kesästä suoriutuis järjissään, niin sillä hyvä!" Se on ollut aika usein mun rehellinen ajatukseni. 

Silti mä joka päivä päätän, että läpi mennään. Sattu miten paljon tahansa. Ja mä luulen, et sinnikkyys palkitaan. Hiljaa hyvä tulee.

Ja edelleen mun voimaruokaani on onnenrusinat. 

Kertauksena niille, jotka on unohtaneet, niin onnenrusinat on  niitä arjen pieniä hetkiä. Useimmiten ne on niitä hetkiä, mitä ei otsa kurtussa stressaantuneena edes huomaa. Mutta kun niitä osaa bongailla, niin saa tuntea suuria onnentunteita, vaikka vaikeudet yrittäiskin lannistaa. Ja niistä rusinoista mä en luovu. (Lisää kyseisistä rusinoista voit lukea mun ensimmäisestä kirjotuksestani.)

Mutta nyt sain asiani sanotuksi ja mä en näillä mun blogi -jutuillani halua antaa sellaista viestiä, että aina joka päivä yltäisin kaikkeen siihen, mitä itse täällä kirjoitan. En haluu antaa mitään "dingelidong" -kuvaa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Haluun vaan aina kirjottaa, jos saan jonkun oivalluksen ja oon sen kokenut ite hyväks. Ja jos joku kokee sitä kautta vähääkään samaa, niin mun tavoite on täyttynyt. Ja teidän ihanista palautteista päätellen niin on myös joidenkin kohdalla käynyt ja mä oon siitä enemmän kuin iloinen. Mutta en siis kirjoita näitä juttuja niin, että aina muka itse vaan suoriutuisin kaikesta huolimatta joka tilanteesta hienosti. Mä ryömin ja kaadun. Raivostun ja pureksin mun hampaitani edelleen rikki. (Kolmas hammas on jo haljennut neljän kuukauden sisään..) Mutta aina voi päättää nousta ja yrittää uusiksi. Onneks.

Mutta tänään ei särje päätä! Särki on siis tiessään. Kauppareissukin on suoritettu. Lohi tuli just uunista ja raakakakkua on jälkkäriksi. Pikkukaveri on tänään ollut erityisen hyvässä vireessä. Ja kuka sanoo, ettei Juhannusta voi viettää ihan vaan kotona, oli se koti missä päin vaan. Vaikka kaupungissa. Meillä on ruokakuviot ja seura -asiat kunnossa ja katto pään päällä mikä ei vuoda, vaikka joka päivä satais! Meillähän on oikeestaan kesäjuhlan ainekset kasassa! Kesä nyt vaan tuntuu vähän puuttuvan, mutta aina sitäkin voi vaikka leikkiä.

Mitäs sitten jos mökkireissu peruuntuu kylmän sään vuoksi, koti -ikävä siellä olis pikkuisessa mökissä kuitenkin tullut ja seinät olis mitä luultavimmin kaatuneet niskaan aktiivisen nassikan kanssa jos vaan sataa tai muuten vaan on järkky kylmä. Meillä on taatut kotibileet tiedossa ihan tässä hollilla! Elämä on auki ja mahdollisuuksia täysi. Ehkä joku seikkailu kuitenkin kehitellään tai vaikka monta pientä. Just leikittiin yhtä jännää majaleikkiä ainakin jo kolme kertaa ja veikkaan, että kohta taas jatketaan. ;)

Juhannusta jokaiselle säistä riippumatta!

-Tiia

Ps. Kiitos vielä jokaiselle viestejä kirjoittaneelle! Mä luen enemmän kuin mieluusti postia teiltä lukijoilta ja hei kommentoikaa rohkeesti, arvostan jokaista niistä, vaikka oon ollut ihan nolon huono vastaamaan.. Mutta on ihan huippua sitä kautta saada tietää, keitä täällä käy lukemassa näitä mun juttujani, jokainen kommentti rekisteröityy mun mieleeni.<3

