Pystyyn puhallettu

Tahdon määrä toteuttaa asioita on valtava. Aika on silti rajallinen ja samoin voimavarat. Jo pelkästään perusarjen pyörityksen äärellä täyttyy valtaosa kapasiteettia, joten kaikki muu mikä sen lisäksi tapahtuu, on ihmeen kautta tapahtunutta. Onneksi siis ihmeiden aika ei ole ohi, sillä koko ajan tapahtuu ohessa ja paljon. Siltikään en vaan kerkeä kaikkea mitä haluaisin saada aikaan. Pää on välillä puhkeamaisillaan ideoista ja tahdosta toteuttaa. Mä luulen, että se tulee olemaan minussa aina. Ainakin se on tähän asti aina ollut lujasti kiinni minussa. Tahto tehdä ja toteuttaa. Luoda uutta ja saada oman tekemisen kautta välitettyä jotain myös toisille. Ja jälkimmäinen kun tapahtuu, se on parasta. Siinä suurin syy, miksi niin usein olenkin toivonut löytäväni aikaa blogin uudelleen herättämiseksi. Kaikki lukijoiden kommentit, ystävien kautta tulleet palautteet, mailit ja Facebookin inbox -viestit (tajusin muuten vasta hetki sitten, että siellä on sellainen "muut" -kansio, mihin menee ulkoapäin tulleet viestit ja siellähän niitä sitten olikin..) on antaneet suurta kimmoketta jatkaa. Toki itsekin nautin kirjoittamisesta ja tämä on erittäin toimiva kanava itseni ilmaisuun. Mutta se, että kuulen, kuinka jollakin on ollut ihan ikävä lukea mun tarinoita, elämän käänteitä, selviytymisiä niistä tai muuten vaan tätä hölöpömppää mitä sormet tahtoo kirjoittaa, niin saa mut kyllä totaalisesti heltymään.

Viime vuoden puolella mun silmiin pisti eräs teksti liittyen minuun. Löysin sen eräältä foorumilta (yllättäen siltä yhdeltä vauva -foorumilta, missä upeasti ulkopuolisten voimin ruodittiin avioeroa, jossa itsekin olin osallisena..) Eräs kirjoitti näin:

"Todella suloiselta ja herttaiselta se vaikuttaa muuten, mutta oikeinkirjoitus siltä ei suju. Kamalasti kirjoitusvirheitä sen blogissa, etenkin yhdyssanoissa.." 

Ihan huippu! "Söpö, mutta ei se kirjottaa osaa!" Mahtava kommentti ja otan vastaan. Kiitos!

Mutta tiedättekö mitä. Lupaan, että sama meininki tulee jatkumaan. Samankaltaiset kirjoitusvirhekummitukset tulevat mitä luultavimmin pompsahtelemaan esiin jatkossakin. Sen kirjoitan kuitenkin oikein, minkä osaan. Lupaan.

Syksyllä päivittelin blogiin viimeksi siitä, kuinka kippasin eroon liittyvät asiat tylliunelman myötä jorpakkoon. Pakko sanoa, että hienosti on sujunut sen asian suhteen. Välillä jos jokin asia siihen liittyen on nostanut päätään, niin olen sitä kyllä sitten tervehtinyt ja paijannut sen taas lempeästi takaisin omiin oloihinsa. On mukavampi rakentaa elämäänsä uutta, kun elää uudelleen ja uudelleen mennyttä loskaa ja jäädä siihen samaan vielä lepäilemään puukon kera. Sitäkin tapahtuu paljon ja ai että tekee huonoa katsella sellaista vierestä. Sitäpaitsi kun vanhasta luopuu niin uusi saa sijaa. Enkä mä nyt puhu mistään uudesta miehestä, vaan siitä, että energiaa vapautuu kaikenkaikkiaan uusille asioille. 

