Uhman valloissa, silti kevättä rinnassa

Kevät on vihdoin ja viimein täällä! Se alkaa antaa jo viimeinkin pientä toivon kipinää siitä, että kesäkin ehkä saattaa sieltä pian saapua! Mä olen niin odottanut ja tiedän, etten ole tämän asian kanssa yksin. Sen huomaa ihan jo ihmisistä kadulla. Kaikilla vähän ilosempi ilme naamalla ja kokoajan ei törmäillä toisiin paettaessa pakkasta. Hartiatkin näyttäis olevan vähän rennommin omilla paikoillaan, eikä pään kehyksiksi ylös nostettuina. Minä otin maanantaina ihanan auringon kunniaksi käyttöön talven yli odotelleet Tomsit. Kengät siis. Ja eikä mitkä tahansa kengät vaan ihanat sellaiset. Ne on Kalifornian tuliaiset itselleni. Siellä sattui olemaan justiin Summer Season Sale, kun oltiin siellä syksyllä ja tein jämäkooista ihania löytöjä. Nyt on siis kesäksi kenkiä. 

Tomsit. <3

Minulle pitkä talvi kävi kyllä vähän hermon päälle. En paljonkaan nauti pakkasista ja nyt, kun ei ole oikein tullut vuosiin päästyä riinteeseenkään, niin ei ole senkään vertaa napannut. Jotenkin se on aina vaan niin pitkä odotus kesäihmiselle. Meidän perhe on kyllä 100% kesän kannattajia. Luda nyt ei ole vielä osannut lempi vuodenaikaansa kertoa, mutta sen tiedän, että pakkasesta hän ei pidä. Jos on vähääkään liian kylmä, niin poika sulkee silmät ja heittäytyy spaghetiksi. Ymmärrän häntä täysin. Juuri sama reaktio, mikä itsellenikin tulee ensimmäiseksi pakkasella mieleen. Harvemmin vaan siitä varmaan minulle olisi mitään hyötyä niin käyttäytyä. Itse siitä penkasta tulisi nousta ja matkaa pitäisi jatkaa omin kylmästä tutisevin jaloin. Eikä kukaan kärräisi kotiin. :D Lapset on kyllä niin onnekkaita, etenkin tossa vaunu asiassa. Niklaksen kanssa just hetki takaperin juteltiin, että välillä havahtuu haaveilevansa siitä, että joku vaan työntäisi itseä vaunussa ja kuskaisi paikasta A paikkaan B. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, et se saattaisi loppupeleissä olla vähän kiusallista nököttää siinä kärrissä. Jätimme sen asian siis ihan vaan haaveilun tasolle.

Aiemminkin tästä olen muutamalla sanalla maininnut, mutta kevään myötä on meille saapunut myös uhma. Aika voimakaskin. Ja vaikuttaa siltä, että voimakkuus on koko ajan ollut nousujohdanteista. Tosin hyvin aaltoilevaakin, välillä siis ihania päiviä välissä ja sitten taas mennään uhman vallassa. Minä olen rehellisesti kyllä välillä ollut ihan tolaltani, että miten se pieni ihminen, minun maailmani suloisin ja ihanin olento voikaan saada minussa niin suuria tunneskaaloja aikaiseksi. Skaala on todella ollut ihan laidasta laitaan ja jopa sellaisia tunteita, mitä en olisi kuuna päivänä uskonut kokevani hänen kanssaan. Enkä todella olisi myöskään uskonut hänestä löytyvän sellaisia puolia, mitä nyt on näyttäytynyt. Hän on aika -ajoin muistuttanut villiä ja sähäkkää viidakon asukkia. Minua kohtaan erityisesti ja välillä myös isäänsäkkin kohtaan. Mutta muita kohtaan hän on toistaiseksi ainakin käyttäytynyt äitini sanoja lainatakseni "enkelin lailla". Todella lohduttavaa on kuitenkin, että tiedän tämän uhmailun olevan erittäinkin normaalia ja ikäänkuuluvaa. Ja etenkin äitiä kohtaan. Itsenäistymisen ensiaskeleita. Se vaan eri tempperamentin omaavilla lapsilla näyttäytyy eri tavalla. Tai jotain sen suuntaista. Uskaltaisn jopa väittää, että jos lapsella ei ole kovinkaan näkyvää uhmaa, se ei ole kiinni vanhempien erinomaisuudesta, vaan lapsen temperamentista. Uskoisin ainakin.

Helpottavaa tässä on myös se, että tiedän vaiheiden tulevan ja menevän ja niin käy aivan varmasti tämänkin vaiheen kanssa. Kuitenkin tämäkin on käytävä läpi, että se ei kostaudu myöhemmin elämässä hankaluuksina. Minä en ole minkään tason psygologi, mutta näin minä uskon.

Se tässä on haasteellista, että mikä onkaan se oikea tapa kohdata uhmakas lapsi. On niin monta eri "koulukuntaa" ja mielipidettä asiaan, kun on ihmisiäkin. Ja vahvimmat mielipiteet taitaa olla henkilöillä, joilla ei omia lapsia ole. Minä ainakin taisin ennen omaa lasta olla sitä mieltä, että ne lapset ovat vaan kovin kurittomia, jotka käyttäytyvät niin kuin uhmaikäisen kuuluukin. En minä siitä mitään ymmärtänyt. Nyt ymmärrän jo vähän enemmän, mutta silti huomaan usein olevani ihan neuvoton ja näissä uhma -tilanteissa erittäinkin pitkällä mukavuusalueeni ulkopuolella. Välillä se vähän uuvuttaakin ja toisinaan aika paljonkin. Onneksi tämä pieni mies on kuitenkin uhman ulkopuolella aina se oma ihana itsensä, joka halailee ja silittelee hellästi, sekä kikattelee hyvän tuulisena jekku silmäkulmassa. Yritän kovasti koko ajan muistaa, että hän käy läpi nyt yhtä tärkeintä vaihettaan kohti tasapainoista ihmistä. Rukoilen todella viisautta jokaiselle meille uhmaikäisen vanhemmalle, että osattaisiin olla itse näissä tilanteissa se tasapainoinen aikuinen. Vastassa on kuitenkin vain pieni ihminen, joka on itsekkin ihan ihmeissään tunnepuuskistaan. Minut on kuitenkin yllättänyt se, että nämä kohtaukset voivat voimakkuudessaan viedä itseltäkin järkevän ajattelun taidon hetkeksi. Onneksi todella vain ihan hetkeksi. Turha silti jäädä lokaan lepäämään, jos ei aina maltti pysy. Ihmisiä tässä ollaan. Ihan kaikki. Minäkin olen jopa osannut ärähtää, vaikken olisi uskonut itsestäni, saatika sitten ikinä niin halunnut tehdä. Minut hyvin tuntevat ihmiset tietävät, että olen rauhaa rakastava ja enemmänkin sovittelija tyyppinen. Jos minua harmittaa tai joku uhkaa minua, niin usein suustani tulee enemmänkin itkuista soperrusta, kun huutoa. Sellaista itkun epätasaistamaa, tiedättehän? Hah. Mutta kyllä, minultakin huuto onnistuu. Niiden tilanteiden jälkeen täytyy vaan sitten ajatella, että eteen päin ja uudella päättäväisyydellä. Minusta huutaminen ei ole paras väylä hoitaa tätä ajan jaksoa, en usko sen rakentavan mihinkään suuntaan. Rajat pitää kuitenkin olla ja komentaa kyllä pitää napakasti, kun sille on tarve. Huuto kuvaa minusta vain omaa epätoivoa siinä tilanteessa. Inhimmillistä kylläkin. Ja ikävä kyllä nämä pienet söpöläiset joutuvat tulevaisuudessa huutoakin tässä elämässä kohtaamaan, että ehkä se on ihan ok tosi paikan tullen myös joskus tulistuakkin. Pääsääntöisesti yritän kuitenkin kääntää pojan huomion uuteen mielenkiintoiseen tekemiseen ja olla itse vakaa. Mutta joskus tuntuu, että teet niin tai näin, silti mikään ei auta. Kuten sanoin, vaikeaa. Hmmph..

Jos tämä on lapselle suurta kasvun aikaa, niin sitä se on kyllä vanhemmallekkin. Yritän kovasti tämän uhmaiänkin osata ajatella arvokkaana kasvattavana aikana. Niinhän minä nyt jälkeenpäin ajattelen jokaisesta muustakin kokemastani vaikeammasta ajasta. Mistään en luopuisi. :)

Haluan kuitenkin kertoa vielä sen tosiasian, että joka kerta, kun tämä uhman valtoja vastaan kamppaileva miehen alku katsoo lempeillä, suloisilla silmillään minua, niin en muista enää yhtään miltä nämä uhmailut tuntuivat. Tiedän vain sen, että äiti rakastaa ja maailman eniten. <3

Asuuko kenelläkään muulla tällä hetkellä alivuokralaisena Uhma? Tai ehkä joku saattaa muistella aikoja, jolloin asui? Ellei aika ole jo kullannut niitä muistoja.. :)

Olen ystäväni Anun kanssa näistä jutuista paljon jakanut. Hän on 2,5 vuotiaan kummipoikani äiti ja heillä on asustanut Uhma jo vähän pidempään, kuin meillä. Hän pohtii näitä asioita paljon blogissaan, minne löydätkin tiesi tästä.

Nyt viikonloppuna on tiedossa monta kivaa asiaa, toivottavasti aurinkokin näyttäytyisi.

Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

-Tiia