Minä olen oikea nainen

Mulle sattui tälle viikonlopulle tuplamenoa ja halusin kumpaankin osallistua ehdottomasti. Onneksi äitini pystyi ottamaan touhusankarin yökylään, jotta pääsin ensin juhlistamaan ystävien uutta kotia, mistä jatkoin ystävän kolmikymppisiä juhlimaan. Huh. Olipa hauska ilta!

Oli tarkoitus tänään vapaana aamunani päivittää blogiin mussukan nelivuotispäivitys. Hän täytti viikko sitten neljä ja juhlittu on sankaria, niin kuin kuuluukin. Mikä ihana pieni miehen alku hän onkaan! Äidin rakkain.

Kuitenkin aamulla Instagramia selatessa törmäsin haasteeseen. Haasteeseen johon mun sydän pakotti mut tarttumaan. Haaste oli alunperin But im a human not a sandwitch -blogin Iinan antama. Kaikille oikeille naisille. Eli ihan jokaikiselle naiselle.

Ja koska mulla on tää mun oma pikkuruinen äänitorveni (onnenrusina) täällä, niin halusin myös osallistua ja jakaa tätä sanomaa. Sekä kirjoittaa oman tarinani nyt mahdollisimman pian haasteen annosta. 

Kyllä, nelivuotias saa siitä huolimatta oman postinsa pian. Taatusti.<3

Haasteeseen voit tutustua tarkemmin tästä rohkeasta kirjoituksesta. Mutta pääpiirteittäin haasteessa on kyse siitä, kuinka kenelläkään ei ole oikeutta määrittää kenenkään toisen naiseutta tai arvoa ja kuinka me jokainen nainen olemme oikeita naisia, rintojen tai takapuolen kokoosta tai reiden paksuudesta huolimatta. Tai mistään muustakaan. Media tarjoaa todella vääristynyttä kuvaa siitä, miltä naisen kuuluisi näyttää. Valtaosa kun ei kuitenkaan tule ikinä näyttämään siltä. Ja miksi pitäisikään. Vaikka kuka tahansa Maisa tai Sirkka sanoisi, että silarit ne naisen tekee, niin mun korvissani se on yhtäkuin lässynpälä. Varmasti tietyssä tilanteessa ne tuo lisää itsevarmuutta ja kovin upeilta ne näyttävätkin, mutta.. Ei ne naiseutta saisi määrittää.

Ilkeitä ne ihmiset, jotka kokevat, että saavuttavat sillä jotakin, kun kertovat toiselle mikä heidän mielestään toisessa on ulkoisesti vikana tai mitä uupuu upeuden saavuttamiseksi. Itse en ole kouluaikojen jälkeen onneksi törmännyt suoranaiseen haukkumiseen siitä miltä näytän, mutta kyllä sitä on silti olemassa ja vahvasti läsnä monen arjessa. Oksettavaa.

Itse olen aina ollut pieni. Lyhyt. Pätkä. Tappi. Pienin. Lyhyin. Pätkin. Tapein. Musta se on aina ollut ihan hauska juttu tai siis en ole itse pääsääntöisesti kärsinyt siitä ja olenkin sen kääntänyt monesti suureksi vahvuudekseni. Toki se on ollut välillä ristiriitaisia ajatuksia herättävä asia ja vaikuttanut jossakin kohti uskottavuuteeni naisena.

Muistin mm. muutama vuosi sitten asioita pohtiessani mun ala-asteopettajan, joka syrji liikunnan tunneilla siksi, koska olin pieni. Jäin joukkueiden jaoissa lähes aina viimeiseksi. Eikä puhettakaan, että olisin ikinä saanut olla se, joka sai valita oman joukkueensa. Ne oli niitä, jotka oli pitkiä ja harrastivat vapaa-ajallaan yleisurheilua tai vähintään fudista.