Syksyllä kerroin myös alkavasta yhteistyöstä GreenStreetin kanssa ja se alkoikin sitten yks kaks melkoisen isosti. Kyseisen firman yrittäjä ja samalla ihana ystäväni Johannes pakkasi reppunsa ja lähti kiertämään maailmaa. Minä hyppäsin kuudeksitoista viikoksi hänen kenkiinsä ja sen ajan vastasin hänen yrityksen perusarjen pyörittämisestä. Lisäksi aloittelin samalla, saman katon alla oman intohimoni täyteistä uraa raakakakun tekijänä. Hommaahan siis riitti. Opin ja koin paljon niiden viikkojen aikana. Ymmärsin myös hyvin, miksi Yrityshelsinki ei suosittele omaishoitajana toimivalle 24/7 yrittäjyyttä. Ei nimittäin mikään helppo nakki. Enkä olisi pystynyt siihen ilman apuja. Perhe + ystävät = paras combo ikinä.<3 

Olin kovinkin kiitollinen ja otettu saamastani suuresta vastuusta. Jaksaminen oli kuitenkin välillä ihan omaa luokkaansa. Yllätti minut, sekä vastuunantajan. Yrityksen vauhtikin kasvoi samaan aikaan. Vastuuta oli pakko vähän keventää jossakin kohti ja toki itse yrittäjäkin teki myös hommia koneella sieltä etäältä palmun alla.

Muistan erään illan parisen viikkoa ennen Joulua, kun itsekseni itkeskelin ja mietin, että miten ihmeessä saan loppuviikon hommat tehdyksi. No. Aamulla tajusin, että pojan hiuspohjassa on elämää kuin pienessä kylässä ja orastava joukko asukkeja löytyi myös omasta päästäni. Hyi hempatti. Täitä. Kyllä. Täitä! Ne tosiaan olikin se puuttuva palainen siinä kohtaa. 

Itkin noin reilun tunnin ajan päiväkodin tuulikaapissa, ryystin räkää ja yritin keräillä itseäni. Sanoin, että nyt loppui mun jaksaminen ja kuinka en vaan pysty tähän täirumbaan nyt. Ihana päiväkodin hoitaja kuitenkin otti mua hartioista kiinni ja katsoi mua silmiin sanoen:

"Tiia, se mitä olen sinua oppinut tässä tuntemaan niin voin sanoa, että sinä jos joku kyllä pystyt tähän. Siis tähänkin." 

Mikä mieletön voimalause.

Ei siinä tosiaan auttanut, kuin ryhtyä hommiin. Onneksi pojan isä pystyi tulemaan apuun. Yhdessä me kerättiin täit ja niiden munat pienestä päästä ja koska sato oli niin runsas, niin oli pakko leikata kultaiset kutrit pois. Nipsnaps sanoi Fiskarsin sakset, kun äiti itkun kanssa tukkaa leikkasi. Lopultahan ne piti vielä vetää koneen kanssa ihan sängeksi. Siellä lepäsi kylppärin lattialla kutri jos toinenkin. 

Poika oli hoidettu kuntoon. Entäs äiti? Nooh. Tein itselleni täihoidon ja sen jälkeen nielaisin kaiken jäljellä olevan ylpeyteni. Seuraa siis jokaisen naisen unelmatilanne..

Eli siinä sitten istuin poskille itketyt ripsivärit naamassa vessanpöntön kannen päällä, kun ex-mieheni kamppaili päästäni täinmunia. Jep. No words left to say.

Ihan hauska muistohan se näin jälkikäteen on ja pian sille pystyi jo nauramaankin, mutta ei se ihan herkuinta siinä hetkessä ollut. Onneksi meillä on ihan hyvät välit jo, niin voitiin jopa yhdessä siinä sitten hymähtää taas yhdelle apsurdille tilanteelle.

Jouluna oli tukat kunnossa kummallakin

Kaikenlaista tähän elämänkirjoon mahtuu. Ja hyvä niin. Perspektiivi ei ole koskaan pahaksi. Tuokin tilanne opetti siis jälleen kerran mm. sen, että silloin kuin tuntuu, ettei enää metriäkään jaksa, niin siinä kohti asenne ratkaisee. Voi päättää pyyhkiä räät poskelta ja toimia. Ja kyllä, toisen kannustus on siinä hetkessä korvaamatonta kultaa. Toki on erikseen sitten totaaliset loppuun palamiset ja niitä en halua vähätellä yhtään. 

Joulun jälkeen pidin viiden päivän oman loman. Ensimmäisen yli neljään vuoteen. Suuntasin kylpylään Tallinnaan. Yksin. Ihan vaan lojumaan. Kävin kampaajalla, hoidoissa, aleshoppasin ja luin kirjaa. En halunnut matkaseuraa, sillä arkeni on niin kovin ajastettua. Kaipasin eniten omaa seuraani. Ei kompromisseja, ei aikatauluja. Hyvää teki, vaikka ei viiden päivän lomalla nyt pitkälle pötkitä. Kuitenkin. Se oli jollain tapaa päätös jollekin ja alku uudelle. Vuoden vaihtuessa olin revetä liitoksista, kun tajusin selvinneeni taas yhdestä raskaasta vuodesta. Ikäänkuin olisi valmistunut jostain tai saavuttanut jonkin suuren maalin. Sitähän se oikeestaan oli koko vuosi, yhtä koulua.
Uusi hieno vuosi alkoi ja henki rupesi kulkemaan taas uudella lailla.

