Kirsikkapuut

Kirsikkapuut kukkii vihdoin. Niillä on niin kauniit vaaleanpunaiset kukat! Tämä on ensimmäinen vuosi, kun kerkesimme kukinta -aikaan meidän lähellä olevaan Roihuvuoren Japanilais -tyyliseen puistoon. Aina ollaan oltu liian myöhään tai aikasin liikenteessä. Olen niin toivonut, että joku vuosi näkisin nämä kukkivat puut. Jos joku ei tiennyt tai ole huomannut, niin minähän rakastan kukkia ja todella paljon. Ihan kaikenlaisia. Lempikukkani kaikista on upea liljan kukka.

Vanhempani asuvat ihan tämän Japanilaisen puiston lähellä ja äiti soitti minulle eilen illalla ilmoittaakseen, että nyt on kukat viittä vaille puhkeamassa kukkaan ja sovittiinkin täksi iltapäiväksi treffit sinne.

Olin aiemmin päivällä kukkien näkemisestä ihan intopiukeana ja sormeni syyhysivät innosta kokeilla yhden lehtimainoksen inspiroimia Kirsikan kukka -kuppikakkuja. Ne sopi niin hienosti meidän Picnikin teemaan. Minulla oli Ludan juhlien jäljiltä pakkasessa valmiiksi suklaakreemi kuppikakkuja ja pieniä sokerikuorutte palleroita, joten koristeiden teko onnistui käden käänteessä valmiisiin kuppikakkuihin. Oksat syntyi suklaasulasta, kukat sokerimassasta ja kukan keskelle tuli helminomppis. Lisäksi koristelin vielä yhden suklaisen kakkutikkarinkin samalla teemalla. Teki niin mieli kokeilla.

 En tiennyt ihan varmaksi keitä kaikkia paikalla tulisi olemaan, niin koristelin varmuudeksi kolme leivosta. Picnikillä oli iloiseksi yllätykseksi äitini lisäksi kummatkin siskoni ja kaikki kolme leivosta meni kaupaksi. Hyvin arvioitu siis. Itse olen jatkanut aloittamaani maidotonta/sokeritonta/vehnätöntä diettiä, joten minä herkuttelin muilla eväillä. Oli tosi kiva pikku hetki siinä meillä. Luda jaksoi hienosti istua rattaissaan ja seurata meidän touhuja, sekä ohi kulkevia autoja.

Vilperi osaa ottaa halutessaan myös rennostikkin :D

Niklas on ollut pari päivää reissussa ja tulee tänään illalla kotiin. Meillä on Ludan kanssa päivät vierähtäneet ulkosalla ja Luda on saanut pihalta uuden pienen ystävänkin. Mina -tyttö on vähän vajaa kaksivuotta ja asuu ihan meidän viereisessä talossa. Meistä äideistä on hassua, miten ei olla aiemmin pihalla törmätty. Mukavat uudet pihaystävät meillä siis.

Käykää kiinnostuneet ihmeessä lähipäivinä katsomassa kukkivia kirsikkapuita, sillä ne ei kuki montaa päivää! Nyt tulevana Sunnuntaina 19.5 siellä on suuri Hanami -juhla, missä on ilmeisesti paljon Japanilais tyylistä ohjelmaa tiedossa.

Iloista viikonloppua kaikille, vaikka vähän satelisikin. 
Toivotaan kuitenkin, että enimmikseen paistaisi. :)

-Tiia

Äiti

Äitienpäivä oli virallisesti viime sunnuntaina ja vietettiin se rennosti anoppilassa. Huh, ne tajunnan räjäyttäneet kakut.. Voi morjesta, miten hyvää oli! 

Sain äitienpäivälahjaksi Ludalta ja Nikulta uudet valkoiset Converset. Nyt kelpaa äiskän viipottaa. 

Luda taiteili tänäkin vuonna uniikit kortit isoäideille ja isoisoäideille, sekä lisäksi hän vastasi itsetehtyjen lahjasuklaiden käärepapereiden ulkoasusta. 