Mietin välillä, että miten aikuinen ihminen teki sellaista lapselle ja sai kokemaan, ettei urheilu kuulu kaikille tasavertaisesti tai siinä pärjää vain pitkät. Eli en ainakaan minä, porukan pienin. Eikä se oikeasti varmaan edes tahallaan niin tehnyt, mutta asenne välittyi ja kyllä koululiikuntatunnit sai mut kokemaan etten ole kovin hyvä liikkuja. Mä muistan joskus olleenikin ryhmäpaineen alla jotenkin kömpelö, mutta ajatus mikä mulla siinä hetkessä oli, niin oli se, etten mä osaa ja siksi mokasin suorituksia. Multa kuoli koululiikuntatunneilla kaikki kiinnostus ryhmäliikuuntaa ja joukkuepelejä kohtaan. Etenkin jos oli myös pojat paikalla, eli yhteistunteja. Onneksi myöhemmin tajusin itse, että minusta on siihen ja pärjään kyllä. Vaikkakaan en edelleenkään koe, että joukkuepelit olis mun vahvuuteni, mutta ryhmäliikuntaa rakastan ja kaikesta huolimatta olen jopa ohjannutkin monia tunteja. Aivan typerä päähän iskostunut ajatus, ettei minusta siihen olisi. Kyllä on. En mä oikeasti silloin kouluaikana tajunnut, että mä olisin jotenkin ollut koulukiusattu.  Vasta myöhemmin tajusin. Se oli kuitenkin aika lievää. Mä olin iloinen ja sosiaalinen jo tuolloin, joten mulla oli paljon ystäviä samalta luokka-asteelta, mutta myös yläluokkalaisia, koska siskoni oli vain kaksi vuotta minua ylemmällä luokalla. En myöskään ikinä ole pelännyt poikia, joten jo alasteella sain olla osa myös heidän touhuja ja sain sitä kautta kokea myös olevani hyväksytty heidän suunnalta, mikä taas pönkitti itseluottamustani sillä saralla. Mutta se taas aiheutti tytöissä närää ja välillä olinkin pääsääntöisesti vain yksi pojista, koska tytöt pitivät minusta juorukerhoa välitunneilla ja heillä oli sopimus, ettei kukaan osoittaisi ystävyyttä minulle. Tämä tapahtui kuudennella luokalla. Minua se toki vain nauratti, sillä meillä oli poikien kanssa tosi hauskaa. Ymmärsin kyseen olevan vain kateudesta, enkä siksi välittänyt. Myöhemmin olen kyllä tajunnut, että se jätti alitajuisesti jälkensä ja olen ollut ahdistunut isoissa naisporukoissa. Mutta kun tajusin sen ja päätin diilata asian, niin ei mulla ole enää minkäänlaista ongelmaa sen asian suhteen.

Mutta lapset kyllä osaa olla niin julmia toisilleen. Jotkut eivät ikinä siitä sitten kasvakkaan ja taantuvat aikuisenakin nälvimään toisia. Surullista.

Siirryn kertomuksessani pian pois ala-aste ajoilta, mutta mainitsempa vielä tähän ajanjaksoon liittyvän asian nenästäni. Sehän teki minusta erään koulun pahimman (kaikkia ilkkuvan) ilkkujan silmissä Trollin ja aloin vuosiksi inhoamaan nenääni. Siksi, koska aloin itsekin näkemään nenässäni peikkomaisuutta. Pikkuruiset sirppisilmäni vielä korostivat tätä nokkaa. Kyllä nokkaa, ei nenää. Vain koska joku toinen kertoi minun näyttävän Trollilta. Uskomatonta. Niin helposti.

Liikunnanilottomuuden ja Trolli -nenän lisäksi olin myös erittäin huono matikassa. Koko kouluhistorian. Taideaineissa sain kymppejä, mutta matikka ja fysiikka/kemia oli mulle hepreaa. En jaksanut keskittyä ja jouduin luukuttamaan lisäopetustunneilla. Aivan turhaan kylläkin. Ei iskostunut, ei kiinnostanut. Se kuitenkin jäi mun mieleeni asiana, että olin vähän tyhmempi kuin muut. Opettajat pyörittelivät päätään mun kanssa näissä aineissa, joskus sain kannustukseksi kutosen. Olin siis vähän tyhmä.

Välikatsaus:

Tähän mennessä olin siis haalinut itselleni totuudeksi kömpelyyttä, ruman nenän ja kosolti tyhmyyttä.

