keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Äiti



Äitienpäivä oli virallisesti viime sunnuntaina ja vietettiin se rennosti anoppilassa. Huh, ne tajunnan räjäyttäneet kakut.. Voi morjesta, miten hyvää oli! 

Sain äitienpäivälahjaksi Ludalta ja Nikulta uudet valkoiset Converset. Nyt kelpaa äiskän viipottaa. 
Luda taiteili tänäkin vuonna uniikit kortit isoäideille ja isoisoäideille, sekä lisäksi hän vastasi itsetehtyjen lahjasuklaiden käärepapereiden ulkoasusta. 




En kerinnyt viikonloppuna tänne kirjottelemaan, mutta minusta äidit ansaitsevat erityishuomiota joka päivä, joten ei ole mitenkään myöhäistä omistaa tämän päivän kirjoitusta äideille ja erityisesti omalleni.

Minä elin onnellisen lapsuuden.
Ei se ihan aina niin kepeää ollut, kun pienenä tuntui. Mutta pääsääntöisesti meillä oli kaikki hyvin ja olin enemmän hyvällä, kuin pahalla mielellä ja tunsin olevani rakastettu. Olin onnellinen lapsi.

Meillä oli omat vaikeudet ja kimurantit kuviot. Niin kuin jokaisessa perheessä omansa. Ainakin, jos syvemmälle kurkistaa. Ihmisiä kun kaikki ollaan, vanhemmatkin.Iskä on minun mielestä silti aina ollut ihmemies Mac Gyver ja äiti Supernainen. Elämän kolhuista huolimatta, aina ovat selviytyneet kaikesta. He ovat superselviytyjiä.

Ihalein heissä suuresti sitä, miten aina ovat osoittaneet meille lapsille rakkautta ja lämpöä. Aina on sanottu ääneen ne kolme sanaa. "Minä rakastan sinua." Uskon, että se oli yksi suuri tekijä, mikä teki minusta onnellisen lapsen. Rakastetun. Ja varmasti siksi olen oppinut itsekkin lausumaan nämä tärkeät sanat. Rakkaus on suurin kaikista ikinä oppimistani ja kokemistani asioista.

Rakastan omaa lastani ylikaiken. Kerron päivittäin ja monta kertaa, että äiti rakastaa Ludaa. On korvaamattoman ihanaa olla äiti hänelle. Äitiyden myötä olen oppinut ymmärtämään omaa äitiäni entistä paremmin ja ylipäänsä äiti -ihmisiä. Äidin rakkaus on niin syvää, etten ainakaan minä osaa sitä sanoiksi pukea. Se on vaan niin puhdasta ja pyyteetöntä. Äiti on lapselle korvaamaton. Lisäksi omani on minulle myös ihana ystävä. Välillä äitimäisen rasittava (äiti onneksi kestää tämän, heh)  ja silti niin rakastettava, ettei sillä ole rajaa.

Kun olin pieni, niin äidillä oli aina tapana touhujen keskellä esittää minulle yksi kysymys.

"Tiia, arvaa mitä?"
"No mitä?"
"Äiti rakastaa sua!"

Sitten minä hymyilin leveästi takaisin. 

Pitkään aina vastasin kysymykseen samaan tapaan, mutta sitten kun tajusin kuvion niin keskustelu meni näin:

"Tiia, arvaa mitä?"
"No minä tiedän! Sä äiti rakastat mua!"

Ja kikatin perään.

Mutta äiti, arvaa mitä?
Minä rakastankin sinua.<3

-Tiia