Toukokuuta eletään jo reippaasti yli puolen välin ja huhtikuu se vaan humpsahti siinä huomaamatta.. Mulla on blogin luonnokset kansiossa neljä alotettua tekstiä. Yksikään ei ole tässä puolentoista kuukauden sisällä päätynyt valmiiksi asti. Elämä kun on leväytetty täysin levälleen, niin se ottaa oman aikansa, kunnes saa asioita kuntoon ja perusarjen rullaamaan. Aikaa ja energiaa vievää puuhaa. Prosessissa ollaan ja kun oli vasta edellinenkin selviytymisprosessi vielä alla, niin johan tässä on ollut kasailtavaa kerrakseen. Mutta täällä taas ja blogi hengittää. Nyt ajattelin saada tekstin ihan jopa julkaistuakkin.
Kaksi kuukautta sitten aloittamani taidekurssi päättyi viikko sitten. Tai siis ryhmänä kokoontumiset päättyivät. Jokainenhan varmastikkin jatkaa kurssilla alkaneita juttuja itseksekseen kotona, ainakin niin koin ja aistin jokaisesta kurssille osallistuneesta. Itse en ole vuosiin osannut jotenkaan ottaa aikaa maalaamiselle, mutta todella toivon jatkossa osaavani taas antaa sille enemmän aikaa. Ihana kurssi ja ihania ihmisiä. Jokaisella vaikutti jollain tavalla olevan jonkin tason käännekohta elämässä menossa ja itkuitta ei säästytty kukaan, mikä yhdisti porukan heti alkumetreiltä. Saatoimpa itse olla ensimmäisenä patojani avaamassa..mikään ylläri sinäänsä. Heh. Vähän haikeata oli lopettaa ja sanoa heipat. Varmaankin kuitenkin jossain tullaan törmäämään, toivottavasti.
Ludalla oli sinä iltana nukuttaja paikalla ja otin tilaisuuden tullen vielä hetken omaa, ennen kuin menin kotiin. Hain palan raakakakkua Ruohonjuuresta ja nautiskelin herkun siinä kulmilla olevassa kahvilassa kera teekupposen. Viereisessä pöydässä oli meneillään hääpalaveri. Mitenkäs muutenkaan.. Paikalla oli hääparin lisäksi kaaso ja jonkinlainen hääsuunnittelija, joka jutuista päätellen toimi myös dj:n hommissa. Kävi siinä heitä kuunnellessa kyllä kaikenlaisia ajatuksia itselläni mielessä, sillä käyn tällä hetkellä läpi jo meidän toista avioeroa.. Kyllä. Hyvä jos tätä itsekkään todeksi uskoo, mutta näin se nyt kaikessa karuudessaan ikävä kyllä vaan on.
Ensimmäisen eron aikana muistan romahtaneeni jo pelkästä ajatuksesta "häät". Ihan sama kenen häät oli tai oliko kyseessä oikeat vai elokuvan häät. Otti vaan ihan liian koville. Olinkin silloin todella iloinen, kun sinä vuonna kukaan läheinen ei viettänyt häitään ja ei tarvinnut mennä itsesäälissä tihruttamaan jonkin pitkän pöydän ääreen, missä olisi tarvinut tuntea monia sääliviä katseita kohdistuneena itseensä, kuitenkin sen oman itsesäälin ilmapiirin vieden ylivoimaisesti voiton. Nyt tänä kesänä minut on kutsuttu yksiin häihin ja olen kerinnyt innoissani tilata sinne jo kengät ja mekonkin! Huomaan suhtautuvani asioihin eri tavalla ja muutenkin nahka vaikuttaa olevan paksuuntunut joillekkin asioille. Mutta sama se kuinka paksuuntunut nahkani on, niin sydän on rikki ja tuhannen palasina. Sitä on turha edes yrittää kiistää. Ja vaikka yrittäisikin toisin vakuutella, kuka nyt oikeasti uskoisi. Eikä minulla kyllä ole mitään tarvetta esittää olevani asioista cool, kun en ole. Kuitenkin huomasin, että olin vilpittömästi iloinen tämän kahvilassa palaveroivan pariskunnan puolesta. Kesällä olevia häitäkin odotan hyvillä mielin, vaikka varmasti saattaa itku voittaa sen päivän aikana. Ilosta hääparin puolesta, sekä varmasti omasta kivusta. Nyt on kuitenkin vahvempi olo jossain määrin, kuin vuosia sitten samassa paikassa. Tunnekirjoa kyllä riittää ja se on sanoinkuvailettoman laaja. Välillä tekisi mieli vaan huutaa, kuinka lujaa sitä sattuukkaan ja miten elämä voikaan välillä tuntua niin epäreilulta. Kuitenkin suunta on eteenpäin. Jotenkin varsinkin viime viikot on sen vahvistaneet.