Rentoutuneet rusinavarpaat

Edelleen olen jatkanut rakkaaksi tulleen GreenStreet -perheen kanssa työntekoa ja nyt enenevissä määrin keskittynyt vain raakaherkkujen tekemiseen ja vaihtoehtoherkuttelun sanoman eteenpäin viemiseen. Juuri sitä, mitä haluankin juuri nyt tehdä. Muutamista eri paikoista Helsingissä voi käydä näitä kyseisiä raakakakkusia maistamassakin. Be Good Citycenterissä, PüR Urhokekkosenkadulla, Chotto Matte Flemarilla ja tattadaa.. Uusi ihana paikka Rupla, Kallion sydämessä Helsinginkatu 16. 

GreenStreet muutti alkuvuodesta ja uudet tilat saivat kokonaisuutena nimekseen Rupla. Se on neljän innovatiivisen nuoren miehen yhteinen projekti. Rupla on luovatila ja avoinna uudelle. Se säilöö sisällään mm. Taidegallerian, vintage- ja designvaatepuodin, olohuonemaisen kahvilan ja samassa tilassa toteutetaan myös GreenStreetin raakaherkku workshopit ja tuotetaan keittiön täydeltä raakakakkua ja muita raakaherkkuja.

Ihan on saanut olla muikeena tässä, kun on niin paljon uutta ja hienoa käsillä!

Samoissa upeissa tiloissa saatiin muutama viikko sitten juhlistaa rakkaan ystäväni Matun kanssa yhteisiä kolmekymppisiä. Samalla juhlistettiin myös kohta kakskytvuotta kestänyttä ystävyyttä, jolle ei loppua ole. Juhlissa ihanista ihmisistä kuvia otti upea Adi Dobrin ja on vähän sellainen fiilis, että ne kyllä ansaitsee ihan oman postinsa. Ihana ilta!

Musta tässä on ihan hyvät eväät jatkaa alkanutta vuotta. Suurella kiitollisuudella mietin kaikkea käsillä olevaa. Ei olisi vuosi sitten uskonut asioiden olevan nyt näin. Siitä on siis tasan vuosi, kun tämä elämä heitti viimeksi härän pyllyä ja päässä alkoi elävästi soimaan "mikä ei tapa, niin se todellakin hajoittaa.. Silloin todella mietin, että miten siitä ikinä nousta ja mihin suunnata. 

Oon niin kiitollinen jokaisesta uudesta ihmisestä johon olen saanut tutustua. Ja etenkin jokaisesta vanhasta ja niin rakkaasta, jotka on kulkeneet vierellä ja tuoneet niin paljon sisältöä mun elämääni. Pieni, maailmani suloisin ja rakkain tyyppi saa mielen niin kiitolliseksi päivittäin. Ja samoin se apu, jota olen saanut, jotta pysyn tämän pienen ja suloisen kovassa vauhdissa mukana. Työni ja se, että saan tehdä sitä ihanien ihmisten ympäröimänä lisää kiitollisuuden määrää myös. 

Kuume mut onnistui kyllä hetkeks nyt kaatamaan, mutta jotain hyvää tästäkin poiki, sillä sain nyt puhallettua tämän blogin taas eloon. Tosi hyvä fiilis siitä. Tahti on ollut todella kova ja tämän vuoden tavoitteiksi olenkin siksi asettanut seuraavaa: 

Enemmän lepoa, vähemmän sinkoilua, säännöllisen liikunnan määrän lisääminen ja useimmin pidempiä yöunia. Lisäksi uuden vuoden lupauksena lausuin ääneen, että tänä vuonna en aio mennä naimisiin. Näistä mä pidän kiinni, sillä tää on nyt mun vuosi. Mun.! :D

Huippua jos te vanhat lukijat löydätte vielä takaisin tänne! Ja te kaikki uudet olette myös enemmän kuin tervetulleita mukaan! Kertokaa kuulumisia ja vinkatkaa kuka on edelleen matkassa ja mikä on meininki! :)

Loistavaa loppuviikkoa!