Joskus äitini sai kiinni minut tästä nenä -ajatuksestani ja onneksi kertoi, että hänen mielestään nenäni on upea, sillä etenkin sivusta katsottuna siinä on kuninkaallista nostetta ja Egyptiläishallitsijan vivahdetta. Vaihdoin Trolli -ajatuksen mielummin tähän ajatusmalliin ja sillä olen mennyt tähän päivään asti. Kuninkaallinen nenä, ai että. Suksikoon trollit kuuseen minusta. Hah.

Pienuudella on myös erottunut monessa käänteessä hyvällä tapaakin. Pieni on kaunista. Olen sen oppinut ymmärtämään. Toki suurikin, mutta pienikin. Sitä paitsi on todella kätevää olla pieni. Lentokoneessa tuntee aina matkustavansa ykkösluokassa, sillä jalkatilaa jää usein vielä vaikka pienelle perheelle. Ja myös se, että löytää hyvin kokoja (etenkin alepuljuista) on ihan mahtavaa!

Jossakin kohtaa pienempänä muistan, että minne vain meninkin niin olin porukan pikkumaskotti. Muistan myös ottaneeni siitä aina kaiken irti. Joskus oikein piahtaroin siinä.

Vähän myöhemmin kuitenkin tajusin, että se oli jäänyt minulle päälle. Olin ottanut pikkumaskotin identiteetin. Pikku -Tiiana olo esti mua jotenkin naiseuteen käsiksi pääsemiseen.. Samalla kannoin mukanani myös one of the guys -teippiä otsassa. Kaiken kukkuraksi kärsin diagnosoimattomasta keliakiasta ja kroppa oli sekaisin. Monta vuotta teininä meni ajatellessa, että olin pikkuinen pullukka, joka ei varmasti koskaan tule saamaan miestä, koska on yksinkertaisesti vähän liian pehmoinen. Hah. Jälkeenpäin en voi ymmärtää ajatusta. Tai voin, mutta en mä ihan oikeesti ollut edes mikään pullukka. Ja lisäksi mulla oli kyllä niitä poikaystäviäkin  ja halukkaitakin olisi ollut, huolimatta siitä, että olin mielestäni pullukka. Mutta silti tuntui, että en mä sitä oikeaa rakkautta ikinä saisi. Sitä inhottaisi viimestään mun käsivarret.

No sain keliakian haltuun ja karistin kuin huomaamatta pullukkakilot. Ja suunnilleen samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa elämässäni oivalsin liikunnan ilon kunnolla. Minä. Surkea liikkuja. Kolmas valhe jo todistettu vääräksi. 

Ja mitä vielä, pääsin naimisiinkin. Ja vielä kahdesti. Sen saman kanssa. Ja kyseessä oli vielä komea mies. Hänen seurassa olin upea. Kunnes minut jätettiin ensimmäisen kerran. Nallikalliolle. Ajattelin typerästi, että en riittänyt, koska olin tyhmä, ruma ja läski. Jostain ne vaan kumpusi mun mieleeni, sieltä lapsuudesta ja teiniajoilta. Nämä kolme valhetta. Valheita tosiaan, sillä ihan fiksu mä oikeasti voin sanoa olevani. Ja mistä kohtaa 45 kiloinen voi muka olla läski? Eli siis, mistä nää valheet mun päähän? Siitä, että mut jätettiin. Hylättiin. Ajattelin, etten kelvannut. Ajattelin niin toisen ihmisen vaikutuksesta. Eron jäljiltä mä kävin läpi masennusta, syömishäiriötä ja mun hormoonitoiminta ja aineenvaihdunta tukkiintui. Eron alkuvaiheissa painoin 42 kiloa ja vajaan puolen vuoden päästä jo 58 kiloa. Hmmh..Kyllä siinä pienen ihmisen pää menee sekaisin ja naiskuva vähän kärsii. Runkoa kun tällä naisella on tasan puolitoista metriä, niin kyllä ne kilot siinä kivasti näkyy. Olin taas se pallero. Tällä kertaa vaan lisäksi eronnut 24 vuotias. Ja vielä pullukka. Todellisuudessa valtaosa mun ylipainosta oli nestettä. Toki hyvin pakkautunutta rasvaakin, mutta paljon myös vaan nestettä. Vuoden päivät mä palauttelin mun kärsinyttä kroppaani. Ohjailin niitä ryhmäliikuntatuntejakin, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni, sillä olinhan mä se porukan pienin ja huono liikkuja. Taas yksi minuun iskostettu valhe karistui.