En kerinnyt viikonloppuna tänne kirjottelemaan, mutta minusta äidit ansaitsevat erityishuomiota joka päivä, joten ei ole mitenkään myöhäistä omistaa tämän päivän kirjoitusta äideille ja erityisesti omalleni.

Minä elin onnellisen lapsuuden.

Ei se ihan aina niin kepeää ollut, kun pienenä tuntui. Mutta pääsääntöisesti meillä oli kaikki hyvin ja olin enemmän hyvällä, kuin pahalla mielellä ja tunsin olevani rakastettu. Olin onnellinen lapsi.

Meillä oli omat vaikeudet ja kimurantit kuviot. Niin kuin jokaisessa perheessä omansa. Ainakin, jos syvemmälle kurkistaa. Ihmisiä kun kaikki ollaan, vanhemmatkin.Iskä on minun mielestä silti aina ollut ihmemies Mac Gyver ja äiti Supernainen. Elämän kolhuista huolimatta, aina ovat selviytyneet kaikesta. He ovat superselviytyjiä.

Ihalein heissä suuresti sitä, miten aina ovat osoittaneet meille lapsille rakkautta ja lämpöä. Aina on sanottu ääneen ne kolme sanaa. "Minä rakastan sinua." Uskon, että se oli yksi suuri tekijä, mikä teki minusta onnellisen lapsen. Rakastetun. Ja varmasti siksi olen oppinut itsekkin lausumaan nämä tärkeät sanat. Rakkaus on suurin kaikista ikinä oppimistani ja kokemistani asioista.

Rakastan omaa lastani ylikaiken. Kerron päivittäin ja monta kertaa, että äiti rakastaa Ludaa. On korvaamattoman ihanaa olla äiti hänelle. Äitiyden myötä olen oppinut ymmärtämään omaa äitiäni entistä paremmin ja ylipäänsä äiti -ihmisiä. Äidin rakkaus on niin syvää, etten ainakaan minä osaa sitä sanoiksi pukea. Se on vaan niin puhdasta ja pyyteetöntä. Äiti on lapselle korvaamaton. Lisäksi omani on minulle myös ihana ystävä. Välillä äitimäisen rasittava (äiti onneksi kestää tämän, heh)  ja silti niin rakastettava, ettei sillä ole rajaa.

Kun olin pieni, niin äidillä oli aina tapana touhujen keskellä esittää minulle yksi kysymys.

"Tiia, arvaa mitä?"

"No mitä?"

"Äiti rakastaa sua!"

Sitten minä hymyilin leveästi takaisin. 

Pitkään aina vastasin kysymykseen samaan tapaan, mutta sitten kun tajusin kuvion niin keskustelu meni näin:

"Tiia, arvaa mitä?"

"No minä tiedän! Sä äiti rakastat mua!"

Ja kikatin perään.

Mutta äiti, arvaa mitä?

Minä rakastankin sinua.<3

-Tiia

Kesäpäivän tuntua

Minun mielestäni kesä vähän niin kuin alkoi eilen. Ihan ykskaks. Oli niin kaunista ja lämmintä. 

Päätettiin ystäväni Mannin kanssa ottaa lapset kyytiin ja hurauttaa Falkullan eläintilalle. Meillä kaikilla oli ihan liikaa päällä. Me äidit oltiin vähän liian skeptisiä, että säätiedotus olisi pitänyt paikkansa. Mutta lämpöä riitti! Auton mittari mittasi ulkolämpötilaksi 23 astetta! 