Halein, Tiia

Kiitoksen kautta

Toukokuuta eletään jo reippaasti yli puolen välin ja huhtikuu se vaan humpsahti siinä huomaamatta.. Mulla on blogin luonnokset kansiossa neljä alotettua tekstiä. Yksikään ei ole tässä puolentoista kuukauden sisällä päätynyt valmiiksi asti. Elämä kun on leväytetty täysin levälleen, niin se ottaa oman aikansa, kunnes saa asioita kuntoon ja perusarjen rullaamaan. Aikaa ja energiaa vievää puuhaa. Prosessissa ollaan ja kun oli vasta edellinenkin selviytymisprosessi vielä alla, niin johan tässä on ollut kasailtavaa kerrakseen. Mutta täällä taas ja blogi hengittää. Nyt ajattelin saada tekstin ihan jopa julkaistuakkin.

Kaksi kuukautta sitten aloittamani taidekurssi päättyi viikko sitten. Tai siis ryhmänä kokoontumiset päättyivät. Jokainenhan varmastikkin jatkaa kurssilla alkaneita juttuja itseksekseen kotona, ainakin niin koin ja aistin jokaisesta kurssille osallistuneesta. Itse en ole vuosiin osannut jotenkaan ottaa aikaa maalaamiselle, mutta todella toivon jatkossa osaavani taas antaa sille enemmän aikaa. Ihana kurssi ja ihania ihmisiä. Jokaisella vaikutti jollain tavalla olevan jonkin tason käännekohta elämässä menossa ja itkuitta ei säästytty kukaan, mikä yhdisti porukan heti alkumetreiltä. Saatoimpa itse olla ensimmäisenä patojani avaamassa..mikään ylläri sinäänsä. Heh. Vähän haikeata oli lopettaa ja sanoa heipat. Varmaankin kuitenkin jossain tullaan törmäämään, toivottavasti.

Ludalla oli sinä iltana nukuttaja paikalla ja otin tilaisuuden tullen vielä hetken omaa, ennen kuin menin kotiin. Hain palan raakakakkua Ruohonjuuresta ja nautiskelin herkun siinä kulmilla olevassa kahvilassa kera teekupposen. Viereisessä pöydässä oli meneillään hääpalaveri. Mitenkäs muutenkaan.. Paikalla oli hääparin lisäksi kaaso ja jonkinlainen hääsuunnittelija, joka jutuista päätellen toimi myös dj:n hommissa. Kävi siinä heitä kuunnellessa kyllä kaikenlaisia ajatuksia itselläni mielessä, sillä käyn tällä hetkellä läpi jo meidän toista avioeroa.. Kyllä. Hyvä jos tätä itsekkään todeksi uskoo, mutta näin se nyt kaikessa karuudessaan ikävä kyllä vaan on. 

Ensimmäisen eron aikana muistan romahtaneeni jo pelkästä ajatuksesta "häät". Ihan sama kenen häät oli tai oliko kyseessä oikeat vai elokuvan häät. Otti vaan ihan liian koville. Olinkin silloin todella iloinen, kun sinä vuonna kukaan läheinen ei viettänyt häitään ja ei tarvinnut mennä itsesäälissä tihruttamaan jonkin pitkän pöydän ääreen, missä olisi tarvinut tuntea monia sääliviä katseita kohdistuneena itseensä, kuitenkin sen oman itsesäälin ilmapiirin vieden ylivoimaisesti voiton. Nyt tänä kesänä minut on kutsuttu yksiin häihin ja olen kerinnyt innoissani tilata sinne jo kengät ja mekonkin! Huomaan suhtautuvani asioihin eri tavalla ja muutenkin nahka vaikuttaa olevan paksuuntunut joillekkin asioille. Mutta sama se kuinka paksuuntunut nahkani on, niin sydän on rikki ja tuhannen palasina. Sitä on turha edes yrittää kiistää. Ja vaikka yrittäisikin toisin vakuutella, kuka nyt oikeasti uskoisi. Eikä minulla kyllä ole mitään tarvetta esittää olevani asioista cool, kun en ole. Kuitenkin huomasin, että olin vilpittömästi iloinen tämän kahvilassa palaveroivan pariskunnan puolesta. Kesällä olevia häitäkin odotan hyvillä mielin, vaikka varmasti saattaa itku voittaa sen päivän aikana. Ilosta hääparin puolesta, sekä varmasti omasta kivusta. Nyt on kuitenkin vahvempi olo jossain määrin, kuin vuosia sitten samassa paikassa. Tunnekirjoa kyllä riittää ja se on sanoinkuvailettoman laaja. Välillä tekisi mieli vaan huutaa, kuinka lujaa sitä sattuukkaan ja miten elämä voikaan välillä tuntua niin epäreilulta. Kuitenkin suunta on eteenpäin. Jotenkin varsinkin viime viikot on sen vahvistaneet.