Pikkuhiljaa se kroppa sitten palautui. Niin palautui myös kariutunut parisuhteeni ja meidän uusi liitto alkoi. Mä olin vuoden aikana löytänyt itseäni takaisin ja saanut varmuutta siitä, kuka oikeasti olen. Olin taas tämän saman komean miehen vaimo. Nyt kuitenkin tiesin, että en ollut upea nainen vaan hänen takiaan, vaan oikeasti olin upea, itseni takia. Sitten sain lapsen ja paisuin 17 kiloa. Tää paisuminen ei tuntunut kaiken läpikäymiseni jälkeen kovinkaan kummoiselta. Tiesin, että palautuisin ja niin mä palauduinkin. Lapsen saadessani mä kuitenkin kadotin taas liikunnan ilon ja hautauduin väsymyksen alle. Lapsen koliikki uuvutti heti alkuun ja myöhemmin moni muu asia. Silloin mä olin laiskanlaiha. Tai siltä musta tuntui. Sitä mä olin pitkään, eikä tuntunut omalta. Sillä tiesin, että tarvitsin liikuntaa voidakseni parhaalla mahdollisella tavalla hyvin, mutta nyt se ei vaan irronnut ja sille ei tuntunut väsymyksen alla olevan sijaa. 

Vuosi sitten erosimme uudestaan. Mä koin niihin aikoihin olevani väsynyt, kulunut, kälähtänyt, harmaa, hailakka. Vain äiti. Enää mulla ei ollut edes tissejäkään. Ne oli imetyksen myötä kadonneet matkoihinsa, ihan tipotiessään. Niin kuin nyt mieskin. Kyllä olis varmaan viime viikkojen typerät tissilotkautukset tuntuneet siinä avohaavassa kaiken muun lisäksi vielä lisäsuolalta. Tosin tässä kohtaa ei todellisuudessa ollut osaa eikä arpaa rintavarustuksen kanssa. Lähinnä siis itseäni vaan harmitti niiden puutos. 

Mä olen tämän seuraavan lauseen antanut anteeksi ja en kanna siitä katkeruutta tai muutenkaan missään määrin mukanani ja tiedän, että se oli vaan sanojaltakin sen hetkinen tunnetila, ei todellinen/pysyvä ajatus. Mutta. Mä sain eron aikaan kuulla olevani kymppi äitinä, mutta etten naisena riittänyt enää.

En riittänyt naisena. MITÄ?

No. rehellisesti..ei musta itsestänikään tuntunut siltä, olin niin poikki kaikesta. Mutta syvällä sisimmässäni mä kuitenkin tiesin, potentiaalini naisena. Mulla oli vaan vähän pölyä sen kaiken päällä. Tää lause kajahteli mun korvissani pitkin viime vuotta. Naisena en riittänyt.. Tiesin sen valheeksi, mutta silti. Olin taas eronnut ja jätetty. Se ei nostanut mun itseluottamustani kyllä tippaakaan. Välillä mä luulin, että se luki mun otsassanikin isoin kirjaimin: Ei suoriutunut testeistä-hylätty-kelvoton naiseksi. 

Noihin samoihin aikoihin sanoin itsekin varmasti asioita, mitkä satuttivat toista, vaikka en sitä tarkoittanut tai halunnut. Jätin jälkiä sanoillani. En ole ylpeä siitä. Niin me vaan toimitaan välillä, kun tilanteet kärjistyy. Onneksi on olemassa anteeksianto, millä on vahva vaikutus, kun sen ottaa käytäntöön. Halusin vaan kuitenkin mainita tästä lauseesta, sillä niillä sanoilla oli niin kovin suuri merkitys siinä kohtaa, vaikka olivatkin vaan toisen tunteita. 