Mielessä mulla on vilissyt vuoronperään katkeruutta, inhoa, vihaa, raivoa (ja joo, välillä sitä sellaista yrjöttävää itsesääliäkin..plääh.), uupumusta, pettymystä, voimattomuutta ynnämuuta ankeata.
Kuitenki silti vastapainoksi toivoa tulevasta, sekä paljon kiitollisuutta eri asioista, mitä edelleen on jäljellä ja elämässäni mallillaan. Lähes joka päivä olen kuitenkin pääsääntöisesti hyvässä vireessä. Ihmettelen sitä välillä itsekkin. Huonoja päiviä on mahtunut kyllä väliin useampiakin.
Mutta erittäin kiitollinen olen etenkin siitä, ettei kukaan tai mikää voi pakottaa jäämään noihin edellämainittuihin negatiivisiin tunteisiin vangiksi. Vaikka niitä nyt on ollut ja riittänyt, niin vangiksi ei tarvitse jäädä. Ja uskonkin, että tämän tuskan ja kivun kestettyäni tulen vapautumaan tästä puukosta rinnassani. Ajan kanssa saan enenevissä määrin voimia jättää kaikkea mennyttä taakseni, heittää puukon rinnastani syvälle jonnekkin jorpakkoon ja sitä kautta kokoajan enemmän ja enemmän onnistun taas keskittymään käsillä olevaan hetkeen, toiveikkaana tulevasta. Toivo ei siis ole onneksi mihinkään kadonnut. Katkeruus on kuitenkin kamalinta, millä ihminen voi mielensä myrkyttää. Elämä tarjoaa kyllä aika-ajoin moniakin tilaisuuksia ryhtyä katkeraksi. Mutta onneksi myös aina yhtä monta tilaisuutta tulee päästää siitä irti. Sen kyllä näkee ja kuulee puheestakin, jos joku on katkera. Myönnän, minusta löytyy monta katkeraa ajatusta tässä kohtaa elämää. Toivottavasti varmasti kuitenkin pian olen jo valmis laskemaan niistä irti. Nimittäin se, jos joku tekee olon kevyeksi. Kevennystä kohden siis.
ja koska elämäni on niin auki, kun olla ja voi, niin samalla se on valmis täyttymään taas monilla ihanilla asioilla. Pikkuhiljaa.
Meillä on pojan kanssa parhaillaan uusi koti etsinnässä. Syksyllä starttaava päiväkotipaikka (pienessä integroidussa ryhmässä, jes!!) varmistui viikko sitten ja se sanelee aika paljon uuden kodin mahdollisen sijainnin. Sijainti ei ollut kyllä ihan se mitä toivoin, mutta se, että Luda sai paikan pienestä ryhmästä, on todellakin kiitoksen aihe.
Toivon asuntoasian järjestyvän mahdollisimman pian, sillä haluaisin, että pienimies ehtisi tottua hetken uuteen kotiin ennen kuin päikkäri elokuussa jo alkaa. Liikaa kun tässä on viimeaikoina ollut muutenkin muutosta pienelle(kkin) päälle.
Uskon senkin asian järjestyvän, niin kuin pitääkin. Välillä tietenkin erehdyn hätääntymään kaikkien kuvioiden järjestymistä, mutta onneksi hyvin pian havahdun muistamaan, että kaikki on ennenkin järjestynyt. Ja jos en itse havahdu, niin joku ympärilläni oleva ihana muistuttaa. Niin se kun vaan menee. Kaikesta selviää ja kaikki hoituu. Tavallaan ja ajallaan. Hulluja aikoja tässä kyllä on elelty, mutta seesteisempää on nyt totisesti tilattu ja sitä kohden.
Olen aloittanut nyt kirjoittamaan päiväkirjaa viimeaikasista tapahtumista. Ihan vaan ajatuksia selkeyttämään. Ei mitään kevyintä settiä siis.
Lisäksi olen ruennut kirjoittamaan kiitollisuuspäiväkirjaa.
Juuri päättyneellä taidekurssilla mm. sidottiin kaksi pientä kirjasta ja toinen niistä päätyi toimittamaan kiitollisuuspäiväkirjan virkaa. Olen nyt siis iltaisin ennen nukkumaan menoa yrittänyt tympeiden ajatusten sijaan keskittää ajatukset hyvään ja valinnut päivittäin (vähintään) kolme asiaa, mistä olen elämässäni kiitollinen. Kun aloittaa miettimään, niin niitä on oikeesti niin paljon! Lisäksi uni tulee nopeasti ja lempeämmin. Ja olen nyt myös huomannut, että leukaperät ei ole olleet ihan niin kipeät aamuisin, yöllä raivoisasti unissani hampaita yhteen puristamisen takia. Mieletön kikka siihenkin. Auttaa jotenkin rentoutumaan. Kuukausi sitten hammaslääkäri joutui nimittäin hioa pari hammastani kuntoon, kun olin niin raivolla unissani purrut ne rikki.. Kaikkea sitä. Huh.
Mutta suosittelen siis kiitollisuus päiväkirjaa, kuulostaa menninkäisten ja keijujen touhulta, mutta mulla ainakin toimii! Ja siis vaikka mä ehkä vähän oonkin tälläinen keijukais -ajattelija, niin uskon sen siitä huolimatta purevan ihan muidenkinlaisten ajattelijoiden kohdalla. Uskon sen olevan itselleni yksi väylä takaisin positiivisempaan ajatusmaailmaan kaiken tän skeidan jälkeen/keskellä. Välillä kun on tullut vähän enemmän ajateltua niitä ankeita ajatuksia. Mut joo, hyvin kaikki tulee menemään. Loppuviimein.
Ootteko te muut kirjoittaneet koskaan kiitollisuuspäiväkirjaa? Onko toiminut? :)
 |
| Kaikista kiitollisin olen siitä, että saan olla äiti just tälle maailman ihanimmalle pienelle ihmiselle. |
Loppuun vielä aivan pakollinen hehkutus alkaneesta kesästä! Ihan mieletöntä! Saa jatkua tällaisena, kiitos! Huomenna Ludan kanssa lähdetäänkin heti aamusta puistoon jätskitreffeille ihanan ystävän kanssa.
Tänään just viimeks mietin, että vois tää elämä paljon pöllömpääkin olla.. oikeesti. Mulla on kaikesta sattuneesta kököstä huolimatta ihan tosi hyvä elämä ja moni asia on paremmin kun hyvin. Välillä nyt vaan tapahtuu kaikkea vähän hullua.. Sitäkin mä olen paljon miettinyt, että en varmasti olisi nyt tässä ellei mulla olis Jumalaa. Häneen turvaten mulla on ihan mielettömästi voimia.
Aina välillä muistan, että mun niskassa on tatuoituna mun lempi raamatunpaikka. Mun voimalause.
"Kaiken minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.."
Fil 4:13
Aurinkoisia päiviä jokaiselle!
-Tiia
Kuvat on otettu äitienpäivänä Roihuvuoren Japanilaisesta puistosta.