Mielessä mulla on vilissyt vuoronperään katkeruutta, inhoa, vihaa, raivoa (ja joo, välillä sitä sellaista yrjöttävää itsesääliäkin..plääh.), uupumusta, pettymystä, voimattomuutta ynnämuuta ankeata. 

Kuitenki silti vastapainoksi toivoa tulevasta, sekä paljon kiitollisuutta eri asioista, mitä edelleen on jäljellä ja elämässäni mallillaan. Lähes joka päivä olen kuitenkin pääsääntöisesti hyvässä vireessä. Ihmettelen sitä välillä itsekkin. Huonoja päiviä on mahtunut kyllä väliin useampiakin. 

Mutta erittäin kiitollinen olen etenkin siitä, ettei kukaan tai mikää voi pakottaa jäämään noihin edellämainittuihin negatiivisiin tunteisiin vangiksi. Vaikka niitä nyt on ollut ja riittänyt, niin vangiksi ei tarvitse jäädä. Ja uskonkin, että tämän tuskan ja kivun kestettyäni tulen vapautumaan tästä puukosta rinnassani. Ajan kanssa saan enenevissä määrin voimia jättää kaikkea mennyttä taakseni,  heittää puukon rinnastani syvälle jonnekkin jorpakkoon ja sitä kautta kokoajan enemmän ja enemmän onnistun taas keskittymään käsillä olevaan hetkeen, toiveikkaana tulevasta. Toivo ei siis ole onneksi mihinkään kadonnut. Katkeruus on kuitenkin kamalinta, millä ihminen voi mielensä myrkyttää. Elämä tarjoaa kyllä aika-ajoin moniakin tilaisuuksia ryhtyä katkeraksi. Mutta onneksi myös aina yhtä monta tilaisuutta tulee päästää siitä irti. Sen kyllä näkee ja kuulee puheestakin, jos joku on katkera. Myönnän, minusta löytyy monta katkeraa ajatusta tässä kohtaa elämää. Toivottavasti varmasti kuitenkin pian olen jo valmis laskemaan niistä irti. Nimittäin se, jos joku tekee olon kevyeksi. Kevennystä kohden siis.

ja koska elämäni on niin auki, kun olla ja voi, niin samalla se on valmis täyttymään taas monilla ihanilla asioilla. Pikkuhiljaa.

Meillä on pojan kanssa parhaillaan uusi koti etsinnässä. Syksyllä starttaava päiväkotipaikka (pienessä integroidussa ryhmässä, jes!!) varmistui viikko sitten ja se sanelee aika paljon uuden kodin mahdollisen sijainnin. Sijainti ei ollut kyllä ihan se mitä toivoin, mutta se, että Luda sai paikan pienestä ryhmästä, on todellakin kiitoksen aihe. 

Toivon asuntoasian järjestyvän mahdollisimman pian, sillä haluaisin, että pienimies ehtisi tottua hetken uuteen kotiin ennen kuin päikkäri elokuussa jo alkaa. Liikaa kun tässä on viimeaikoina ollut muutenkin muutosta pienelle(kkin) päälle.

Uskon senkin asian järjestyvän, niin kuin pitääkin. Välillä tietenkin erehdyn hätääntymään kaikkien kuvioiden järjestymistä, mutta onneksi hyvin pian havahdun muistamaan, että kaikki on ennenkin järjestynyt. Ja jos en itse havahdu, niin joku ympärilläni oleva ihana muistuttaa. Niin se kun vaan menee. Kaikesta selviää ja kaikki hoituu. Tavallaan ja ajallaan. Hulluja aikoja tässä kyllä on elelty, mutta seesteisempää on nyt totisesti tilattu ja sitä kohden.

Olen aloittanut nyt kirjoittamaan päiväkirjaa viimeaikasista tapahtumista. Ihan vaan ajatuksia selkeyttämään. Ei mitään kevyintä settiä siis. 

Lisäksi olen ruennut kirjoittamaan kiitollisuuspäiväkirjaa. 

Juuri päättyneellä taidekurssilla mm. sidottiin kaksi pientä kirjasta ja toinen niistä päätyi toimittamaan kiitollisuuspäiväkirjan virkaa. Olen nyt siis iltaisin ennen nukkumaan menoa yrittänyt tympeiden ajatusten sijaan keskittää ajatukset hyvään ja valinnut päivittäin (vähintään) kolme asiaa, mistä olen elämässäni kiitollinen. Kun aloittaa miettimään, niin niitä on oikeesti niin paljon! Lisäksi uni tulee nopeasti ja lempeämmin. Ja olen nyt myös huomannut, että leukaperät ei ole olleet ihan niin kipeät aamuisin, yöllä raivoisasti unissani hampaita yhteen puristamisen takia. Mieletön kikka siihenkin. Auttaa jotenkin rentoutumaan. Kuukausi sitten hammaslääkäri joutui nimittäin hioa pari hammastani kuntoon, kun olin niin raivolla unissani purrut ne rikki.. Kaikkea sitä. Huh. 

Mutta suosittelen siis kiitollisuus päiväkirjaa, kuulostaa menninkäisten ja keijujen touhulta, mutta mulla ainakin toimii! Ja siis vaikka mä ehkä vähän oonkin tälläinen keijukais -ajattelija, niin uskon sen siitä huolimatta purevan ihan muidenkinlaisten ajattelijoiden kohdalla. Uskon sen olevan itselleni yksi väylä takaisin positiivisempaan ajatusmaailmaan kaiken tän skeidan jälkeen/keskellä. Välillä kun on tullut vähän enemmän ajateltua niitä ankeita ajatuksia. Mut joo, hyvin kaikki tulee menemään. Loppuviimein.

Ootteko te muut kirjoittaneet koskaan kiitollisuuspäiväkirjaa? Onko toiminut? :)

Kaikista kiitollisin olen siitä, että saan olla äiti just tälle maailman ihanimmalle pienelle ihmiselle.

Loppuun vielä aivan pakollinen hehkutus alkaneesta kesästä! Ihan mieletöntä! Saa jatkua tällaisena, kiitos! Huomenna Ludan kanssa lähdetäänkin heti aamusta puistoon jätskitreffeille ihanan ystävän kanssa. 

Tänään just viimeks mietin, että vois tää elämä paljon pöllömpääkin olla.. oikeesti. Mulla on kaikesta sattuneesta kököstä huolimatta ihan tosi hyvä elämä ja moni asia on paremmin kun hyvin. Välillä nyt vaan tapahtuu kaikkea vähän hullua.. Sitäkin mä olen paljon miettinyt, että en varmasti olisi nyt tässä ellei mulla olis Jumalaa. Häneen turvaten mulla on ihan mielettömästi voimia.

 Aina välillä muistan, että mun niskassa on tatuoituna mun lempi raamatunpaikka. Mun voimalause.

"Kaiken minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.."

Fil 4:13

Aurinkoisia päiviä jokaiselle! 

-Tiia

Kuvat on otettu äitienpäivänä Roihuvuoren Japanilaisesta puistosta.

Puistoterapiaa

Aurinkoista perjantaita jokaiselle ja terkkuja puistosta! Täällä istuskelen iltapäivää lähipuistossa ja metrinmittainen muruliini nukkuu vieressä rattaissaan. Puolentoista tunnin unitaistelu kotona takana ja sitten korvat sauhuten päätin lähteä pikkuvauva -aikaiseen tyyliin vaunulenkille, tässä tapauksessa siis rattaiden kanssa. Poika oli ihan valmista kauraa jo kotoota lähtiessä ja nukahtikin muutamien metrien kävelyn jälkeen. Kävelin vielä itsekseni pienen lenkin ja nyt siis istun täällä puiston penkillä.