Ei taikuutta, muuten vaan pieniä ihmeitä

Kun lapsi sairastaa, niin välillä sitä löytää itsensä pohtimasta, että ryhtyiskö Timo Taikuriksi tai Taikuri Luttiseksi. Tai jotain siltä väliltä. Timppahan on mun lempinimi ollut jo niin pitkään kun muistan, että sehän on oikeestaan aika lähellä. Mulla on vaan ongelmana vähän se, että en osaa taikoa, niin kuin nää kaks edellä mainittua. Ja pelkkä Timppa ilman taikuria nyt ei siinä kohtaan riitä, kun seinät alkaa tulemaan turhauttavan tutuksi ja huikea lisäsiipemme, eli parveke on jo koluttu satoja kertoja nurkasta nurkkaan. Ja melkeen kaikki mitä sen laidan yli voi heittää, löytyy jo alakerran naapurin parvekkeelta tai pihalla olevasta puskasta. Joo, se on yksi pojan lempi touhuista ja mulla on loppunut jo paukut sen estämiseen. Joku pleksi ehkä auttais. Katsotaan, joskos saisin sellaisen aikaan..

Vesirokkoista lasta ei voi ihan minne vaan viedä ja seurakin on kovin rajoittunutta. Juhannuskin just tulossa ja muita lomia, niin harva haluaa viettää sen hoitaen vesirokkoista lasta tai itse näppylöitään raapien. Enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta mitä tekee evakko duo?

Bongasin tyypin melko läheltä telkkaa. Aitiopaikalta sanoisinko.

Kun on aikansa neppaillut pikkuautoja, lukenut kirjoja, luetellut moneen kertaan läpi kirjasta erilaisia suuria työkoneita, katsonut piirrettyjä, selannut Youtubesta videoita, hosunut parvekkeella ja estellyt kyseenalaista toimintaa, niin silloin kun ei enää jaksa aloittaa samaa rundia monenteen kertaan uudestaan, niin on keksittävä jotain uutta. Taikuri kun en siis ole, niin täytyi muuten vaan loihtia tekemistä ja kekkasinkin sitten, että mehän voidaan lähteä pyöräilemään ilman, että kukaan saa tartuntaa. Aikamme ajeltiin (tietenkin mahdollisimman paljon autotien varsia, jotta autobongari sai katsella ohi viilettäviä autoja) keskiviikon kauniissa aurinkoisessa säässä ja pysähdyttiin syömään eväitä. Sen jälkeen kotiin tultua me vaihdettiin vielä polkupyörä rattaisiin ja lähdettiin naapurin kanssa kävelylle. Saatiin kuin saatiinkin ilta kulumaan mukavasti iltatoimille asti. Jee

Tänään on satanut vettä siitä asti, kun kuudelta ylös ampaistiin. Kyllähän se viimeistään ykdeksän aikaan alkaa jo tuntua siltä, että jotain pitäis todella nyt tehdä. 

Omatkin aivot huusi happea ja mieli oikein karjui, että se sais jotain vaihtelua ajatuksiin. Niitä kun taas riitti ihan vesirokon ulkopuoleltakin.

Siinä hetkessä ei ollut väliä satoiko vai paistoiko, me lähdettiin lenkille. Lenkkitossut jalkaan ja sadesuoja rattaiden suojaksi. Ja vitsit..oli ihanaa. Pieni näppylänaama nautti vauhdin huumasta ja äippä sai liikettä päästä varpaisiin. Tunti siinä suhattiin, ihan huomaamatta. Sade tuntui tosi hyvältä. Virkistävältä.

Teki parempaa kun hyvää. Aivot sai tarvitsemansa hapen ja mielikin virkistyi.

Vaikken taikuri olekkaan, niin oli siinä lenkissä jonkin tason taikaa. Heh.

Olen kevään mittaan aloittanut taas lenkkeilyn, mutta on harmittanut ettei se ole ollut säännöllistä ja nytkin oli tullut taas taukoa pari viikkoa viime kerrasta. Pojan rattaat ei ole olleet mitkään lenkkirattaat, niin ei niidenkään kanssa ole sitten tullut lähdettyä. 

Mutta rattaista puheenollen, viime viikolla kävi vaan niin älytön tilanne. 

Enkä usko, että se oli pelkkää sattumaa.. Pakko siis jakaa.

Kolme vuotta meitä on palvellut Bogaboon Cameleonit. Me ollaan menty niillä ihan joka paikkaan, autoa kun ei ole. Ne on olleet mun apunani monessa matkassa ja kun ilman rattaita ei vaan voi mihinkään lähteä vilkkaan karkulaisen kanssa, niin ne on todella olleet käytössä. Toimisi edelleenkin, mutta pojalle on tullut painoa jo reippaat 16 kiloa, niin rattaiden painoraja on alkanut täyttymään. 

Viime viikolla ystävien luokse matkatessa, huomasin, että runko ei enää jaksa kannatella toivotulla tavalla ja joustaa liikaa alaspäin, jolloin se painaa jarrupalaa takarenkaaseen ja pitää kamalaa ääntä. Käveltiin vielä ystävien luota toiseen paikkaan ja siinä samalla puhuin, kuinka mun on aivan pakko hankkia uudet rattaat ja pian. Mielellään sellaiset, joilla vois lenkkeilläkkin, niin ei tarvitse olla riippuvainen lapsenvahdista jos lenkkeilemään halajaa.

Ei mennyt ehkä kun tunti siitä, niin ystävällä soi puhelin. Hänen ystävänsä soitti ja kertoi just huoltavansa poikansa rattaita myyntikuntoon, että josko olisi tiedossa joku, joka tarvitsee just ostaa rattaat. 

Niimpä..

Tää oli nyt se kohta, minkä en usko olevan pelkkää sattumaa. Vaikka kuulostaa, että on kyse ihan pienestä asiasta, niin mulle tää ratas -asia on ehdoton juttu arjen onnistumiseksi. Rattaat on meidän menopeli ja ilman niitä ei kyllä lähdetä hiekkalaatikkoa pidemmälle. Ihan mieletön juttu siis, että tää asia hoitui näin. Paremmin, kun ikinä osasin toivoakkaan. Me lähdettiin siitä sitten tarkistamaan rattaiden kunto, mikä oli ihan priimaa. Ei olis uskonut monta vuotta vanhoiksi. Siistit ja hyväkuntoiset. Täydelliset just tämän hetkisiin tarpeisiin. Saatiin illalla kyyti kotiin kumpienkin rattaiden kera ja lähettelin siinä samalla kiitollisia ajatuksia ylöspäin. Yleensä jutut vaan sujuu just niin kuin pitää..

No ehkä ne isoimmat asiat vie vähän enemmän aikaa, mutta kyllä nekin asettuu kohdilleen. Ajallaan.

Virkistävää sadepäivää!

-Tiia

Ps. Jos olet kiinnostunut denimin värisistä Bogaboon yhdistelmärattaista, niin pistä mulle sähköpostia osoitteeseen kevytketterapikkukani@gmail.com. Mä pesen ja huollan ne ihan pian myyntikuntoisiksi.

Katsokaa kedon kukkia..

Kesäkuuta jokaiselle! 

Meillä vietetään vesirokkoviikkoa! Pikku -ukko kukkii päästä varpaisiin.. raasu. 

Mutta sittenpähän se on lusittuna. Toivottavasti kuitenkin pian alkais pienellä olot helpottamaan, vielä on iho ihan rakkulavaiheessa. Täytyy tänään kipaista apteekkiin hakemaan helpottavia rohtoja, viime yö kun kirjaimellisesti huusi tuntitolkulla helpotusta. Oli kyllä niin surkea äiti -fiilis itsellä, kun eilen kauppareissulla unohdin poiketa apteekissa. Tänään on silmäpussit sitä luokkaa, että vähintään niiden avulla muistaa kyllä suorittaa sen apteekkireissun.

Kuva maanatai aamulta.
Vesirokkomies hengailee evakossa ollessaan (ja muutenkin) mielellään partsilla.
Rakkulat on kyllä huikeesti lisääntyneet vuorokauden sisällä.

Onneksi valoa riittää tähän aikaan vuodesta (vaikka just tänään onkin harmaata..) ja unettomat yöt ei tunnu ihan niin ylitsepääsemättömiltä valoisuuden vuoksi. Lisäksi ulkona kaikki on niin ihanan vihreää ja tuoksujen määrä on loputon. 

Sireenit on tänä vuonna mun mielestä kukkineet jotenkin aiemmin, kuin edellisinä vuosina. Niiden tuoksu on vaan niin huikea. 

Äiti olikin viimeviikkolla jostain mulle napsannut muutamat oksat maljakkoon.. ( ilmeisesti ihan jostain maahan pudonneesta oksasta.. ;) Heh.) 

Meidän pihapiirin sireenit kukoistivat koreimmillaan jo reilu viikko sitten. Nyt jo kukat maassa lakastuneina. Kirsikkapuista puhumattakaan. Viime viikon alussa tuoksui tosi voimakkaasti pihlajan pienet, kauniit kukat. Niitä olikin pihan puut täynnä. Meidän keittiön ikkunan edessä on pihlaja ja tuoksu kantautui ihanasti sisään ikkunan ollessa auki. Nyt tällä viikolla huomasin pihlajan kukkien jo ihan lakastuneen. 

Jos olet seurannut blogiani pidempään, tiedätkin minusta varmaan ainakin sen, että rakastan kukkia! Minulla on muutamia tatuointeja ja valtaosa niistäkin kukkia tai kukkien ympäröimiä. Yllättäen.

Jos pitäisi sanoa joku viikottainem rutiini mistä en hevillä luovu, niin se on tuoreet kukat keittiön pöydällä. Ne tuo eloa sinne, missä oman tilansa saavat. Siksi haluan niitä aina tänne kotiinkin (ja myös tarjota niille sen tilan). Ja nyt kun luonto kukkii niin kauniina, niin olen imenyt kukista taas kaikkea sitä kaunista, mitä niillä on ollut tarjota.

Perjantai -illalla pääsin käymään Haagan Alppiruusutarhassa. MIELETÖN paikka!

Viimeksi olen käynyt siellä pienenä ukin ja mummin kanssa, ehkä olin viis, ehkä kuus. En todella tiedä miksi en ole sinne tajunnut aiemmin palata. No mutta perjantaina olin ja kukkia riitti. Nukkumaan mennessä vielä mietin niitä kaunokaisia ja aamulla selailin taas lisää kuvia niistä. Voi että mä vaan rakastan kukkia..

Pikku mussukka on joka toinen viikonloppu isänsä kanssa (aina kyllä tulee ihan hurja ikävä pientä..) ja mulla on sitten omaa aikaa viikonlopun verran. 

Aamut meillä on kaksin ollessa pääsääntöisesti lepposia (välillä kyllä paljon muutakin..), mutta ne alkaa yleensä niin hurjan aikasin (viimeistään siinä kuudelta), niin on ihana välillä nukkua vähän pidempään. Tai no.. Heräsin lauantainakin jo 6.30, mutta jäin vielä pariksi tunniksi lötvimään ja valmistin vasta sitten rauhassa aamupalan. Yleensähän se siis tapahtuu pienen paineen alla ja silmät enemmänkin vielä ollessa solmutilassa. Hah. 

Yksin ollessa myös ajatuksille ja kaikille tunteille on vielä enemmän tilaa. Ja niitähän riittää. Viimeaikoina olen jollain yliluonnolissella tavalla saanut kyllä kitkettyä paljon niistä pahaa pois ja uudenlaisia ajatuksia on tullut tilalle. Kipu ei kylläkään hellitä vielä varmaan pitkään aikaan. Mutta anteeksianto on ollut yksi väkevimmistä ajatuksista viime viikkoina.

Se on ajatus joka on vapauttanut mua ja vienyt viime päivinä pienillä askeleilla eteenpäin. Siinä on mieletön voima, kun sen saa lauseen muodossa suustaan ulos. Ja muutenkin. Ainakin mut se asia herkistää joka ikinen kerta, kun edes ajattelen sitä. Nytkin.

Se on yksi niistä asioista, minkä lokeroisin "ei ne ihan helpoimmat ja yksinkertaisimmat jutut" -kansioon..
Ajattelin kirjoittaa aiheesta omia ajatuksiani mahdollisesti myöhemmin lisää, mutta nyt jatkan kukista..

Lauantai aamuna siis kun lötvin sängyssä oman aikani ja kävin ajatuksiani läpi selaillen samalla alppiruusujen kuvia, niin mulle vaan nousi se ajatus raamatusta: "Katselkaa kedon kukkia.." 

Onko tuttu kohta?

Voin avata sitä lyhyesti sen verran miten se kohta mua itseäni puhuttelee. 

Musta se kohta raamatussa tahtoo sanoa, että meidän ei tulis mistään murehtia. 

Mut voi vehka, vaikeetahan se on. Kuitenkin jotenkin sen kautta ainakin itse haluaisin pystyä osoittamaan luottamusta ylöspäin, että koko elämäni on Hänen kädessä ja vaikka elämä tarjoais minkälaista kolaria tai onnettomuutta tahansa, niin mun ei tulis murehtia siitä, kuinka selviän ja mitä kaikkea huominen, ylihuominen tai vaikka ens vuos tuo tullessaan. Se kaikki on Hänellä hallussa ja sen luottamiseen tuossa kohdassa tahdotaan meitä kehottaa. Minä ainakin haluan pyrkiä tarttumaan siihen aina, kun meinaan alkaa murehtimaan tulevaa. Kuten sanoin, helpommin sanottu kuin tehty, mutta se on pyrkimykseni.

"Sen tähden minä sanon teille: 

älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? 

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 

Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. 

Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii!

Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet? Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Matteus 6 : 25-34

Jos Hän pitää kukistaan ja linnuistaan niin hyvää huolta ja antaa niiden loistaa kauniina (ja vielä kaikki se niin lyhyen kukinnan ajaksi), niin eikö Jumala silloin haluaisi meille, kaikista rakkaimmilleen sitä ja vielä paljon enemmän. Joka kerta, kun jollain läheiselläni on joku murhe tai vaikea elämän tilanne, niin se tuntuu myös minussa. Ja silloin haluaisin vaan hänen ymmärtävän ettei ole mitään hätää, kaikki kun järjestyy. Ihan aina. Helpompi se on kyllä aina sivusta huudella, kun ei kipu ole omassa rinnassa.

Mutta sitä ajatellessani tajuan mikä tilanne on omien murheitteni kanssa.. En ole poikkeus. Kaikki hoituu omallakin kohdallani. Ihan aina on tähänkin asti hoitunut, murehdin tai en. Jos murehdin, hukkaan vaan turhaan voimavarojani ja en edes välttämättä tajua kaikkea mieletöntä hyvää ympärilläni. Mutta jos päätän olla murehtimatta ja luotan siihen, että minusta pidetään kyllä huolta, niin omaa energiaani säästyy paljon muuhun ja saan aikaan eteenpäin vieviä asioita. Pystyn keskittymään silloin paremmin juuri sillä hetkellä ympirillä oleviin asioihin ja en menetä niitä arvokkaita hetkiä.

Jokainen varmastikkin ymmärtää, etten tarkoita tällä vastuuttomaksi heittäytymistä tai sitä, ettei itse tarvitsisi kuitenkaan hoitaa asioita ja kaikki vaan sitten lutviutuu kumminkin omaksi parhaaksi. Ei. Tarkoitan sellaisen murehtimista, mikä ei vaan millään tavalla ole omin käsin hallittavissa. Kuten se huominen.

Mutta kukat.. Ei ne mistään murehdi. Siltikin ne loistaa kauniina, upeissa värikkäissä vaatteissaan. Antaa energiaa, iloa ja kietoo tuoksuunsa. Niillä on kaikki paremmin kuin hyvin ja pystyvät myös jakamaan omastaan. Tulevasta turhaan murehtiva kun vie energiaa toisilta, mutta ennen kaikkea itseltään.

Tämän kevyen (hah) pohjustuksen myötä kehotan siis käymään Haagan Alppiruusupuutarhassa ja katsomassa, jospa niillä kaunokaisilla olis jotain sanoa sinullekkin. 

Kuuleman mukaan vielä pari viikkoa saattavat kukkia. 

Jos ei muuta, niin ainakin sen voin luvata, 

että lähdet sieltä pois yhtä kaunista kokemusta rikkaampana. :)

Tuoksuvaa kesäkuuta jokaiselle!

-Tiia