Lapset oli niin suloisen innostuneita eläimistä. Manni on lapsineen käynyt Falkullassa useamminkin, mutta meille se oli Ludan kanssa ensinmäinen kerta. Ihmeteltävää riitti. Lampaat oli kaikkien ykkössuosikkeja. Luda meinasi antaa yhdelle lampaalle pusunkin, mutta juuri h-hetkellä lammas määkäisi isoon ääneen: BÄÄÄ! Ja voi pientä Ludaa, kun ihan tärähti säikähdyksestä ja juoksi heti äiskän luo turvaan. Ei sitten hetkeen halunnut mennä lähelle aitausta. Pienen tauon jälkeen lampaat kyllä taas kiinnostivat. Eväitä syötiin välissä ja leikittiin pikkuisessa avomökissä. Oli hauska iltapäivä ihanalla jengillä. :)

Isovanhempani asuvat ihan eläintilan lähellä ja päätimme käydä vielä yllätysvierailulla heillä. Olivat iloisia vierailusta, mutta mummi kyllä lähtiessä tokaisi, että ensikerralla ilmoittaisimme, että hän osaa varata tarjottavaa. Vaikka olihan sitä nytkin ihan riittämiin. Mummi. <3

BÄÄÄÄ!

Bettina osaa jo hienosti laskea. "Ykti lammatta, kakti lammatta, kolme lammatta.."

Evästauko

Koko pikku -jengi

Yhdessä katsomaan vielä hetkeksi lampaita

Automies tarkasti vielä parkkipaikan autot ennen lähtöä

Onni

Olipa taas niin kiva viikonloppu. Sain aloittaa sen ihan ikiomalla ajallani perjantaina. Pojilla oli isi -poika päivä. :) Kävin kaupungilla haaveilemassa ja hipelöimässä ihania juttuja suosikki liikkeissäni ja hakemassa muutamat tapettinäytteet yhteen tulevaan pikku projektiini. Sitten kävin syömässä Teatterissa salaatin ja suuntasin sieltä Ruskeasuolle. Nimittäin, sain helmikuussa Niklaksen mestaruuden kunniaksi hänen asiakkaaltaan lahjan hänen omaan Onni -hoitolaansa ja perjantaina pääsin ihanaan Shiatsu -hierontaan. Oli kertakaikkisen ihanaa ensinnäkin rentoutua hoidossa, mutta myös tavata itse lahjan antaja. Hän on mahtava tyyppi! Pitkä tovi meni rupatellessa ja ei kovinkaan montaa hiljaista hetkeä ollut, kun meillä juttua riitti. Kiitos Maipille niin paljon ihanasta iltapäivästä ja rentouttavasta hoidosta! Lisäksi taas päässäni jyllää uusia terveyttä edistäviä asioita. Maippi paljastui hyvinkin monen alan asiantuntijaksi ja on melkoinen tietopankki, etenkin näissä hyvinvointi asioissa. Minä suosittelen ehdottomasti muitakin käymään Onnissa Maippia tapaamassa. Huippu!

Lauantaina pyörähdettiin koko perhe kaupungilla, käytiin mm. kannustamassa Helsinki City Runissa juossutta appiukkoa. Saatiin myös kylään ihana yökyläilijäkin. Sunnuntaina suunnattiinkin taas Suheen. 

Kuvan meidän perheestä HCR -tapahtumasta napsasi siskoni Milla

Tänään meillä oli Ludan kanssa niin ihana aamupäivä. Touhuiltiin partsilla ja paistoin herkkulettuja, mitkä nautittiin auringon paisteessa omalla partsilla. Letut ei olleet tavallisia vehnäohukaisia, vaan niissä  oli kaksi ainesta. Banaania ja kananmunaa. Paistoin tilkalla kookosöljyä. TODELLA helppoja, hyviä ja terveellisiä! Päälle sipaistiin vähän hunajaa ja mustikat kruunasi lätyn. Maistui! Tein samoja lettuja eilen Nikullekkin ja hän sanoi, että ne oli melkeen parempi, kun normiletut. Makuasioita nämä, mutta kokeile toki itse ja maista! :)

Banaani -letut

3-4 kpl

2 Banaania

3 kananmunaa

Kookosöljyä tai ihan sitä ehtaa, kunnon voita paistamiseen

Sekoita ainekset hyvin keskenään. Voit pyöräyttää taikinan nopeasti sekaisin esimerkiksi tehosekoittimessa tai sauvasekoittajalla.

Kuumenna pannu ja paista lettuset kookosöljyllä tai voilla. Täytä valmis lettu mielesi mukaan. 

Viikonloppuna mietin paljon taas onnellisuus asioita. Kuinka onnellinen olen ja miten ihanaa elämä on. Oikeasti. Niin minä aidosti oikeasti ajattelen. Kaikkine hyvine ja huonoine puolineen, elämä on ihanaa. Jos jaksat lukea, niin haluan kertoa, miten itse todella oivalsin sen. Muistin sen taas.

Olen perusluonteeltani hyvinkin iloinen ja olen pienestä asti arvostanut pieniä asioita ja saanut niistä iloa. Olen aina ollut sellainen hyväntuulinen luonnon lapsi ja tyytyväinen elämään, mutta silti olen ajatellut, että jotain puuttuu. Olen ajatellut, että vasta sitten olen oikeasti täydellisen onnellinen, kun sitten joskus asiat vaan loksahtavat kaikki kohdalleen... Tiedätkö ajatuksen?

Elämä kuitenkin heittelee hyväntuulistakin ja sekaan mahtuu kaikenlaista mietettä. Elämä koittaa kovettaa. Kun meille tuli 2008 avioero, alkoi minulla suuri matka minuun itseeni.  Olin silloin ihan rikki, katki ja poikki. En kylläkään pinossa, vaan ihan sekaisin. Halusin rakentua uudestaan. Karistaa turhaa pois ja korostaa sitä, mikä minussa on vahvinta. Olla 100% minä. Seistä omilla jaloilla ja olla vihdoin elämässäni oikeasti onnellinen. Matka kaikenkaikkiaan jatkuu varmasti lopun elämäni, mutta onnen minä olen onneksi oivaltanut. Ja se on oikeastaan aika pitkälti asennekysymys. Näin minä ainakin ajattelen. Päätös siitä, että on onnellinen kaikesta huolimatta. Oli menneisyys mitä hyvänsä ja tuokoon huominen mitä tahansa. Tänään on silti paras juuri näin.

Tämän oivalluksen koin, kun olimme eron jälkeen palanneet takaisin yhteen ja oltiin päätetty mennä uudestaan naimisiin kesäkuussa 2010. Koin olevani maailman onnellisin, elämäni (tähän astisen) suurimman myrskyn jälkeen. Ajattelin, että nyt vihdoin alkaa minun elämäni ja mikään ei voi kaataa tätä onnen tunnetta. Tuntui, että nyt olin sen onnen vihdoin ansainnut. (Ihan kun se jotenkin muka pitäisi ansaita..)

Kunnes.

Kaksi kuukautta ennen meidän uudelleen vihkimistä, elämäni yksi tärkeimmistä henkilöistä sai sydänkohtauksen. Ukki. Hän oli tuupertunut kadulle rintaan koskien. Se ei onneksi ollut vielä päivä, milloin ukin oli aika lähteä. Mutta minulle se oli niin paha kolaus.

Ukki oli sairaalassa useita päiviä ja pääsi kotiin. Kuukauden kuluttua sain kuulla, että ukki oli saanut nyt aivoinfarktin ja oli sairaalassa liotushoidossa. Se oli ihan kamalaa. Koko perhe oltiin ihan pois tolaltamme, toivottiin ja rukoiltiin vaan parasta. Onneksi, hän selvisi. Vammoja oli aivoihin tullut, mutta hän selvisi. Hän oli kuukausia kuntoutuksessa ja vietti Laakson sairaalassa melkeen koko kesän. Se oli todella raskasta aikaa kaikille meille. Ukille tietenkin raskainta ja mummille myös. 

Meidän uudelleen vihkiminenkin meni siinä sivussa ja silti tämä synkkä pilvi seurasi mieltäni. En kokenut, että saisin nytkään olla täysin onnellinen.

Sinä kesänä vietimme Nikun kanssa paljon aikaa eräässä meille tärkeässä paikassa ja saimme usein olla siellä ihan kaksin. Yhtenä kesän kauneimmista päivistä olimme siellä taas ja minä tunsin kamalaa pahaa mieltä ja kurkussa oli koko ajan palan tuntu. Itkun kautta purin tuntojani tästä onnellisuus asiasta ja kerroin, kuinka minusta tuntuu lähes katkeralta, miksen koskaan saa olla täysin onnellinen. Itkun jälkeen rauhotuin ja katselin taivaalle. Rukoilin mielessäni, että haluaisin tuntea olevani onnellinen. Taivaalla oli muutamia pilviä ja ne ajelehtivat auringon eteen. Muuten oli niin kirkkaan sininen taivas. Tämä hetki oli yksi elämäni käännekohdista, sillä niiden pilvien kautta sain rukoukseeni vastauksen ja oivalsin siinä hetkessä oman näkemykseni onnesta.

Usein ihmiset puhuvat täydellisestä kesäpäivästä ja kuvailevat sen pilvettömänä sinisenä taivaana, missä auringolla on tilaa paistaa taivaan täydeltä.

Tämä oli juuri sellainen päivä, mutta mämä muutamat pilvet olivat kuitenkin välillä auringon tiellä. Silti päivä oli minusta täydellinen kesäpäivä. Ihan niin kuin elämäni siinä hetkessä. Täydellisen tuntuista muuten, mutta...

Hetken päästä kerroin Nikulle oivallukseni. Kerroin, että tajusin onnen asuvan meissä, jos niin päätämme. Sitä ei ansaita, se oivalletaan. Ei voida vaan odottaa aikaa, jolloin onni alkaa, muuten ohitamme sen. Onni on elämän pienissä hetkissä, ajatuksissa, tekemisissä ym. Onnea voi olla mitä vaan, mistä tulee hyvälle mielelle. Jotain mitä joku sanoo, jotain mitä itse sanoo tai tekee, jotain mitä silmillä näkee tai silmät suljettuina aistii. Onni pohjimmiltaan asuu meissä jos halutaan niin. Ja minä ainakin haluan. Uskon, että sitä me kaikki elämältä haluamme, olla onnelliset elämän loppuun asti.

Siinä hetkessä tajusin, että voin kaikista tilanteista huolimatta olla onnellinen. Ottaa vastoinkäymiset vastoinkäymisinä, kokea myös huonoja hetkiä, olla välillä allapäin, mutta silti olla sisimmässäni onnellinen ja kiittää jokaisesta huonostakin tilanteesta tai tapahtuneesta, sillä ne kasvattaa ja vahvistaa entisestään. Onni tulee myös kiitollisuuden kautta. Kiitollisuudesta siitä mitä minulla on, sen sijaan, että miettisin sitä mitä minulla ei ole tai mitä olen menettänyt. Tietenkin isoista menetyksistä ja koettelemuksista toipuminen ottaa prosesseineen oman aikansa, eikä kaikkea pysty unohtamaan, mutta katkeroituminen tapahtuneista ei ainakaan auta. Se vaan satuttaa omaa sisintä lisää. Anteeksiantaminen on avain siitä pois. Ei aina siltikään helppoa. Sitäkin palkitsevampaa kuitenkin. Minun apuna näissä asioissa on ollut Jumala. Elämäni kallio. Hän on pehmentänyt sydämeni, silloin, kun katkeruus on päässyt livahtamaan sinne kuokkimaan.  

Haluan vilpittömästi, että mahdollisimman moni tajuaisi saman asian omassa elämässään. Ettei juoksisi onnen perässä, juosten koko ajan kuitenkin sen ohi ja odottaen, että milloin se oikein alkaa. Onni on nyt ja tässä. Jos tämä ei uppoa sinuun, toivon sinun löytävän elämän onnellisuuden ja rauhan jollakin muulla tavalla. Nykyään tuntuu vaan, että liian moni on onneton ja odottaa jotain ihmettä elämäänsä. Mutta tiesitkö oikeastaan mitä? 

SINÄ OLET IHME.

Aurinkoa jokaiselle!

<3: Tiia

Sinä olet ihme, suuri ihme.

Ps. 139:14