Viime sunnuntaista lähtien on ollut vähän haastetta unille menon kanssa. Mitä se siis käytännössä tarkoittaa, niin poika ei vaan meinaa malttaa nukahtaa unille. Ihan väsyneenä sitten karkailee sängystään ja kikattelee. Juoksentelee pitkin kotia ja leikkii. Okei, ei kuulosta kovin pahalta, mutta kyllä se kostautuu sitten hetken päästä, kun itseään isoksi pojaksi luuleva pikkuinen ei jaksakkaan ilman unia loppupäivää. Eikä muuten jaksa sen äitikään. Sen verran aktiivisesta kaverista on nyt kyse, ettei hänen vauhdissaan pysy ilman taukoa. Tämän viikon oman -ajan voi siis laskea melkein minuuteissa. Iltaisin nimittäin sama juttu. Väsynyttä juoksentelua pitkin kotia. Tätä samaa siis ollut nyt joka päivä tällä viikolla. Kolmet päikkärit kuuden päivän sisällä on aika huono saldo, jos minulta kysytään.

Kyse ei ole siis siitä, etteikö poika enää tarttisi päiväunia. Tarvitsee kyllä, mutta kun ei malta.

Mikäs tässä ollessa, aurinko paistaa kauniisti, kun kesällä ja termaritee pitää lämpimänä. Ruskakin on kauneimmillaan. Ihan mielettömän kaunis syyspäivä! Toissapäivänä kokeilin tätä samaa vaunuttelukikkaa lähes kolmen tunnin taiston jälkeen. Kaikki meni loistavasti, kunnes alkoi satamaan taivaan täydeltä. Silloin oli kyllä olo kuin aasi Ihaalla. Juu, sellainen pieni itsesääli meinasi valloittaa mielen. Noh, mutta ehkä se on silloin tällöin paikallaan, kunhan vaan siitä olosta sitten nousee taas. Mutta ei ollut itku kaukana. Rattaita on nimittäin hankala saada sisälle ilman heräämistä.

Nyt jo 2,5 vuotta kotona lapsen kanssa ollessani olen huomannut aina ajattelevani tätä elämää viikon sykleissä. Viikonlopuksi mietin aina kulunutta viikkoa ja sitä, mitä on jäänyt mieleen.

Nykyään vauhti on niin huima, että välillä huimaa. Tätäkin viikkoa miettiessäni tajusin, etten oikein kerinnyt edes tajuamaan sen alkua ja nyt on jo viikonloppu. Ja mitä tästä viikosta on jäänyt mieleen?

Päällimmäisenä mielessä on vaan turhautumista ja epäonnistumista siitä, etten ole saanut lastani nukkumaan. Vaikka tuskimpa ihan oikeasti olisin voinut paljon tehdä toisin. Kaikkeni olen kokenut antaneeni. Silti. Vähän sellainen valivali -olo on meinannut ottaa yliotteen minusta. Eilen illalla kuitenkin taas tsemppasin ja yritin kääntää fiilistä ja ajatuksia. Onneksi onnistuinkin ja taas muistin, että enemmän minulla on kyllä aihetta kiittää, kun valittaa.

Usesati ammennan siitä voimaa ja jaksamista, kun mietin mitä kaikkea hyvää ja ihanaa minulle on elämääni annettu. Se oikeasti kantaa eteenpäin. Jos et ole ikinä kokeillut, niin suosittelen kokeilemaan. Tässä ihan yksinkertainen ohje.

Kirjoita vaikka ihan konkreettisesti jollekkin lapulle asioita asioiden perään ranskalaisin viivoin, mistä voisit kiittää. Jos koet, että lista on liian henkilökohtainen niin pidä se vaan omana tietonasi. Jos kuitenkin rohkenet laittaa sen vaikka jääkaapin oveen, muistat listan helpommin ja voit aina lisätä uusia asioita listan jatkeeksi. Aina kun näet listan, muistat taas kiittää.

Ai no mitä sitten jos tuntuu siltä, että mitä mainitsemisen arvoista hyvää nyt minun elämässäni muka on? Aloita silloin perusasioista. Kiitä vaikka jalasta. Joo, luit oikein..siis jalasta! Jos taas jalkasi on huono ja joudut lonkuttamaan niin kiitä siitä, että voit sentään vähän liikutella sitä ja että pääset linkkaamalla eteenpäin. Jos taas sinulla ei ole jalkaa, iloitse siitä toisesta mikä sinulla vielä on. Jos sekin on poissa, iloitse silmistäsi. Ne ainakin löytyy, jos pystyt tämän tekstin lukemaan. :)

Meni nyt ehkä vähän rautalangasta vääntämiseksi, mutta ymmärrät ehkä pointin? Jokaisella meillä on varmasti aihetta kiittää. Eikä niiden kuuluisi olla niin itsestäänselvyyksiä, kun usein ovat. Minusta ihan jo se, että hengitän tänään on kiitoksen aihe. Sen lisäksi saan listaani lukemattomia asioita. Miksi siis valitsisin valittaa päivät pitkät, kun kiitos lista on lähes loputon. Hölmö minä. Onneksi aina voi muistaa toimia toisin. :)

Kohta minun on aivan pakko alkaa herättelemään uniukkelia, mutta vastaan vielä joissakin blogeissa tällä hetkellä kiertävään haasteeseen, jonka sain ystävältäni Anulta. Hän kirjoittelee Vähänpä tiesin -blogia.

Pakko sanoa, että ensireaktioni oli vähän hölmistynyt. Nimittäin haasteena oli esitellä oma jääkaappi..

Minä olen jauhanut meidän perheen ruokailutottumuksista jo niin paljon, että tuntuu hölmöltä tähän väliin taas toistaa sitä. Lupasin kuitenkin ottaa tämän leikkimielisen bloggaushaasteen vastaan ja kuvittaa meidän jääkaapin tänne. Ihan hauskaa se olikin. Kuvasin kaapin eilen pienen peruspuhdistuksen jälkeen. Olisin toivonut, että se olisi oikeasti notkunut, niin kuin Anu ihanasti kertoi meidän kaappien tekevän. Kuitenkin se oli nyt vaan ihan perustilassa ja ei sen suuremmin notkunut. Meidän ravinnosta suuriosa löytyy kuivakaapin kätköistä, pakasteesta ja hedelmäkorista. Ne ei nyt kuitenkaan päässyt mukaan tähän osioon, joten tässä kuvat meidän eilisestä jääkaappitilanteesta.

Me säilytetään kahvi jääkaapissa. Niin kuin Anukin oli kuullut sen säilyvän parhaiten viileässä.

Heillä se on vaan kauniissa purkissa, meillä ei niinkään esteettisesti. Löfbergs Lila tummapaahto (4) on kahvi, mitä mies juo, ei oikeastaan muu kelpaa kotioloissa. Heh. Itse lopetin kahvin juonnin kesällä ja nappailen kupillisen vaan aniharvoin pahimmassa energiavajeessa. Juhlamokka on kaapissa vanhempiani ja isovanhempiani varten, kun kyläilevät. Heille ja monille muillekkin paahtoaste 4 on liikaa. Miustakin se on aika myrkkyä. Niku taas niin nautiskelee siitä. Makuasioita.

Kaapin ovessa on ollut kesästä asti pikkuinen punainen tölkki. Muuten meillä ei oo kyllä limpskaria kaapissa useinkaan.

Ainoat maitotuotteet, mitä kaapista löytyy on luomumeijerivoi ja pieni tetra kahvimaitoa, jos joku kyläilijä kaipailee kahviinsa maitoa. Poika juo maitonaan kaurajuomaa.

Ruoan lisäksi jääkaapissa on säilössä vitamiineja. Mm. Omega kolmosta ja rautaa.

HeVi ja liha osastoa.

Siinä se. Samaisen haasteen antaisin eteenpäin anopilleni, jos hänellä olisi blogi. Hän kun ruokkii päivittäin suurperhettä ja jääkaapinkin on oltava silloin suuri sisältöineen. Minulla ainakin loksahti suu auki ensimmäisen kerran nähdessäni, miten paljon siinä huushollissa on ruokaa.. Sellainen unelmajääkaappi, kaikkea paljon.

Kuitenkin haaste tulee antaa jollekkin jolla on blogi. Mieleeni tuli ystäväni Eeva. Hän asuu miehensä kanssa Aavan meren tuolla puolen ja kirjotteleekin siitä saman nimisessä blogissaan. Heidän isossa Jenkkikaapissa onkin siis Jenkkiherkkuja. Ottaako Eeva haasteen vastaan? :)

Nyt näyttääkin sopivasti rattaissa siltä, että unet on nautittu. Tämähän menikin kivasti! Suloinen pikkupää kurkkii nuhruisena, mutta iloisena.<3

Ja hei, vaikkei kiitospäivää meillä täällä päin vietettäkkään, niin muistetaan pitää mieli kiitollisena! 

Nauttikaa ruskasta!

-Tiia

ps. Kiitos jääkaapista..täällä puistossa onkin tullut jo kova nälkä. Siis kotiin syömään!