Kevät 2014

Mulla oli kuitenkin vahva ääni mun sisälläni, mikä kantoi mut läpi sen ajatuksen. Vahva tieto siitä, että mä olen Jumalan luoma. Kaunis ihme. Niin kuin me kaikki ollaan. Ihan jokainen. Jumala, joka on luonut kaiken kauniin, ei loisi rumaa ihmistä. Vain erinäköisiä ja kokoisia. Uniikkeja. Mäkin olen uniikki. Upea ja uniikki. Jumalan luoma kaunis, upea nainen. Oikea nainen.

Kyllä mä tarvitsin siihen joitakin ulkoisia vahvistuksia jossakin kohtaa, mutta sisältä se taistelu kuitenkin voitettiin. Mun sydämestä kumpuavasta totuudesta. Jumalasta. Mua ei pönkittäisi silikoonit, irtoripset, hiustenpidennys (vaikka sellaisen haluisinkin, koska rakastan pitkää ja tuuheaa tukkaa..), timmi kroppa tai huulien boostaus ikinä niin paljon, kuin se tieto, että Jumala on luonut mut omaksi kuvakseen ja koska Jumala on kauneinta mitä tiedän, niin miten mä voisin olla jotain muuta kuin kaunis. Mä olen kaiken tän kautta vihdoin tajunnut, että mä olen nainen, todellinen nainen. Oikeanlainen. Juuri tällaisena. Riittävä. Ennen kaikkea arvokas.

Viime vuoden stressi ja edelleen jatkuva väsymys on taas tehnyt mun kropassa pullukkataikoja. Mä olen vähän tälläinen nallekarhun pehmoinen tällä hetkellä. Mutta mä tiedän, että asiat tasaantuu ja samoin tämä mun todella kaikenlaista kestänyt kroppanikin. Loppupeleissä niin uskollinen sellainen. Mä olen oppinut kunnioittamaan mun vartaloani sellaisena, kuin se milloinkin on. En inhoa mun muhkurareisiä tai tällä hetkellä ei niin timmejä käsivarsianikaan. Ne kertoo eletystä elämästä ja siitä, missä mä meen tällä hetkellä. Miksi mä inhosin niitä? Jos en pääse kesäkuntoon, niin se on pientä. Toki toiveena se on. Mutta aina tulee uusi kesä. Mä olen kuitenkin terve ja kurveineni oikein kelpo. Ainakin itselleni ja se on tärkeintä. Ja koska mä tiedän sen itse, niin silloin se mitä mä ajattelen itsestäni, välittyy varmasti myös toisille. 

Ja tiettekö mitä. Eilen juhliessani ihanan Kaisan kolmekymppisiä mä olin päättänyt, etten riisu mun farkkurotsiani pois, sillä mulla oli hihaton mekko päällä. Vartin päästä saavuttuani juhliin mä en edes enää muistanut koko ajatusta tai rotsia. Se oli jossain nurkassa heitettynä pois tieltä. Mä tanssin mun hihattomassa mekossani reilut kolme tuntia aivan tauotta ja tanssinkin ihan sieluni kyllydestä. En välittänyt, en edes muistanut olisiko pitänyt välittää. Ja voi veljet ja siskot..mulla oli niin hauskaa! Hauskinta aikoihin!

Haluaisin tällä mun kirjoituksellani kannustaa jokaista isoa, pientä, keskikokoista, tummaa, vaaleaa, raidallista, liukuvärjättyä, kalpeaa, ruskeaa, pitkää, tai lyhyttä naista katsomaan itseään peilistä lempeämmillä silmillä ja sanomaan katsomiinsa silmiin: "Mä olen kaunis, upea, riittävä. Juuri tällaisena."

Älä ikinä anna kenenkään kertoa muuta. En mäkään. Enää.

I praise you, for I am fearfully and wonderfully made. Wonderful are your works; my soul knows it very well. Psalm 139:14

Kiitos haasteesta Iina. En tunne sinua, mutta olet ihan huikea ja kaunis nuori nainen. Aloitit hienon ja tärkeän haasteen!

Hugs, Tiia

Loppuun lainaus Iinan haasteesta: 

"Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen."